Anturajalka93: Ylioppilaskirjoitukset sais kieltää lailla. Tai ainakin finiläisille pitäis antaa niistä kokopäiväinen vapautus.
SparrowCat: Ei ne huijaa, eihän nyt toki! Ainakaan kamalasti...
Ja Alicen reaktiota saat odotella vielä yhden luvun verran, sorry 'bout that. Mutta kyllä se sieltä tulee, hitaasti mutta varmasti.
KelmiNeiti00: Joo, pitää nyt katella minkä verran niitä lukuja sitten loppujen lopuksi tulee... Tällä hetkellä tekis vaan mieli lopettaa tää tähän ja kertoa mitä tässä lopussa tapahtuu ja siirtyä suoraan jatko-osaan, mutta ehkä en kuitenkaan.
Ledi: Haha, et kyllä tiedäkään mun suunnitelmia, khihihi... Ja tiedän että välilukuja on vaikea kommentoida, mutta tosi kiva kun kävit jättämässä puumerkkisi.
SuklaaKissa: Höh, no totta kai Frank muistaa!
Varmasti jos Jamesiltakin kysyttäis nii se muistais tarkasti sen hetken kun se rakastui Lilyyn. Ne on vähän tolalsia hassuja. :3
Pric: Sori, jatkoa tulee vasta nyt... Mutta hyvä (?) puoli on se että se fluffy on nyt sitten vihdoin tässä luvussa, ja HÄHÄÄ kumpikaan sun arvauksista ei mennyt oikein! Nimestä sen verran että se oli alunperin väliaikanen työnimi mutta kun en oikein keksinyt muutakaan niin olin silleen hitsit, antaa olla.
L.E: Khihi, mä saan ite niin isoja fanityttöreaktioita kun vaan ajattelen Frankia ettei mitään rajaa... Ja pikkupikku juonipaljastus: jatko-osassa niitä kosintoja sitten riittää vaikka muille jakaa.
Didymee: Juu jatkoa tulee nyt, vähän turhan pitkän tauon jälkeen...
daphnelove: Noni, nyt ei tarvi lukea vanhoja lukuja, saat uuden tilalle!
Tään on yks mun omista henkilökohtaisista suosikeista (ainakin tähän asti), joten toivottavasti tykkäät.
Pric: Eiku mitä ihmettä, toinen kommentti sulta!
Nojoo, oon kamala ja sanon vaan että olin tosi otettu sun kilometrikommentista, mutta oon tosi huono vastaamaan mitään järkevää, joten saat vaan tyytyä nöyriin kiitoksiin ja uuteen lukuun, jooko?
A/N: Huhhuh. Liian kauan mennyt edellisestä luvusta. MÄ VOIN SELITTÄÄ: ensin oli YO-kirjoitukset, sitten sisko lainasi muistitikun jolla tämä luku oli ja sitten kaveri pölli kyseisen tikun että sai laittaa mulle musiikkia. Eli selitykset oli ihan ymmärrettäviä, vai mitä? Sain tikun eilen takaisin, ja tässä sitä ollaan. Ja sori, vielä viimeinen väliluku, ja tää nyt on melkein spinoff, mutta joka tapauksessa tähän ficciin olennaisesti liittyvä. (Sanokaa jos tajusitte jotain.
) Ja ja ja sitten kun siellä on se kirjalainaus (huomaatte kyllä missä) niin se on siis Danten
Jumalainen näytelmä -runoteoksesta, jonka on suomentanut Eino Leino. Joten en valitettavasti omista sitäkään.
Ja huom! Tämä luku on omistettu
Keijulle, voimia! ♥
Your sweet moonbeam
The smell of you in every single dream I dream
I knew when we collided
You're the one I have decided who's one of my kind
Train: Hey soul sister
Viideskymmenes kolmasLily ja Remus sulkivat professori McGarmiwan työhuoneen oven perässään ja lähtivät sanaakaan sanomatta kävelemään kohti Rohkelikkotornia. Palaveri oli ollut lyhyt ja ytimekäs, he olivat antaneet McGarmiwalle pikaisen raportin valvojaoppilaista ja oppilaista yleisesti ja ehdottaneet sitten sopivaa Tylyahopäivää, jonka he olivat saaneet läpi sen kummemmin keskustelematta. Vararehtori mainitsi olevansa harvinaisen tyytyväinen johtajaoppilaiden saumattomaan yhteistyöhön, ja he poistuivat huoneesta jo viidentoista minuutin jälkeen, minkä oli pakko olla jonkinsortin ennätys.
