Semi-riccio: Kiitos! Mutta älä vie Siriusta, se on mun.
Mur.
Swizzy: Kyllä se oli lupaus. Ja mä voin ihan hyvin odottaa sen muutaman vuoden, koska hyvää kannattaa aina odottaa, vai mitä? 
Voi hitsi, arvaa kuka punastelee täällä näytön toisella puolella ja hymyilee typerästi! Sä kans aina onnistut saamaan mut hämilleni komentillas! Kiitos ihan tajuttomasti, merkitsee tosi paljon!
emppa_p: Joo, ite en oikein luvusta muuten tykännyt kun just tuosta Alicen ja Frankin kohtauksesta. Harkitsin pitkään että julkaisenko ollenkaan, mutta en jaksanut alkaa kirjoittaa uusiksi, joten pakkohan se oli sitten se pakollinen kliseeryyppyilta laittaa.
Nirvu: Itse asiassa mulla oli kirjoitustauko! Se kesti noin kaksi viikkoa, ja sen jälkeen on tullut kirjoitettua keskimäärin yhden luvun päivävauhtia (osa on tosin poistettu, mutta kuitenkin). Ja mä oon sitä mieltä että aktiivisia kommentoijia kannattaakin hemmotella, koska ne on hemmottelun ansainnut.
Draamaa on vielä kyllä tulossa, kärsivällisyyttä kultaseni!
Ledi: Joo, tiedän tuon Frank-kuvion, mutta otin taiteilijan vapauden vähän muuttaa sen ikää. niin kun aika montaakin merkityksetöntä pikkujuttua, kuten sen että poistin Voldemortin kokonaan yms.
Mutta joo, kiitos kommentista, sain hyvät naurut.
A/N: No joo, tämä luku nyt on vähän tämmöinen plääh, mutta tarvitsin jonkun luvun jossa vähän selitellään missä asiat menee ja näin. Jos tajuatte. Koska nyt lähestytään yhtä sellasta kohtaa jonka mä haluan jo julkaista mutta kun sitä ennen tulee vielä muutama luku ja äääääääh ja oon angst. Mutta joo. Syyttäkää koeviikkoa. Luku 33, naiset ja herrat.
Mutten mitään, en ketään
Alla ikivanhan aurigon
En mitään, en ketään
Enemmän kuin sua
Juha Tapio: En mitään, en ketäänKolmaskymmenes kolmasAika kului. Päivistä tuli viikkoja, viikot venyivät kuukausiksi ja äkkiä halloween muuttui joulukuun puoliväliksi täysin ilman varoitusta. Syyskauden viimeinen Tylyahopäivä sovittiin viimeiselle lauantaille ennen lomaa, ja kaikki kolmasluokkalaisista ylöspäin odottivat innoissaan että pääsisivät ostamaan joululahjoja. Päivä päivän jälkeen linnaan ilmestyi yhä enemmän jouluisia koristeita, ja päivä päivän jälkeen oppilaat kävivät levottomammiksi ja laiskemmiksi koulunkäynnin suhteen.
Lily oli vaatimalla vaatinut vanhemmiltaan luvan jäädä Tylypahkaan jouluksi, ja kuuli nyt että Amy oli sittenkin menossa kotiin, samoin kuin kaikki kelmit. Pettyneenä hän ajatteli vaihtoehtojaan: jäisikö hän yksin kouluun pitämään Dumbledorelle aamiaisseuraa, vai menisikö hän kotiin perinteiselle joulupäivälliselle, joka ei sekään kuulostanut kovin houkuttelevalta, kun otti huomioon että Petunia ja Vernon olisivat siellä myös.
Joulukuu ei edes tuntunut joulukuulta. Sen sijaan että maa olisi valkeana, lunta ei ollut nimeksikään, ja sekin vähä joka joskus öisin saattoi ripotella suli ennen ensimmäisen oppitunnin loppua. Vaikka muuten joulu Tylypahkassa oli kuten mikä tahansa joulu aikaisemminkin, niin silti professori Kuhnusarvion pikkujoulut tai professori Binnsin hajamielisyys ei tuntunut yhtä hienolta ja juhlalliselta kuin aikaisemmin. Oli kuin jotain puuttuisi, ja samalla kuin koko joulussa olisi jotain liikaa. Tai ehkä Lily oli vain liian vanha kikattelemaan Alicen kanssa mistelin lähistöllä, leikkimään lumisotaa korpinkynsiä vastaan tai lyömään vetoa ensimmäisestä opettajasta joka jättää antamatta läksyjä. Se ei enää tuntunut oikein sopivalta.
