Beatrice: Eipä mitään, tuollaiset pienetkin kommentit saa miut onnelliseksi
A/N: Joo, laitankin jatkoa jo nyt. Koska eilinen päivä oli kauhea itkupotkuraivaripäivä ja muutenkin täynnä tuskaa,verta, kyyneleitä, turhautumista ja päänäsärkyä (ja minäkö muka liioittelen asioita?) ja tämä päivä kauhea paniikkipäivä (että jos joku olisi tullut kiusaamaan/häiritsemään niin olisi saanut muutaman kiukkuisen kirouksen ja avada kedavran niskaansa - no Hjelihän tuli, mutta enhän minä nyt voi parasta ystävääni kirota) niin ajattelinpa sitten ihan omaksi ilokseni (ja kenties myös teidän) jatkaa Kerran -sarjaa uudella luvulla. Ja kun siis eilinen päivä meni melkin kokonaan kouluhommien parissa (äikän essee ja puhe, musan esitelmä ja matikan kotikoe, miksi ihmeessä jätin ne kaikki viimeseen iltaan) ja tänään panikoin äikän puhetta niin jotain positiivistakin sentään väliin. Vaikka hyvinhän se puhe kait meni, enkä saanu elinikäisiä traumoja, mutten puheita kyllä halua enää ikinä pitää. No jaa, mitähän mä taas selittelen tässä ihan omiani, enkä päästä teitä lukemaan? Joten olkaapa hyvät, neljäs luku. Kamalaa, miten pitkälle eka osa on jo edenny, puoleenväliin suunnilleen. Mutta eipä tässä hätiä mitiä, osia nimittäin riittää...
P.s. Musta tulee isona
Bellatrix! Kattokaa vaikka niistä alemmista kuvista
IV luku
Bellan tarinaEi kulunut kuin hetki niin olimme Malfoyn kartanon ovella. Koputin innokkaana oveen. Ei kulunut kuin pari sekuntia, kun ovi avautui. Hetkeen en nähnyt ketään, mutta sitten laskin katseeni alemmas ja näin pienen, tyynyliinaan pukeutuneen kotitontun.
”Hei Dobby”, hymyilin. ”Onko Cissy kotona?”
”Kyllä on neiti Mimieux”, Dobby vastasi kimeällä äänellään. ”Hetki vain.”
Tonttu käännähti ympäri ja huusi: ”Rouva Malfoy! Teitä kysytään!”
Sitten Dobby napsautti pitkiä sormiaan ja katosi äänekkään räksähdyksen saattelemana.
Näimme Cissyn ilmestyvän käytävään. Hän ei nähnyt meitä. Vilkaisin Bellaa, joka näytti innokkaan odottavalta.
”Ei mene kuin hetki!” kuulin Cissyn huikkaavan. ”Tulen aivan heti takaisin!”
Cissy lähti tulemaan ovelle, muttei vieläkään vilkaissut, keitä sinne oikein oli ilmestynyt. Hänen lähestyessään ovea kuulin hänen selvästi mutisevan itsekseen jotain vieraista – ja joulusta.
Kun Cissy hoksasi minut, hänen kapeille kasvoilleen levisi lämmin hymy.
”Ah, hei Bethy”, Cissy tervehti yhä lähestyen. ”En odottanut sinua. Tiedäthän, tähän aikaan vuodesta on liikkeellä jos jonkinlaista kulkijaa.”
”Tiedän kyllä”, nyökkäilin. ”Ja täällä olisi eräs...”
Viittasin viereeni, ja Bella astui varjosta valoon. Cissy seisahtui niille sijoilleen. Hänen leukansa loksahti auki ja hänen silmänsä levisivät järkytyksestä. Nämä kaksi noitaa katsoivat toisiaan silmiin ikuisuudelta tuntuneen ajan.
”Hei Cissy”, Bella viimein tervehti.
Se tuntui herättävän Cissyn. Tämä kokosi itsensä, mutta katsoi Bellaa edelleen selvästi hämmentyneenä.
”Bella?” Cissy varmisti.
”Minäpä minä”, Bella hymähti. ”Kukapa muukaan?”
Kun Cissy viimein tuntui käsittävän, että Bella todellakin seisoi ilmielävänä hänen kotinsa kynnyksellä, hän kiljahti ilosta ja syöksyi Bellan kaulaan.
