Kauan sitten kadotetut tunteet
Fandom: Digimon
Genre: angst, fluff
Ikäraja: S
Pairing: Taichi/Yamato
Summary: Hän oli jo melkein unohtanut, miltä tuntui herätä tämän katon alta ja syödä aamiaista yhdessä Taichin kanssa.
Vastuunvapautus: En omista Digimonia, enkä ficissä esiintyviä hahmoja tai paikkoja.
A/N: Ensimmäinen digimonficcini, osallistuu Multifandom-haasteeseen.
*
Taichi heräsi aamuauringon sarastaessa ikkunan takaa ja haukotteli leveästi. Hän ei vieläkään voinut uskoa todeksi, että oli taas kotonaan. Hän ei myöskään voinut uskoa todeksi sitä, että hän todellakin oli yksi valituista lapsista. Tuntui kuin kaikki, minkä he olivat yhdessä kokeneet, oli muuttunut vain uneksi, jota ei edes ollut tapahtunut. Millään, mitä he olivat tehneet ei ollut merkitystä, sillä mikään ei ollut muuttunut.
Hän makasi sängynpohjalla, kuunnellen hiljaisuutta ympärillään. Ei ollut enää mitään valittuja lapsia, ei ollut enää Agumonia. Ja hän tunsi olonsa rikkinäiseksi, tyhjäksi. Taichi mietti, tunsivatko muutkin valitut lapset sitä tuskaa ja ikävää, mitä hän tunsi.
Ovikellon soitto havahdutti Taichin ajatuksistaan ja unenomaisesta horteesta, johon hän oli vaipunut.
"Tullaan, tullaan", Taichi mutisi mennessään avaamaan oven. Tietysti Hikari oli taas unohtanut ottaa avaimet mukaansa. Hikari oli sopeutunut elämäänsä hyvin, vaikka hän olikin kyynelihtinyt aluksi ikävöidessään Tailmonia. Hänellä oli vielä oma elämänsä jäljellä tässäkin maailmassa. Taichilla puolestaan ei ollut enää mitään, mihin palata.
Taichi avasi oven ja tuijotti. Ei se ollutkaan Hikari, hän ajatteli tuntien sydämensä jyskyttävän epätavallisen lujaa.
"Taichi", poika hänen edessä sanoi hiljaa ja kaappasi toisen halaukseen, josta erottui ikävä, jota hän oli tuntenut Taichia kohtaan. Taichi tarrautui toiseen kuin hukkuva. Miten hän oli voinut unohtaa?
"Yamato", Taichi sanoi käheästi, päästämättä irti toisesta pojasta. Hän ei ymmärtänyt, miten oli voinut unohtaa. Hän oli unohtanut rakastavansa tätä tuoksua ja Yamaton rauhoittavaa ääntä. Hän oli unohtanut, millaista hänen elämänsä oli ollut ennen digimoneja.
"Et sinä ole ainut", Yamato kuiskasi hänen korvaansa. "Minäkin ikävöin sinne takaisin ja joskus ajattelen, oliko se edes totta. Minä ihan totta kaipaan Gabumonia niin, että sattuu, mutta minä olen kaivannut myös sinua ja meidän kahdenkeskisiä hetkiämme."
Lopulta pojat irrouttautuivat halauksesta. He eivät kehdanneet katsoa toisiaan silmiin, mutta lopulta Taichi kutsui Yamaton sisälle. Yamato katseli taloa, kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa. Hän oli jo melkein unohtanut, miltä tuntui herätä tämän katon alta ja syödä aamiaista yhdessä Taichin kanssa.
"Haluatko aamiaista?" Taichi kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän tunsi olonsa vaivautuneeksi, ei tiennyt lainkaan, mitä hänen tulisi tehdä tai sanoa.
Yamato nyökkäsi, mutta pysyi itse edelleen hiljaa. Taichi meni jääkaapille ja otti sieltä muutaman kananmunan. Sitten hän otti paistinpannun ja laittoi sen kuumenemaan. Koko ruuanvalmistuksen ajan hän tunsi Yamaton katseen selässään, muttei kääntynyt katsomaan toista poikaa tai sanonut sanaakaan. Hän ei uskaltanut.
Kun Taichi laittoi paistettuja kananmunia lautasille, hän tunsi hipaisun niskassaan. Hätkähtäen hän kääntyi ympäri, kohdaten Yamaton nälkäisen katseen. Taichi tunsi kuinka adrealiini valtasi hänen kehonsa.
Aamuauringon loisteessa huulet kohtasivat toisensa, tuntien kauan sitten kadonneiden tunteiden palaavan voimakkaampina kuin koskaan ennen.
