Tonks: Kiitos! Rakentava ei aina ole niin pakollista, tiedän tunteen kun sitä ei vaan yksinkertaisesti tule.
Ja nimenomaan itsekin tykkään kertoa välillä vähän muidenkin näkökulmasta tätä tarinaa, saadaan vähän perspektiiviä.
Ledi: Potterin charmille pienet.
Muakin revetytti kun kirjoitin tuota kyseistä kohtaa, ja oli pakko vaan jättää se siihen kun se on niin tyhmä!
Välihuom. Jane Austen on esim. ihana? Ja tosi harmi ettet halua tietää häistä, sillä tässä seuraavassa luvussa ei muuta olekaan.
Kiitos kamalasti kommentista!
Lils: Mä tiedän että sä olet siellä.
Sori oon ollut ihan kamalan huono vastaamaan viimeaikoina... Ja kiitos kaikista kommenteista, mitä sä oot mulle ikinä koskaan lähettänyt, oot ihana. <3<3<3
JOOOO eli taas uutta lukua. Mulla on nyt taas kirjoitusbuumi päällä joten lukuja tulee nopeaa tahtia, mutta älkää tottuko, mä en osaa sanoa kauanko tätä kestää.
Pienet pingviinit kiertävät pöytää
Juorukellot toisensa löytää
Piiri pieni piirii pientä ympyrää
Diivat ja primadonnat saa peilikuvaansa tuijottaa
Täällä kaikki tuntee kaikki
Mutta sä et tunne ketään
Egotrippi: Fantastiset bileetKolmastoistaJames seisoi jälleen Evansien pihalla, miettien mitä hittoa oli taas tekemässä. Hänellä oli yllään herra Evansilta lainattu, taioin oikean kokoiseksi muokattu jästien juhla-asu, jota Lily oli kutsunut frakiksi. Joka puolella oli ihmisiä, eikä James tunnistanut ketään – tietenkään, sillä kaikki olivat jästejä ja muutenkin eri kaupungista kuin James. Parit silmät ja kasvot olivat kiinnittäneet huomion, ja poika oli ollut varma että kyseessä oli ollut joku Lilyn sukulainen.
Lily itse oli mennyt omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteita ja käskenyt Jamesin rentoutua. Se ei ollut helppoa, sillä James ei ollut kertaakaan elämänsä aikana ollut jästihäissä. Lily oli kertonut mitä tapahtuisi, mutta ei ollut osannut selittää kaikkea, sillä ei itse ollut kertaakaan ollut velhojen hääjuhlassa. James tietenkin oletti että täällä tarvittiin ihmisiä kaatamaan juomia laseihin ja muuta sellaista, mikä hänen maailmassaan hoidettiin parilla loitsulla. Silti häntä mietitytti, oliko Lily unohtanut kertoa jotakin oleellista.
Katsellessaan ympärilleen James näki hyvin eri tavalla pukeutuneita uhmisiä kuin mitä oli olettanut: naisilla oli kesäinen mekko, arkisempi kuin hän oli osannut odottaa, monilla oli kukkia hiuksissan ja korkokengät jaloissa. Miehillä taas oli melkein kaikilla samanlainen asu kuin Jamesilla. Kaikki näyttivät jotenkin niin... tavallisilta.
James oli jo käynyt tervehtimässä sulhasta. Vernon Dursley oli aivan tavallisen ylätason perheen esikoispojan näköinen. Hän oli hyvin ruokittu, hänellä oli hyvällä tahdilla kasvavat viikset ja laadukas puku. Jamesin esittäytyessä Vernon vilkaisi levottomana bestmaniaan, joka katsoi kummastuneena takaisin. Sulhasparka oli tainnut kuulla Lilyn ja Jamesin niin kutsutusta erilaisuudesta, mutta James päätteli ettei bestmanilla ollut siitä harmainta aavistustakaan.