”Bella, minun on ollut sinua niin ikävä!” Cissyn siniset silmät tulvahtivat täyteen ilon kyyneleitä. ”Olit niin kauan poissa! Se tuntui ikuisuudelta! Missä sinä olet ollut? Kaipasin sinua niin kamalasti! Minä... minä...”
Cissy oli yhtä aikaa niin hämmentynyt ja iloinen, että meni sanoissaan täysin sekaisin. Bella rutisi siskoaan nauraen ja vetäytyi sitten taaksepäin.
”Älä huoli Cissy-kulta, nyt olen taas tässä”, Bella naurahti. ”Enkä tietääkseni lähdössä minnekään.”
”Voi, hyvä niin!” Cissy huudahti. ”Muuten jään taas kaipaamaan sinua! Et edes ilmoittanut lähdöstäsi! Et ilmoittanut edes missä olit! Vuoteen en ole kuullut sinusta sanaakaan! Minä jo luulin... minä jo luulin... että sinä olit...”
”Kuollut?” Bella auttoi Cissyn loppuun.
Cissy nyökkäsi itkua niellen.
”Niin”, hän kuiskasi.
Bella näytti hieman katuvalta tehtyään siskonsa noin hätääntyneeksi. Mutta vain hieman.
”Olen pahoillani, Cissy”, Bella sanoi ja koetti näyttää mahdollisimman katuvalta. ”En ajatellut sitä noin. Mutta olisit kuitenkin estänyt minua.”
Bella katsoi tummilla silmillään uhmakkaasti Cissyn jäänsinisiin. Cissy ei hätkähtänyt vaan vain tuijotti Bellaa.
”Et tietenkään ajatellut!” Cissy sitten moitti. ”Ethän sinä koskaan ole ajatellut yhtään mitään! Ryntäät vain päätäpahkaa tekemään kaikkea miettimättä, mitä siitä seuraa! Sen vuoksi joudut aina hankaluuksiin! Älä enää koskaan tee tuolla tavoin, Bella! Olin aivan suunniltani huolesta! Entä jos olisin menettänyt isosiskoni?”
”Äh, et sinä minua menettäisi”, Bella ohitti Cissyn huolet kädenheilautuksella. ”Olen tottunut selviämään. Et sinä minusta noin vain pääse.”
”Niin sinä nyt sanot!” Cissy tiuskaisi.
”Ja onhan sinulla toinenkin isosisko, jos vaikka minä sattuisin...” Bella aloitti arvoituksellisesti, ”sattuisin kuolemaan...”
”Ole kiltti, äläkä sano noin”, Cissy pyysi. ”Olet niin raivostuttava! Puhut kuolemasta kuin se olisi jotenkin arkipäiväistä!”
”Sehän on”, Bella totesi. ”Ihmisiä kuolee jatkuvasti. On vain ajan kysymys milloin -”
”Ole jo hiljaa!” Cissy käski. ”Älä puhu tuolla tavalla! En kestä edes ajatusta, että sinä kuolisit!”
Cissyn posket punehtuivat kiukusta, hänen poskilleen valuivat kiukun kyyneleet ja hän lähestulkoon polki jalkaa kuin viisivuotias lapsi, joka ei saanut tahtoaan läpi.
”Voi, Cissy pieni”, Bella huokaisi ja halasi siskoaan lujasti.
Kun Bella päästi Cissyn viimein irti, tämä oli jo rauhoittunut.
”Minä en hylkää sinua koskaan”, Bella lupasi.
Cissy avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta juuri silloin jostain huoneesta kuului huuto: ”Cissy! Mitä siellä tapahtuu?”
Cissy irvisti nauraen ja pyöräytti silmiään.
”Miehet”, Cissy tuhahti ja huusi sitten takaisin. ”Olen jo tulossa!”
Cissy viittasi meidät astumaan sisään ja sulki oven takanamme. Ripustimme takkimme naulakkoon ja seurasimme Cissya pitkää käytävää pitkin. Hän johdatti meidät toiseen huoneeseen vasemmalla.
Ensimmäinen ajatukseni huoneesta oli, että tämä on valtava. Koko minun ja Sibyn kämppä mahtuisi huoneeseen taatusti ainakin kaksi kertaa.