Tylyahopäivän aamuna ilmassa oli kuitenkin väreilevää joulutunnelmaa, ja kaikesta huolimatta Lily oli hyvillä mielin postin saapuessa – vaikka olikin edelleen aivan pihalla siitä missä viettäisi joulunsa. Amy oli jo lupautunut puhumaan äitinsä ympäri, mutta Lily ei ollut aivan vakuuttunut. Amylla oli kuitenkin keskusteltavaakin vanhempiensa kanssa, jotka eivät olleet aivan kamalan innoissaan tyttärensä seurustelusta kesken viimeisen kouluvuoden. Alice ja Lily eivät nähneet siinä mitään pahaa, ja Amykin oli keksinyt hienoja vasta-argumentteja (joihin kuului huomattavat selostukset Remuksen omistautuneesta koulunkäynnistä – toki hieman liioiteltuina, mutta kuitenkin), mutta siltikään Lily ei halunnut olla tiellä.
Aamupostin mukana tuli yllättäen Päivän Profeetan lisäksi kirje. Lily otti kirjeen kummissaan helmipöllön jalasta, ja pöllö lähti saman tien paluumatkalle osottamatta vastausta. Kirjeeseen oli kirjoitettu Lilyn nimi siististi hieman loivalla kaunokirjoituksella, käsialalla jota tyttö ei tunnistanut. Kuori oli laadukasta pergamenttia, ja Lily avasi kirjeen ihmetellen, keneltä se mahtoi olla.
Lukiessaan Lilyn ihmetys sen kun vain lisääntyi, ja tunne taisi näkyä aika selvästi hänen kasvoiltaan, sillä aamiaiselle saapuva James vilkaisi omituisesti tyttöystäväänsä ja alkoi sitten urkkia hienovaraisesti kirjeen lähettäjää.
”Itse asiassa”, Lily totesi päästyään kirjeen loppuun ja ojensi sen sitten Jamesille, ”se on sinun äidiltäsi.”
”Mitä?”
James lukaisi kirjeen kokonaisuudessaan ja kohotti sitten kulmiaan. ”Vau. Siis oikeasti,
vau. Enpä olisi oikeasti uskonut että äiti suostuisi tällaiseen – tai varsinkaan keksisi tällaista itse!” Hän kääntyi Lilyyn päin kulmat kysyvästi koholla. ”Miten on, Lily, tuletko meille jouluksi?”
Lily mietti hetken ja kohautti sitten olkiaan. ”Mikäs siinä. Sama kai se äidille ja isällekin on, kun en kerran ole kotona. Eikä heidän tarvitse kaikkea tietääkään. Mieluummin minä teillä olen kuin täällä yksin.” Hän suukotti poikaa pikaisesti ja hymyili sitten. ”Ja Daniellekin on tulossa. Hänelle tekee varmasti hyvää jutella äitisi kanssa, vai mitä?”
”Aivan varmasti”, James hymyili. ”Äiti sitten ajattelee kaikkea. Meillä ei olekaan ollut kunnon ystäväpiirijoulua sen jälkeen kun mummi kuoli kuusi vuotta sitten ja isä päätti ryhtyä elämään puolierakkoista elämää. Tekee hänellekin hyvää nähdä muitakin kuin oman perheen jäseniä jouluna – tosin pakko sanoa, että Sirius sekoitti pakkaa viime vuonna aika mukavasti.”
Lily vietti Tylyahossa päivänsä ostaen joululahjoja ja pähkäillen, mitä ihmettä herra ja rouva Potterille pitäisi keksiä. James tosin vakuutteli, etteivät nämä tarvitsisi mitään, mutta Lily osti silti mielenkiintoisen näköisen kokkikirjan Jamesin äidille ja herra Potterille jonkun sotahistoriasta kertovan teoksen, jota James vilkaisi kaupassa ohimennen todeten että hänen isänsä tulisi rakastamaan sitä. Alicelle Lily löysi ison levyn kermasuklaata, jonka mukaan hän aikoi liittää jo aikaisemmin ostamansa lahjakortin jästien kauneussalonkiin, jossa he olivat kerran olleet ja josta Alice oli sanonut pitäneensä kovasti. Amy saisi myös suklaata ja sievät hopeiset korvakorut, ja pitkään pähkäiltyään Lily osti Frankillekin lahjan: hyvin tietoisena Frankin haaveesta ryhtyä auroriksi hän osti pojalle pienen ilmiskoopin. Se oli ihan selvästi rihkamaa, mutta se oli aika hauska ja varmasti osuva lahja. Siriukselle, Remukselle ja Peterille Lily osti enempää miettimättä Sekon pilapuodin lahjakortit. Vanhempien lahjat saisivat odottaa alennusmyyteihin.