”Täällähän sinä olet”, kuului ääni Jamesin takaa ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen Lilyn, jonka yllä oli hyvin klassinen, vaaleanruskea, polvipituinen mekko ja jonka hiukset oli taivuteltu kauniille laineille. Hänellä oli hyvin kevyesti meikkiä, niin että sitä ei melkein edes huomannut, ja silmissä paistoi lievä turhautuneisuus.
”Mihinkäs minä olisin mennyt”, James hymyili, tarttui Lilyn käteen ja painoi suudelman tämän kämmenselkään. ”Näytät todella kauniilta.”
Lily punehtui hieman ja vastasi hymyyn. ”Kiitos.” Hän antoi Jamesille nopean suukon ja lähti sitten johdattamaan tätä heidän paikoilleen. ”Äiti vaati että me istuisimme mahdollisimman edessä, koska Petunia on kuitenkin siskoni. Toivottavasti se käy sinulle.”
”Käy oikein hyvin”, James totesi. ”Pakko myöntää, että Vernon ei näytä sellaiselta ihmiseltä johon siskosi rakastuisi”, hän totesi hiljaa heidän päästessään istumaan. ”Olisin kuvitellut Petunian sulhaseksi jonkun... sanotaan nyt vaikka sopusuhtaisemman.”
Molemmat nauroivat hiljaa ja Lily sanoi ennustavansa Vernonin vaatekoon suurentuvan eksponentiaalisesti häiden jälkeen. ”Hän on lihonut tänä keväänä ja kesänä jo niin paljon, että hänelle täytyi teettää uusi puku! Mutta minusta hän sopii Petille täydellisesti – kumpikin on tuollaisia tavallisia ja mukavuudenhaluisia jästejä. Ja sitä paitsi vastakohdat täydentävät toisiaan, vai mitä?”
Musiikki alkoi soida ja kaikki hiljenivät. Viimeisetkin vieraat menivät noloina paikoilleen, ja Vernon ja tämän bestman nousivat paikoilleen alttarin viereen odottamaan Petuniaa ja tämän kaasoja ja morsiusneitoja. Rouva Evanskin oli jo Lilyn huomaamatta tullut heidän viereensä ja alkoi kyynelehtiä heti esikoisensa ilmestyessä näköpiiriin isänsä käsikynkässä.
Jos James oli jotakin odottanut, niin ei ainakaan kävelevää kermakakkua. Kaikki morsiamet joita James oli aikaisemmin nähnyt olivat pukeutuneet yksinkertaisiin, vaaleisiin leninkeihin, mutta Petunian pitsiunelma oli ihan toista maata. Oli röyhelöitä ja rusetteja ja ruusukkeita, ja huntu oli ainakin kahden metrin pituinen. Petunian puvun koristukset tulivat vain enemmän esille, kun esiin astuivat kaasot ja morsiusneidot yksinkertaisissa kermanvärisissä mekoissa. Ilmeisesti jästeillä oli vähän toisenlainen tyyli tässäkin asiassa.
”Minäkään en pidä siitä”, Lily kuiskasi nähdessään Jamesin laajenneet silmät. ”Liian prameileva. Mutta Petunia rakastaa sitä ja Vernonin äiti maksoi puolet, joten kai se sitten on ihan okei.”
Itse vihkitilaisuus oli jokseenkin samanlainen kuin velhoillakin, eikä siinä tullut Jamesille mitään ikäviä yllätyksiä. Valat ja muut sellaiset olivat hänelle tuttuja hänen serkkunsa ja tämän jästisyntyisen miehen viimekesäisistä puoliksi jästi -häistä. Lilyn äiti itki koko tilaisuuden ajan, miikä ei suinkaan tullut Jamesille yllätyksenä – kaikki äidit itkivät tyttäriensä häissä. Pari päätyi onnellisesti naimisiin, ja varsinainen juhla saattoi alkaa.