Huoneen perällä roihusi tuli takassa. Takan ääressä oli kaksi suurta, vihreää nojatuolia, joissa kummassakin selvästi istui joku.
”Etkö aio tervehtiä vieraitamme, Lucius?” Cissy kysyi.
”Vieraita?” kuului hämmästynyt ääni toisesta nojatuolista.
Lucius Malfoy ponkaisi seisaalleen vasemmanpuoleisesta nojatuolista. Hänen pitkät, platinanvaaleat hiuksensa oli kammattu siististi. Sileät hiukset vaikuttivat kuitenkin hassulta yhdistettynä tummanvihreään aamutakkiin ja harmaisiin tohveleihin.
Vilkaisin ensin Cissya, joka pyöräytti silmiään ja sitten Bellaa, jonka huulilla karehti huvittunut hymy. Itseänikin pyrki hymyilyttymään nähdessäni aina niin viimeisen päälle huolitellun herra Malfoyn aamutakissa ja tohveleissa.
”Bella”, Lucius hämmentyi. ”Bethy. Tämäpä yllätys. Olinkin juuri...”
Lucius vaikeni tajutessaan, mihin oli yhä pukeutuneena. Hän vilkaisi meitä ja punastui.
”Hyvää huomenta, Lucius”, Bella nauroi lämpimästi.
”Voisit pukeutua, kultaseni”, Cissy totesi vakavana. ”Vaikka Severus onkin tottunut näkemään sinut aamutakissa ja tohveleissa, se ei oikein ole sopivaa nyt, kun on naispuolisia vieraita. Joten jos vain voisit...?”
Bella nauraa hekotti vieressäni täydestä sydämestään. Oli lähellä, etten itsekin purskahtanut nauruun. Lucius oli niin hämmentynyt, että piti parhaimpana luikkia pois huoneesta.
Luciuksen poistuttua Bella viimein vaikeni ja katsoi Cissya, joka katseli huvittuneena ovelle, josta Lucius oli hetki sitten poistunut.
”Sinulla on
loistava mies, Cissy”, Bella naurahti.
”Aivan”, Cissykin nauroi.
Silloin toisesta tuolista nousi ylös tummatukkainen nuorukainen – Sev. Hänen silmiensä aluset olivat punaiset, vaikka hän kuinka oli yrittänyt piilottaa niitä. Oliko hän itkenyt?
”Tapaamme jälleen”, hymyilin kannustavasti.
”Hei”, Sev kuiskasi.
”Mitä on tapahtunut?” huolestuin.
Sev vain pudisti päätään. Olin kysymässä jotain, mutta unohdin sen siinä samassa, kun Lucius astui sisään huoneeseen – tällä kertaa täysissä pukeissa.
”Tervehdys, Bella ja Bethy”, Lucius tervehti. ”Äskeinen tervehdys oli joko pikainen tai sitten se unohtui täysin, sillä en muista siitä mitään.”
Lucius halasi meitä kumpaakin lujasti.
”Mukava nähdä jälleen, Bella”, Lucius totesi.
”Minusta on mukavaa nähdä teidät kaikki”, Bella hymyili.
”Mutta missä sinä oikein olet ollut?” Lucius kysyi. ”Sinusta ei ole kuulunut sanaakaan vuoteen. Tai ainakaan minä en ole kuullut.”
”Enkä minä”, Cissy puuskahti. ”Ja olen sentään siskosi.”
Vilkaisin Bellaa, joka hymyili ilkikurisesti. Hymyillen pudistelin päätäni.
”Tiedätkö sinä tästä jotain?” Cissy tiukkasi minulta ja jatkoi nyökättyäni. ”Miksen minä sitten tiedä, Bella? Minä olen sinun siskosi!”
”Et ole muuttunut lainkaan siitä pienestä kitisijästä, joka jatkuvasti roikkui minun kannoillani”, Bella totesi ja sai Cissyn punastumaan. ”En päässyt sinusta eroon hetkeksikään. Mutta älä yhtään häpeile, juuri tuollaisena minä sinua rakastan. Sinun pitää kuitenkin oppia, että on asioita, joita ei aina ensimmäiseksi kerrota tärkeilevälle ja liian uteliaalle pikkusiskolle. On asioita, joita kerrotaan ensin ystäville”, Bella katsahti minua. ”Ja tämä asia oli sellainen. Olisit estänyt minua, jos olisit kuullut aikeistani.”