Heidän välillään koko matkan kestävä hiljaisuus ei suinkaan ollut kiusallinen. Molemmat vain olivat omissa ajatuksissaan, jotka tosin yllättävää kyllä kiersivät kummallakin läksyjen ympärillä. Lily yritti muistella kaikkea mitä vain tiesi niistä erityisvaikeista vastaliemistä, joista heidän olisi ensi viikolle tehtävä essee, ja Remus pohti omien normiensa vastaisesti, voisiko jättää läksyjen tekemisen viikonlopulle. Hänhän oli jo kuitenkin tehnyt perjantaille tulleet läksyt, joten ei kai siitä ainakaan kovin paljoa haittaa voisi olla.
Oleskeluhuoneessa oli aika täyttä. Lily päätti mennä makuusaliin, jos vaikka siellä saisi keskittyä läksyihin ilman että joku koko ajan keskeyttäisi. Remus antoi katseensa kiertää huonetta, näki Siriuksen ja Peterin päät vastakkain ikkunan luona, muttei suoraan sanottuna ollut keppostelutuulella, ja jatkoi hänkin matkaansa poikien makuusaliin paremman tekemisen puutteessa. Laskiessaan laukkunsa lattialle hän kuuli sivua käännettävän ja tajusi, ettei ole yksin, kuten aluksi luuli.
”Hei”, Amy huikkasi hänen sängyltään jolla loikoili lukemassa jotakin kirjaa. Remus kääntyi ympäri ja räpäytti pari kertaa silmiään hämmästyneenä.
”No mutta hei”, hän naurahti sitten ja kävi pitkäkseen Amyn viereen, ”tämäpäs oli yllätys.”
Amy hymähti. ”Sori että valtasin petisi”, hän mutisi lukiessaan, ”mutta kun Alice touhottaa makuusalissa Frankista, oleskeluhuone on ihan täynnä ja täällä on niin paljon kodikkaampaa kuin kirjastossa.”
Se siitä Lilyn opiskelurauhasta, Remus mietti osittain pahoillaan ystävänsä puolesta, mutta ei pistänyt pahakseen sitä että Amy päätti tulla poikien makuusaliin. Eivät he kovinkaan paljoa aikaa kahdestaan Amyn kanssa viettäneet, mutta aina silloin tällöin oli mukavaa olla rauhassa ilman että joku (yleensä Sirius tai Peter) keskeytti. Muutenkin he kaksi poikkesivat paljon tavanomaisista tylypahkalaisista pariskunnista siinä, että kahden kesken ollessaan he joko keskustelivat rönsyilevästi aiheesta kuin aiheesta tai vaihtoehtoisesti olivat vain hiljaa ja kuuntelivat toistensa hengitystä. Tosin ei sitä kukaan tiennyt, ja varsinkin Sirius jaksoi aina heittä jos jonkinlaista kaksimielistä läppää heistä, kun Alice antoi sen mennä ohi korvien ja Lilyn ja Jamesin kohdalla se olisi ollut todennäköisesti aika aiheetonta. Amy ja Remus vain olivat ja tulisivat varmaan ikuisesti olemaan Siriuksen suosikkikohde.
Remus katseli tyttöystävänsä sivuprofiilia. Pitkät hiukset olivat niskassa löysällä nutturalla, joka oli kuitenkin jo melkein auki, ja pari kapinallista ruskeaa suortuvaa oli valahtanut kasvoille. Silmät näyttivät hämärässä makuusalissa lähes mustilta tavallisen suklaanruskean sijaan, ja ne liikkuivat vilkkaasti riviltä toiselle Amyn lukiessa kirjaansa. Sievä pysty nenä nyrpiesteli aina välillä jollekin lauseelle, silloin tällöin täyteläisen suun pielet nousivat lähes huomaamattomaan hymyyn ja silmistä heijastui huoneen ainoa sirisevä kattovalo. Remus ei tiennyt mitään kauniimpaa koko Tylypahkassa – ei, koko maailmassa.
”Sinä olet kaunis”, hän tajusi sanovansa hyvin hiljaa, lähestulkoon äänettömästi, mutta sen sijaan että olisi katunut sitä hän vain hymyili, sillä tiesi sen olevan vain ja ainoastaan totuus.
Amy ei ollut tajunnut Remuksen katselevan, ja vilkaisi tätä nyt hiukan säikähtäneenä punastuen rajusti, muttei kuitenkaan saanut estettyä leveää hymyä nousemasta kasvoilleen. Remus tunsi sydämensä pysähtyvän hetkellisesti nähdessään tytön kauniin hymyn, sen joka säästettiin vain joillekin ihmisille ja oli samalla tiedostamattoman täydellinen kaikessa spontaaniudessaan.
”Ole hiljaa”, Amy kuiskasi tietämättä itsekään miksi ja jatkoi lukemista edelleen hymyillen.
”Mutta kun olet.”