Petunia ja Vernon menivät seisomaan ennalta sovittuun paikkaan, minne heille sai tulla osoittamaan onnitteluja. Lily ja James olivat vähän syrjemmällä ja Lily selosti poikaystävälleen hiljaa, kuka milloinkin hänen siskoaan onnitteli. James sai tietää, että vieraat olivat pääosin naapureita ja Vernonin sukulaisia, ja että Lilyn suvusta oli paikalla vain Lilyn kymmenvuotias pikkuserkku Carol ja tämän vanhemmat Susan ja Max, joita Lily ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut.
”Heiltä tulee kyllä kortteja aina jouluna ja syntymäpäivinä”, Lily sanoi, ”mutta he asuvat Irlannissa eivätkä juuri käy täälläpäin.”
”Onko sukusi kotoisin Irlannista vai asuvatko he siellä muuten vain?”
”Isoisän vanhemmat olivat irlantilaisia. Hän muutti Englantiin paremman elämän toivossa, ja kuoli pari vuotta myöhemmin.”
”Viehättävä tarina”, James naurahti. ”Punaiset hiuksesi ja tulinen temperamenttisi ei siis ole mikään luonnonoikku.”
Lilykin nauroi ja tunsi olevansa vapautuneempi kuin pitkään aikaan. Petunia muuttaisi heti häämatkan jälkeen Vernonin kanssa ostamaansa taloon kaupungin toiselle puolelle ja Lily saisi viettää täysin petuniavapaan loppuloman. Elämä ei voisi hymyillä leveämmin. Tietenkin hänen aivoissaan pieni osa muistutti, että kyse on siskosta eikä mistään satunnaisesta henkilöstä, minkä seurauksena Lily katsoi velvollisuudekseen mennä onnittelemaan nuorta rouva Dursleyta.
James ja Lily jonottivat viitisen minuuttia päästäkseen morsiusparin luo, ja perille päästyään Lily hymyili Petunialle ensimmäisen kerran hyvin pitkään aikaan täydestä sydämestään.
”Onneksi olkoon, Pet”, hän sanoi halatessaan tätä. ”Kuule, vaikka meillä on omat erimielisyytemme tietyistä asioista, sinä olet silti siskoni. Minun ainut siskoni. Olen iloinen että sinä olet onnellinen.”
Petunian silmissä käväisi pieni liikutuksen pilkahdus, joka meni kuitenkin hyvin nopeasti ohi. ”No, kiitos nyt sitten. Eipähän tarvitse katsella luonnonoikkuja enempää.”
Lily huokaisi, onnitteli nopeasti Vernonia joka katsoi häntä kuin hän olisi ollut jotakin todella iljettävää ja meni sivummalle odottamaan Jamesia, joka tulikin heti hänen perässään ja kietoi toisen kätensä hänen harteilleen alkaen johdattaa tätä ulos kannettujen pöytien luo.
”Sehän meni hienosti”, Lily totesi sarkastisesti ja nojasi päänsä Jamesin olkaa vasten.
”No, onneksi sinun ei tarvitse kuunnella vastaavia kommentteja enää koskaan jos et halua”, James lohdutti ja veti Lilylle tuolin esiin. Tämä istui ja painoi päänsä pöytään. James istui Lilyn viereen. ”Hei, ryhdistäydy nyt. Kuka tietää mitä ilta vielä tuo tullessaan. Tästä voi tulla ihan hauskaakin!”
Lily nauroi ja käänsi päätään pöydällä niin että näki pojan kasvot. ”Sinulta ei sitten optimismia puutu.” Hän nousi istumaan ja heitti hiuksensa taakse. ”No, kun sinä olet paikalla mitä tahansa voi tapahtua, vai mitä? Ainakin jos sama meno jatkuu kuin koulussa.” James hymyili ja sanoi, ettei aikonut pilata Petunian päivää enää yhtään enempää. ”Älä vain sano että olet jo saanut hänet kimppuusi!”
”En toki”, sanoi James, ”mutta luulenpa että paikallaoloni on jo vaikuttanut pysyvästi hänen mielialaansa. Minulla on siskoosi sellainen vaikutus.”