Cissy vakavoitui ja istuutui takanaan olevalle sohvalle. Lucius istuutui hänen viereensä. Sev jäi seisomaan nojatuoliin nojaillen. Minä istuuduin Bellan vierellä olevaan nojatuoliin.
”Kuten tiedät, Cissy, kaikki avioliitot eivät kestä ikuisesti”, Bella aloitti.
Cissy oli jo sanomassa jotain, mutta Lucius vaimensi vaimonsa välittömästi painamalla sormen tämän huulille.
”Kiitos”, Bella totesi ja oli hetken hiljaa. ”Minun ja Rodolphuksen liitto ei kestänyt. Se oli tuhoontuomittu jo sinä hetkenä kun kihlauduimme. Kuten näette, minulla ei ole enää sormusta. Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Mutta sitähän sinä et ole huomannut, koska olet ollut niin uppoutunut omaan täydelliseen avioliittosi. Äläkä väitä vastaan, se on totuus. Minä ja Rodolphus... Meitä ei enää ole. On vain Rodolphus Lestrange ja Bellatrix Lestrange, ei Rodolphus ja Bellatrix Lestrange. Tämä on ollut vireillä jo pitkän aikaa. Jo yli neljä vuotta. Bethy on ollut ratkaisevana tekijänä monessa asiassa. Hän auttoi minut pakoon sen hullun luota. Rodolphus ei koskaan rakastanut minua, vaikka niin alkuun väittikin. Minä olin nuori ja typerä. Ja sokea. Uskoin hänen sanojaan ja ennen kuin huomasinkaan, en päässyt enää pakoon. Rodolphukselle ei sanottu ei. Katsokaa tätä.”
Bellatrix veti toisen hihansa ylös ja paljasti toisille pitkän arpensa, jonka muistin elävästi neljän vuoden takaa. Cissy haukkoi henkeään järkytyksestä.
”Neljä vuotta sitten Rodolphus käski minun kidnapata hänelle erään nuoren tytön”, Bella jatkoi. ”Hän uhkasi satuttaa minua, joten sen pelossa tein, kuten hän käski. Kidnappasin Bethyn. Hän vangitsi Bethyn kellarissamme olleeseen vankilaan. Kun kuulin, mitä hän oli suunnitellut Bethyn varalle, en hyväksynyt sitä. Ei hän saisi kiduttaa Bethyä, vaikka tämä kuinka olikin puoliverinen. Tiesin kidutuskirouksen sattuvan, sillä hän oli usein käyttänyt sitä minuunkin. Asetuin vastahakaan ja hän... no... hän viilsi tämän minulle veitsellä. Oli niin vihainen silloin, etten ymmärtänyt edes pelätä.”
Bella veti sormeaan arpensa päällä aina olkapäästä ranteeseen saakka ja sulki silmänsä muistaessaan sen kivun.
”Sitten hän heitti minut samaan vankilaan Bethyn kanssa. Mutta jotain Rodolphukselta jäi huomaamatta. Minä nimittäin olin napannut meidän molempien taikasauvat aivan hänen silmiensä edestä. En kuitenkaan uskaltautunut antamaan Bethylle tämän omaa. Pelkäsin hänen tappavan minut, sillä olin tuonut hänet sinne. Meni pari päivää. Haavani alkoi tulehtua. Kaikki oli pelkkää kipua ja tuskaa. Olin jotenkin oppinut kestämään sellaista, mutta tuon tulehtuneen haavan kipu oli niin erilaista.
”Bethy oli kuitenkin huolissaan haavastani. Annoin hänelle hänen taikasauvansa, ja hän paransi haavani. Meni muutama päivä niin kaikki kipu oli jo poissa. Tutustuimme. Punoimme suunnitelman, jolla pitäisimme Rodolphuksen kiireisenä, ettei hän voisi hyökätä meidän kimppuumme. Lopulta laadimme pakosuunnitelman. Se toimi. Pakenimme, ja Bethy majoitti minut kattonsa alle. Ystävystyimme tuona aikana. Ja se kaikki oli vain alkua.