James olikin sitten jo kinkkisempi juttu. Ei riittänyt se, että lahjan keksiminen oli äärimmäisen vaikeaa, vaan jostain syystä poika myös roikkui koko ajan hänen kannoillaan kuin tahallaan estäen häntä ostamasta lahjaa. Vastalauseisiin James totesi ettei tarvinnut mitään lahjaa ja että koko ajatuskin oli ihan hölmö, kun paras lahja oli se että Lily oli tulossa heille, mutta tyttö ei antanut periksi vaan sai kuin saikin tämän menemään etsimään muita kelmejä. Lily itse haki käsiinsä Amyn ja Alicen, jotka olivat lahjanmetsästyksessä eksperttejä, ja lähti näiden kanssa kiertämään Tylyahon kujia alusta alkaen, kiertäen samat kaupat ainakin jo kolmanteen kertaan saman päivän aikana.
”Vai että James luo jouluksi”, Alice totesi kun he astuivat sisään hyvin tavallisen oloiseen rihkamakauppaan, joka oli täynnä tylypahkalaisia. ”Aika jännää. Minä en ole viettänyt vielä kertaakaan joulua Frankin luona, ja me ollaan kuitenkin seurusteltu jo neljä vuotta.”
”No nyt kun sitä ajattelee, niin tuntuuhan se aika hurjalta”, Lily myönsi, ja alkoi jo miettiä olisiko sittenkin viisaampaa jäädä kouluun jouluksi. ”Mutta on se varmaan ihan okei, kun Daniellekin on siellä ja kaikkea. Ja sitä paitsi rouva Potter kutsui minut, ja vieläpä ihan kysymättä Jamesilta!” Hän kääntyi katsomaan ystäviään hämmentyneenä. ”Onko se teidän mielestänne outoa?”
Amy mietti hetken. ”No ei oikeastaan. Tai siis kun olettehan te nyt kuitenkin seurustelleet mitä, puoli vuotta? Ja käsittääkseni Jamesin vanhemmat ihastuivat sinuun ikihyviksi, ja kun ottaa huomioon, että olet ollut Jamesille pakkomielle jo aika monta vuotta, niin totta kai he haluavat tutustua sinuun!”
”Miten sinä tuolla logiikalla selität sen, että minua ei ole kutsuttu Frankin luo jouluksi?”
”Kutsuttiinhan teidät viime vuonna koko perhe!”
Alice tuhahti ja näpersi hyllyn reunasta roikkuvia värikkäitä unisieppareita. ”Ei se ole sama asia. Et muuten usko kuinka ärsyttävää kun äiti keskusteli rouva Longbottomin kanssa vertaillen sitä, kuinka vaikeita vaippaikäisiä minä ja Frank olemme olleet.” Alice vilkaisi nauravia ystäviään kulmiensa alta. ”Älkää naurako, siinä ei ole mitään hauskaa. Odottakaa vain kun olette itse siinä tilanteessa! Voin vaikka vannoa että rouva Lupinilta löytyy jos jonkinlaista sanottavaa Remuksen lapsuudesta!”
”No aivan varmasti”, Amy mietti puoliksi ääneen, mutta ajatteli varmasti ihan eri asiaa kuin Alice, joka siirtyi hipelöimään viereisen hyllyn koristeellisia hansikkaita täysin unohtaneena, että heidän täytyisi keksiä lahja Jamesille. ”Mutta onneksi se ei tule tapahtumaan vielä ainakaan tämän vuoden puolella.”
”Miten teillä muuten menee Remuksen kanssa?” Lily kysyi hymyillen ja katseli myös hansikkaita, joissa oli kauniita värikkäitä helmikirjailuja. ”Näytät ainakin tosi hyvältä. Seurustelu pukee sinua, Amy!”
Amy punastui. ”Ihan hyvin, ei mitään valittamista”, hän hymyili vinosti asettaessaan hiuksiaan korvan taakse. ”Remus on ihana. Todellakin, älyttömän suloinen.”
”Onko hän hyvä suutelemaan?” Alice kysyi puolihuolimattomasti kuin ohimennen, mutta sekä Lily että Amy tiesi että tämä oli oikeasti kiinnostunut asiasta – vaikkei kummallakaan ollut aavistustakaan siitä, mitä Alice teki tiedolla.
”Älä viitsi, Alice”, Lily huokaisi lähes kyllästyneen kuuloisena.
”En tiedä”, Amy sanoi samanaikaisesti niin hiljaa kuin vain pysty, katuen sanojaan välittömästi ja toivoi ettei kumpikaan ollut kuullut sitä. Turha toivo, sillä äkillisestä vaikenemisesta ja jäkyttyneistä katseista päätellen sanat oli kuullut sekä Lily että – mikä pahinta – Alice. Amy tunsi itsensä idiootiksi ja hän kääntyi selin ystäviinsä esittäen kiinnostuneensa... savukerasioista.
