A/N: Joo, tässä tämä viimeinenkin osa. Tuo loppu onnistui mielestäni ihan hyvin, paikoin tämä on vähän töksähtelevä. Kertokaa minulle omat mielipiteenne tästä ficistä, kaipaan palautetta, niin risuja kuin ruusuja erittäin kipeästi!
Osa 3. Kauhun aikakausi
Tom meni töihin pimeän esineitä myyvään liikkeeseen, ja sai sitä kautta käsiinsä pari uutta esinettä, joista loihti hirnyrkkinsä. Hänen ulkomuotonsa muuttui rajusti, niin rajusti ettei hän ollut tuntea itseään peiliin katsoessaan. Nyt hänestä tuntui, että hän oli saanut viimeisetkin heikkouden rippeet revittyä irti itsestään, ne olivat jääneet niihin sielunpalasiin, joita nyt oli ripoteltu eri puolille mahtaviin piilopaikkoihin. Enää ei tuntunut miltään tappaa yksi, kaksi tai vaikka kymmenen ihmistä kerrallaan. Häntä pelättiin joka puolella, ja viimeinkin hän oli ansainnut kunnioitusta. Koko maailma oli polvillaan! Tai ainakin melkein. Dumbledore, se vanha pyhimys, ei ole ikinä luottanut minuun. Ei silloin kun olin Tylypahkassa, eikä silloin kun pyysin Pimeyden voimilta suojautumisen opettajan virkaa. Vielä se vanha hölmö katuu vastarintaansa, hän tulee lakoamaan edessäni juuri niin kuin kaikki muutkin minua vastustavat.
"Herrani, minä olin Sianpään baarissa, ja...kuulin sattumalta erään ennustuksenopettajan virkaa hakevan noidan ennustuksen. Se...se koski teitä, herrani."
"Puhu, Severus, kerro mitä kuulit." Onko minun ääneni oikeasti noin kylmä? Kuulostaa aivan jäiseltä. No, parempi vain, jos ääneni jo yksin onnistuu herättämään pelkoa.
"En kuullut aivan koko ennustusta, mutta alku meni näin: 'Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy, syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee..' Enempää en kuullut, mestari."
"Teit hyvin, kun kerroit tämän minulle, Severus. Voit poistua." Hän katsoi kuinka tuo lepakkomainen hahmo kääntyi kannoillaan, ja asteli nopeasti pois huoneesta. Vai olen minä jo ennustuksissa? Ja että on syntymässä lapsi, joka minut voisi tuhota? Hah, minä tuhoan sen lapsen ja hänen perheensä ennen kuin hän osaa puhua. Hm, minua ovat kolmasti uhmanneet monet, mutta on tietääkseni vain kaksi pariskuntaa, jotka odottavat lasta, Longbottomit ja Potterit. Kumpi lapsi on kyseessä? Hän teki päätöksensä tuntemuksensa perusteella: Longbottomit ovat puhdasverisiä, mutta entäs Potterit? Nainen on kuraverinen, joten heidän lapsensa tulee olemaan puoliverinen. Niin kuin minäkin olin ennen kuin vuodatin saastan pois itsestäni. On osuvampaa, jos ennustus tarkoittaa poikaa, joka on kanssani edes jollakin lailla samankaltainen. Potterit odottakaa, kohtalonne vaanii nurkan takana.
Tämän päätöksen tehtyään hän ryhtyi jahtaamaan Pottereita, mutta onnistui pääsemään käsiksi heihin vasta kun lapsi oli jo vuoden ikäinen. Matohäntä, heidän ystävänsä, oli heidät pettänyt. Hölmöt, älkää luottako. Älkää koskaan luottako muihin kuin itseenne. Sillä taktiikalla minäkin onnistuin pääsemään nykyiseen asemaani.
Pihatie oli pimeä ja hiljainen. Mökki Tomin edessä näytti kodikkaalta, valo loisti ikkunasta pihamaalle, ja sen läpi näkyi James Potterin hahmo, joka kantoi heidän pientä poikaansa Harry Potteria olkapäillään. Katsoessaan tuota näkymää Tom tunsi rinnassaan kateuden kylmän piikin. Tuolla pojalla oli perhe, hänellä oli vanhemmat. Oli aivan oikeutettua, että hän menettäisi henkensä. Minulla ei ollut vanhempia, tuolla Potterin pojalla ei tule olemaan elämää. En kyllä voi uskoa, että hänestä kasvaisi minun kukistajani. Se on täysin mahdotonta.
"Lily, ota Harry ja juokse! Minä pidättelen häntä!" James Potter huusi, ja yritti epätoivoisesti estää Tomia pääsemästä sisään taloon. Vihreä valo välähti, ja vastarinta oli tiessään. Kuinka joku pystyykin uhraamaan itsensä muiden vuoksi? Hän tiesi minun olevan vain lapsen perässä, älykäs ihminen olisi tuossa tilanteessa viskannut pojan minulle ja juossut.
Tom astui Jamesin ruumiin yli huoneeseen, ja näki nurkassa kyyristelevän kauniin naisen, joka suojasi poikaa vartalollaan.