”Tahdoin virallisen eron Rodolphuksesta. Se onnistui. Paperit allekirjoitettiin noin vuosi sitten ilman, että Rodolphus tiesi mitään. Tiesin hänen kuitenkin lähtevän etsimään minua, kun hän saisi tiedon siitä, mitä olin tehnyt. Nyt te tiedätte, mitä tein tämän vuoden ajan. Olin pakosalla. Mutta nyt se kaikki on vihdoin ja viimein ohi. Rodolphus on kuollut.”
Hetkeksi huoneeseen lankesi täysi hiljaisuus, jonka Bella itse viimein rikkoi.
”Hän yritti tappaa minut”, Bella muisteli. ”Kohtasin hänet keskellä Himalajaa. En osaa kuvatakaan kauhua, joka minut sillä hetkellä valtasi. Olin koko ajan kuvitellut olevani turvassa. Ja nyt hän seisoi edessäni. Olin niin järjiltäni säikähtänyt, etten kyennyt liikahtamaankaan. Näin hänen langettavan tappokirouksen, enkä voinut tehdä mitään. Mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä mitä. Tajusin vain jonkin välähtävän edessäni ja sitten kuulin Rodolphuksen kaatuvan maahan. Se jokin edessäni katosi siinä samassa. Katsoin Rodolphusta. Kun viimein ymmärsin hänen olevan kuollut, ei ilollani tuntunut olevan rajoja. Olin viimeinkin vapaa. Kirjoitin Bethylle kaikesta. Kirjoitin palaavani takaisin kotiin. Hän lähetti välittömästi takaisin kirjeen, jossa sanoi, että olisin tervetullut koska tahansa. Palasin eilen. Ja nyt... olen tässä.”
Bella levitteli käsiään ja hymyili epävarmasti.
”Voi Bella!” Cissy kiljahti ja syöksyi syleilemään siskoaan. ”Tiesin, ettei kaikki ollut hyvin! Minulla siis oli kuin olikin syytä pelätä henkesi puolesta! Olen niin onnellinen, että olet taas kotona ja turvassa!”
”Niin minäkin”, Bella tyynnytteli. ”Mutta rauhoitu nyt hieman. Ei tässä enää mitään hätää ole.”
Cissy laski Bellan irti, katsoi tätä hetken ja siirsi sitten katseensa minuun. Sitten hän kääntyi taas katsomaan uhmakkaasti Bellaa.
”Onneksi sinulla oli Bethy”, Cissy sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä. ”Mitä sinä olisitkaan ilman häntä, ilman hänen apuaan? Rodolphuksen jalkarätti mahdollisesti? En olisi uskonut sinusta. Olet aina ollut niin luja ja voimakas. Tahtosi olet saanut aina läpi ja kun katsotaan temperamenttia, saa vertaistasi etsiä kauan, eikä sitä silti välttämättä löydy. En olisi uskonut, että oikeasti olet noin arka, pelokas ja heiveröinen. Olet
säälittävä.”
”Minäkin pidän sinusta, Cissy”, Bella hymähti. ”Mutta Rodolphus minusta teki sellaisen. Ilman Bethyn apua en välttämättä olisi nyt tässä. Tai edes hengissä.”
Cissy katsoi taas minua.
”Tuhannet kiitokset sinulle”, Cissy hymyili. ”Olet pelastanut siskoni hengen. Kiitän sinua koko sydämestäni. Kiitän jopa Bellan puolesta, sillä itsekäs siskoni ei ole varmaankaan sitä tehnyt.”
”Hei!” Bella huudahti. ”Olenpas kiittänyt! Ihan varmasti olen!”
”Kyllä hän on kiittänyt”, hymähdin. ”Vaikkei olisi tarvinnut. Hän teki itse kaiken.”
”Voisin melkeinpä panna pääni pantiksi, että hän on käskenyt sinua sanomaan noin”, Cissy sanoi.
”No olipas kiltisti sanottu”, Bella tuhahti. ”Älä pilkkaa minua, Cissy.”
Hetken aikaa siskokset mittailivat toisiaan katseillaan. He tuntuivat käyvän kiivasta tahtojen taistoa. Sitten kummankin suu vetäytyi leveään hymyyn ja he jälleen kerran halasivat toisiaan.