Alice puhui ensimmäisenä, mikä ei ollut yllätys kenellekään. ”Siis ettekö te... älä vain sano... Tai siis, te olette olleet yhdessä jo yli kuukauden!”
”Ettekö te oikeasti ole suudelleet?”
Amy oli pettynyt siitä, että Lilykin kuulosti niin järkyttyneeltä. Kaikista maailman ihmisistä hän oli kuvitellut että juuri Lily tajuaisi, että juuri hän ymmärtäisi miltä Amyn sisällä tuntui. Nyt hän tunsi jääneensä yksin, ilman suojakilpeä. Miten hän selittäisi ystävilleen ymmärrettävästi, ettei hänen ja Remuksen suhde ollut samanlainen kuin kenen tahansa, että se oli niin paljon enemmän ja se oli kumppanuuden lisäksi ystävyyttä, ymmärrystä ja ennen kaikkea toisen huomioonottamista, ja siihen kuului niin paljon asioita, joita oli mahdotonta pukea sanoiksi? Miten Amy voisi selittää jotain mitä ei itsekään ymmärtänyt?
Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Amy huokaisi ja laski mustan savukerasian paikoilleen. ”Ei olla. Eikä siinä ole mitään pahaa. Älkää nostako siitä niin isoa numeroa.” Hän oli varma, että vaikkei hän itse siitä enää puhuisikaan, ainakaan Alice ei voisi jättää juttua siihen. ”Se on meidän juttu, okei? Minun ja Remuksen. Me ei tarvita fyysisiä todisteita siitä, mitä me tunnetaan.” Amy oli itse asiassa aika tyytyväinen selitykseensä. ”Sitä kutsutaan luottamukseksi.”
”No joo”, Alicekin myönsi, ”okei, te luotatte toisiinne. Mutta silti! Puolitoista kuukautta yhdessä eikä edes hyvänyönsuukkoja?”
”Alice, ihan oikeasti. Voitko jättää asian sikseen?” Amy pyysi ja yritti vedota Lilyyn katseellaan. ”Ei Remus ole edes yhtään sen tyylinen. Enkä minäkään. Me ei olla sellaisia kuin sinä ja Frank”, hän viittasi Aliceen päin, ”ei me kaulailla joka päivä käytävillä. Eikä me olla kuin Lily ja James, jotka hipelöi toisiaan huomaamattomasti ja kävelee söpösti käsi kädessä ja on ällöttävän suloisia ja vaaleanpunaisia. Me ollaan me. Amy ja Remus. Ei meidän tarvitse olla mitään muuta.”
Sanoja seurasi aika kiusaantunut hiljaisuus, joka ei tosin ollut kovin hiljainen, kun otti huomioon että he seisoivat täyden matkamuistomyymälän hälinässä. Oli tämäkin paikka sellaiselle keskustelulle. Amy hymähti mielessään koko tilanteen kummallisuudelle ja samassa hänen silmiinsä osui jotain, joka muistutti häntä alkuperäisestä syystä tulla siihen typerään myymälään.
”Lily”, hän henkäisi ja vetäisi punahiuksisen tytön mukanaan liikkeen perällä olevalle hyllylle kuin äskeistä keskustelua ei olisi koskaan käytykään, ”minä tiedän tasan tarkkaan, mitä sinä annat Jamesille joululahjaksi!”
A/N2: Juu, sitten tähän loppuun vielä muutama sana. Eli mä tajusin viime yönä (älkää kysykö, pitkä tarina) että hei, mä oon kirjoittanut tätä kohta puolitoista vuotta. Joo, hienoa sinänsä, mutta sitten mä luin alkupään lukuja. Jep. Ja sitten mä mietin että mitäköhän mä oon ottanu kun oon julkassu niitä. And one thing left to another ja tein päätöksen tän tulevaisuudesta. Eli Nuorten viettelykset jatkuu niin kauan kun kelmit (+muut tän ficin kannalta oleelliset hemmot) on koulussa, ja sen jälkeen aloitan tämän jatko-osan. Tämä siksi, että kirjoitustyyli ei enää tunnu omalta ja haluan perehtyä hahmoihin syvällisemmin ja vähän eri näkökulmasta ja se tuntuisi Viettelyksiin sopimattomalta. Joten new fic it'll be.
Mutta älkää murehtiko, tää ei oo loppumassa vielä pitkään aikaan. Nyt on vasta joulukuun puoliväli, for God's sake! Mulla on vielä niin mielettömästi suunnitelmia tän varalle, ettei mitään rajaa... *nauraa ilkeästi ja hieroo kämmeniä yhteen tosi kornin näköisesti* Ja lisäsyy uudelle ficille oli sekin, että tässä alkaa jo nyt olla liikaa hahmoja, ja niitä tulee lisää, ja haluan vähän selkeyttä omaankin päähäni. Kiitos ja anteeksi.