"Väisty syrjään, nainen! Anna poika minulle!"
"Ei Harrya, älä tapa Harrya! Tapa mieluummin minut!" nainen kirkui. Tom tunsi ironisen säälin ailahduksen rinnassaan. Olisi julmaa jättää nainen eloon kun on tappanut jo hänen koko perheensä, joten yhtä vihreää valoa myöhemmin hänen tiensä pojan luo oli esteetön. Poika tapitti häntä vihreillä silmillään äitinsä takaa, silmät pelosta ammollaan. Tom kohotti sauvansa ja sanoi ne kohtalokkaat sanat:
"Avada Kedavra"
Kipu oli sietämätön. Aivan kuin Tom olisi joutunut lapsuutensa painajaiseen, hän oli täydessä pimeydessä, joka koetti murskata hänet massansa alle. Tom yritti löytää jotakin josta ottaa kiinni, kun maailma äkkiä kirkastui. Hän tutkiskeli itseään, ja huomasi olevansa miltei läpikuultava. Hänellä ei ollut kunnollista ruumista. Olen vain pala sielua. En ehkä ole kuollut, mutta en ole elossakaan, olen vain sielun palanen ilman minkäänlaista vartaloa, ilman minkäänlaista valtaa kehenkään.
Tom kohotti katseensa ja näki edessään talon rauniot, ja niiden keskellä pienen lapsen salamanmuotoinen arpi otsassaan. Raivon vallassa hän lähti liikkumaan pientä lasta kohti, mutta ennen kuin hän ennätti edes lapsen kohdalle alkoi taivaalta kantautua uskomattoman kovaääninen jyrinä, ja valtava moottoripyörä laskeutui hiljalleen taloa kohti.
Nyt on aika paeta. Lapsen hoitelen myöhemmin. Kuin varjo hän liukeni yön pimeyteen, kuin säälittävä varjo, joka oli hädin tuskin elämän reunassa kiinni.
Vuosia hän eli erilaisten eläimien kautta, vaikkei mikään niistä elänyt pitkään hänen otettuaan niiden vartalot käyttöönsä, kunnes viimein hän löysi hölmön ja nuoren velhon, joka sanoi olevansa menossa Tylypahkaan opettamaan pimeyden voimilta suojautumista. Velholla oli myös sellaista tietoa, jota Tom ei olisi osannut arvaillakaan. Vai on Tylypahkassa Viisasten kivi? Loistavaa, voiko kukaan tämän parempaa tilaisuutta toivoa? Elämän eliksiirin avulla saan takaisin vartaloni, ja saan jatkaa työtäni siitä mihin jäin.
Orave joi yksisarvisten verta isäntänsä puolesta kunnes he pistivät täytäntöön suunnitelmansa Viisasten kiven varastamisesta. Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut, sitä yritti estää Severus Kalkaros, joka oli ilmeisesti vaihtanut puolta. En tietenkään tiedä, onko hän oikeasti sen vanhan hölmön puolella, vai eikö hän vain halua Azkabaniin. En kuitenkaan uskalla ilmaista hänelle täällä oloani. Koskaan, koskaan ei kannata luottaa ihmisiin. Pääasia suunnitelman epäonnistumiseen oli kuitenkin sama henkilö, joka oli syynä Tomin heikkoon ja säälittävään olotilaan. Kun Orave otti turbaanin pois päästään, ja paljasti isäntänsä Harry Potterille, Tom oli tuntenut suunnatonta raivoa tuota poikaa kohtaan. Poikaa, joka oli niin hölmö, että yritti uhmata häntä. Tom ei ollut kuitenkaan voinut olla ihailematta tämän rohkeutta. Tuolle pojalle minulla voisi olla käyttöä.
"Äitisi kuoli yrittäessään suojella sinua, hänen ei olisi tarvinnut kuolla. Liity minuun, tai hänen uhrauksensa oli turha, anna se kivi minulle, poika!"
"EN IKINÄ", poika oli huutanut Tomin tarjouksen kuullessaan, ja yrittänyt päästä lähtemään huoneesta. Tom käski Oravea ottamaan pojan kiinni, mutta kun Orave koski poikaan, Tom oli taas tuntenut sitä samaa riipaisevaa kipua, mitä oli tuntenut joutuessaan eroon ruumistaan. Hän oli irtautunut Oravesta, lentänyt ulos huoneesta, ulos koko linnasta, ja luonnollisesti jättänyt Oraven kuolemaan. Silloin Tom oli ymmärtänyt, miksi poika oli jäänyt henkiin ja koskemattomaksi. Hänen äitinsä hölmö uhraus oli jäänyt jonkinlaiseksi suojaksi pojan päälle. Se oli syynä hänen haluunsa käyttää Potterin pojan verta, kun hän käski Matohännän tehdä loitsun jolla pääsi takaisin omaan ruumiiseensa.
"Kuvittelitteko oikeasti tämän pojan voittaneen minut, Lordi Voldemortin?" Tom huusi kuolonsyöjäjoukkiolleen osoittaen isänsä hautakiveen sidottua Harry Potteria taikasauvallaan.