”Mutta mitä teille kuuluu?” Bella kysyi lopultakin istuuduttuaan.
”Kaikki menee loistavasti”, Lucius avasi viimein suunsa. ”Maailma hymyilee.”
”Kuinka niin?” Bella kysyi.
”Etkö tiennyt?” Lucius hämmästyi. ”Me saamme vauvan.”
”Saatte vai?” oli Bellan vuoro hämmästyä. ”Oikeasti? En huomannut mitään?”
”Kiitos vain, Bella”, Cissy tokaisi. ”Jos vihjaat, että minä olen -”
”En minä mitään vihjaa”, Bella kiiruhti sanomaan. ”Ja kun tarkemmin katson niin sen huomaa.”
”Vauvan pitäisi syntyä kesäkuun alussa”, Cissy kertoi. ”Tuletteko kummeiksi?”
”Ai minä vai...” Bella yritti, ”ja Bethy?”
”Ja Severus”, Lucius lisäsi.
Sev liikahti varjoissa ja kohotti katseensa. Hätkähdin, sillä en ollut muistanut hänen edes olevan siellä.
”T-tietenkin”, sanoin. ”Se on suuri kunnia.”
”Se on vielä suurempi kunnia meille”, Lucius totesi. ”Pelastit Cissylle rakkaan ihmisen.”
”En minä mitään...” häkellyin.
”Sinä teit paljonkin”, Cissy huomautti.
”Ei jaksettaisi taas puhua tästä”, Bella huokaisi ja pyöritteli silmiään.
”Sinä et vain jaksa kuunnella, kuinka
säälittävä sinä olet”, Cissy piikitteli.
”Auts!” Bella huudahti. ”Tuo sattui!”
”Kesäkuun alussa siis?” keskeytin siskosten riidanpoikasen.
”Aivan”, Cissy vastasi hymyillen. ”Laskettu aika on kesäkuun ensimmäinen eli joskus niihin aikoihin.”
”Olen niin onnellinen teidän puolestanne”, sanoin vilpittömästi. ”Teillä on toisenne, oma koti, pian pieni vauva... Minä taas... No, olen yksin ja asun vuokralla.”
”Kyllä se vielä sinunkin kohdallesi osuu”, Cissy totesi. ”Ehkä pikemmin kuin uskotkaan.”
”Bellakin sanoi noin”, hymähdin. ”Ja Siby. Hän se vasta rakastaa ennustaa minulle. Usein hän kylläkin ennustaa, että kuolen seuraavana päivänä. Mutta se on hänen tapansa. Todella usein hän on myös ennustanut, että... että...”
”Niin mitä?” Bellan mielenkiinto heräsi.
”Että tuleva puolisoni löytyy lähipiiristäni”, jatkoin.
”Tiesin sen”, Bella kuiskasi niin, että vain minä kuulin.
Bella vilkaisi Seviä. Kun Bella katsoi taas takaisin minuun, katsoin häntä murhaavasti. Bella virnisti minulle kujeilevasti.
Katsahdin Seviä, joka ei kuitenkaan tuntunut huomanneen Bellan katsetta tai edes kuulleen, mistä puhuimme.
Vilkaisin kelloa. Se näytti puoli kahta.
”Onko kello jo tosiaan noin paljon?” hämmästyin. ”Olen pahoillani, mutta minun pitää mennä. Lupasin tavata... käydä... eräässä paikassa.”
”Ei mitään”, Cissy hymyili.
Kiiruhdin ovelle. Siellä käännyin ympäri ja katsoin Bellaa.
”Löydät varmaan itsekin perille”, hymähdin.
”Ei, ei hän löydä”, Cissy totesi. ”Ja vaikka löytäisikin, lähden silti saattamaan häntä. Jokuhan voisi vaikka
satuttaa häntä.”
”Olet ärsyttävä”, Bella tokaisi.
”Tiedän sen, kultaseni”, Cissy hymyili.
”No, joka tapauksessa minä menen nyt”, ilmoitin. ”Nähdään.”
Toiset heilauttivat minulle kättään lukuunottamatta Seviä, joka edelleen lymyili varjoissa. Käännähdin kannoillani ja poistuin Malfoyn kartanosta ulos lumisateeseen.