Hymähtäessään Amy tajusi ettei voittaisi väittelyä, joten antoi asian olla. Remus kuitenkin huomasi ettei tyttö uskonut hänen sanojaan, ja päätti ottaa asian joskus uudelleen puheeksi. Amy ei selvästikään nähnyt itseään oikeassa valossa.
Remus otti tyynynsä päiväpeiton alta ja tuki sen päänsä taakse napaten lattialta sängyn vierestä paksun kirjan, jota oli lukenut nyt muutamana iltana, eikä ollut vielä edes puolivälissä. Hän avasi kirjan merkitsemästään kohdasta, huokaisi ja alkoi lukea. Hetken päästä Amy kohottautui vähän ja siirtyi Remuksen kainaloon painaen päänsä tämän rinnalle saaden pojan hymyilemään typerästi ja silittämään huolettomasti ruskeita hiuksia. Hän vilkaisi tytön kirjaa ja yllättyi positiivisesti tunnistaessaan muutaman hahmon nimen.
”Ylpeys ja ennakkoluulo?” hän kysyi ja Amy mutisi jotain. ”En tiennyt että pidät jästikirjallisuudesta.”
”Sain tämän Lilyltä lainaan”, Amy sanoi, ”hän väitti tämän kuuluvan yleissivistykseen. Joskaan en ihan ymmärrä miksei Elizabeth vain voi mennä Darcyn kanssa naimisiin kun kerran mahdollisuus on.” Nauru tärisytti molempien kehoja hienoisesti. Amyn oli melkein luvattoman hyvä olla siinä poikaystävänsä kainalossa. ”Mitä sinä luet?”
”Dantea”, Remus selitti, ”myöskin varsin yleissivistävää, mutta ehkä vähän turhan raskasta tekstiä.” Amy naurahti kevyesti ja pyysi Remusta lukemaan pätkän. Hetken hiljaisuuden jälkeen Remus luki hiljaisella äänellä: ”
Jo oli hetki, jolloin kaiho herää ja sydän heltyy merimiehen, koska on ollut päivä armaan hyvästelyn, ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan sulavi mieli kaukokellon soiden, mi murehtivi päivää kuolevata.”
”Positiivista”, Amy tyrskähti ja jatkoi lukemista mainitsematta sitä tosiseikkaa, että poika oli loistava runonlausuja. Remus myönsi hiljaa mielessään, että voisi seuraavalla kerralla miettiä jotain edes vähän iloisempaa lukemista.
He loikoivat sängyllä pitkälti yli puoli tuntia, nauttien hiljaisuudesta ja toistensa seurasta, eikä kumpikaan sanonut koko aikana sanaakaan. Heidän ei tarvinnut. Aina silloin tällöin Amy tunsi Remuksen leikkivän hänen vielä osittain kiinniolevilla hiuksillaan, pyörittelevän suortuvia sormiensa ympärille ja siirtäen niitä sitten korvan taakse, eikä hän voinut muuta kuin hymyillä. Remus tuoksui musteelle, lumelle ja ihan vähän kanelille, ja sitten siinä oli vielä jotakin, jonka saattoi lokeroida vain niin remusmaiseksi, ettei sille löytynyt sanoja lainkaan, ja siinä maatessaan Amy oli rentoutuneempi, rauhallisempi ja tyytyväisempi kuin muisti vähään aikaan olleensa.
Tietenkin sen kaiken piti olla liian hyvää ollakseen totta. Amy oli juuri päässyt kirjassaan vähän yli puolenvälin, kun makuusalin ovi aukeni ja kumpikin nosti katseensa kirjastaan vain nähdäkseen Siriuksen leveä virne kasvoillaan.
”Ai! Silmäni!” Sirius ylinäytteli ja nosti käden silmiensä peitoksi. ”Kiltit, varoittakaa seuraavalla kerralla ennen kuin lemmiskelette meidän makuusalissa!” Hän nappasi shakkilaudan sänkynsä päältä ja lähti huoneesta pidätellen vain vaivoin hillitöntä naurukohtaustaan.
Amy huokaisi ja Remus nauroi pudistellen päätään. Kuitenkin ajatellessaan asiaa Remus tajusi, ettei heidän kahden nähty juuri osoittavan toisilleen tunteitaan. He eivät koskaan suudelleet julkisesti, puolet tylypahkalaisista ei luultavasti edes tiennyt heidän seurustelevan, eivätkä edes heidän parhaat ystävänsä olleet varmaan nähneet heidän pitävän toisiaan kädestä, joten tapa jolla Amy käytännöllisesti katsoen makasi lähes puoliksi Remuksen päällä kirjaa lukemassa oli Siriukselle varmaan suurikin vitsailunaihe. Siitä riittäisi piikittelyä moneksi viikoksi.