"Hänellä oli silkkaa tuuria, hänellä sattui olemaan erittäin uhrautuvainen äiti, joka jätti pojan ylle suojan. Nyt, käytettyäni hänen vertaan voin koskea häneen", Tom jatkoi, ja kosketti pojan kasvoja. Hän näki pojan värähtävän kosketuksen alla, aivan kuin hänellä olisi ollut fyysisiä kipuja. Miksei olisikaan ollut, tuo arpihan hohtaa aivan kuin se olisi juuri painettu pojan otsaan tulella.
Tom kaksintaisteli pojan kanssa, koska tahtoi näyttää seuraajilleen olevansa poikaa valtavasti voimakkaampi. Hän yllättyi suuresti huomatessaan heidän sauvojensa välillä olleen yhteyden, ja oli raivoissaan kun poika pääsi taas pakenemaan. Jotakin outoa oli pojassa, sekä heidän välisessä yhteydessään. Jotakin outoa, mutta ei se mitään, Tom kyllä ottaisi selville mitä.
"Jos kuolema on pikkujuttu, Dumbledore, tapa poika. Tapa hänet, ja pääset samalla eroon minusta", Tom ilkkui Dumbledorelle otettuaan Harry Potterin ruumiin ja mielen hallintaansa taikaministeriön taistelun jälkeen. Ennustus oli tuhoutunut, mutta jos hän saisi pojan tapettua, niin kaikki tämä olisi vaivan arvoista. Mutta juuri kun hän alkoi tuntea voitonvarmuutta, hänen mielensä, ruumiinsa, ja myös sielunsa olivat kuin tulessa. Hän aisti tuntemuksia pojassa, tuntemuksia jotka oli itse kauan aikaa sitten kadottanut, irrottanut itsestään ikuisiksi ajaksi, mutta jotka nyt palasivat kuin hyökyaalto. Hän ei pystynyt enää pitämään poikaa vallassaan, hänen oli pakko irrottautua, hän nappasi Bellatrixin, tuon hölmön noidan mukaansa, ja häipyi ministeriöstä. Hän ilmiintyi Bellatrixin kanssa hautausmaalle, sille samalle, jolla vuosi sitten oli saanut ruumiinsa takaisin, sille samalle, missä hänen isänsä luut makasivat. Mitä erityistä siinä pojassa on? Miksen voi tappaa häntä, miksi tunsin äsken niin suunnatonta kipua?
Tom käski Bellatrixin pois, ja tämän kaikkoonnuttua nopeasti kävi istumaan maahan, suoraan isänsä haudan eteen. Hän katsoi kiveen kaiverrettua nimeä, nimeä jonka kuvitteli haudanneensa aikoja sitten kaiken heikkoutensa kanssa. Hän oli ollut väärässä. Kaikki heikkoudet tulivat takaisin. Se vanha hölmö, Dumbledore, on oikeassa. Potterin pojalla on jotakin mitä minulla ei ole. Mitä minulla ei ole koskaan ollut. Mitä olen turhaan hakenut, js sitä saamatta tyydyin korvikkeeseen: Tahdoin kunnioitusta. Ja mitä kaikkea olenkaan tehnyt sitä saadakseni?
Ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämänsä aikana Tom Valedro, yksi maailman mahtavimmista velhoista, painoi kasvonsa käsivarsiinsa isänsä haudan äärellä ja itki. Hän itki yksinäisyyttään, kaameaa lapsuuttaan, kaikkia hirveitä tekojaan. Kuinka monelta ihmiseltä hän olikaan vienyt hengen tai perheen, turhaan? Kuinka montaa ihmistä hän oli satuttanut, tehnyt heidän elämästään kärsimystä, vain koska hänellä itsellään ei ollut ollut perhettä tai onnea? Tom Valedro itki itkemistään, kunnes ei ollut enää jäljellä mitään, ei tunnetta eikä kyyneliä. Eikä Tom Valedroa. Silloin hän nosti päänsä, keräsi taas ylpeytensä ja nousi seisomaan. Olen jo mennyt näin pitkälle. Nyt on mahdotonta perääntyä. En voi enää tehdä muuta kuin jatkaa eteenpäin. Lordi Voldemort nosti jalkansa isänsä hautakiven päälle, ja kaataessaan sen nimipuoli maata kohti hän hautasi samalla kaiken katumuksen, heikkouden ja tunteen, sekä näiden myötä myös itsensä, Tom Valedron mielensä hautausmaalle. Mutta koko loppuelämänsäkään aikana lordi Voldemort ei voinut vaientaa päänsä sisältä haudastaan huutavan pienen yksitoistavuotiaan Tomin jatkuvaa ääntä:
"Miksi on niin vaikeaa rakastaa ja saada rakkautta?"
A/N: Siinä se sitten oli. Ette uskokaan, kuinka hankalaa oli yrittää kirjoittaa angstia kun on aiemmin kirjoittanut koko ajan jotain ääliöhuumoria. Koko ajan meinasin laittaa jotakin erittäin 'älykästä' tuonne väliin, mutta onneksi aina kova ääni alkoi huutaa pääni sisällä: Ei, älä tee sitä! Tämä on ANGSTIA!!!