// Alaotsikko: tunnelmointia, yksinäisyysangstia, (romance) K11
Nimi: Lumella kuorrutettu
Kirjoittaja: howboring
Genre: tunnelmointia, yksinäisyysangstia, romance
Ikäraja: K11
Summary: Ripsilläni oli lunta. Annoin lumen sulaa ja hetkeen en nähnyt mitään. Kylmä.
A/N: Pohdin et kannattaako mun julkaista tätä, mietin et lukeekohan kukaan, kommentoikohan kukaan... Mnoh, päädyin kuiteki siihen että pitkästä aikaa julkaisen jotain. Mielestäni olen kehittynyt kirjoittajana ja on kiva laittaa uudempaa materiaalia noiden vanhojen tekstien sekaan. Kirjoitin tätä vähän surullisena, mikä varmaankin välittyy lukiessa. Korjailin ja muokkailin tekstiä nyt melko paljon ja olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Toivottavasti tykkäätte.
Lumella kuorrutettu
Seisoin keskellä lumisadetta. Missä minä olin, mistä minä tulin? Ja ennen kaikkea: kuka minä olin? Muistin, että matkasimme lautalla harmaassa sumussa satamaan ja olin hukkua. Päästyämme satamaan hukkasin matkaseurani. En tiennyt missä hän oli.
Olisin halunnut kuumeisesti löytää hänet. En viihtynyt siellä. Ihmiset olivat törppöjä. Niitä oli massoittain ja ne velloivat yhtenä puurona sinne tänne. Sillä hetkellä ulkona oli rauhallista, pakkanen oli niin kova, ettei kukaan uskaltanut astua varpaallaankaan ulos. Tavallaan hiljaisuus oli nautinnollista kuunneltavaa korvilleni ihmismassojen sijaan, mutta ilman ketään oudossa paikassa oli yksinäistä.
Ripsilläni oli lunta. Annoin lumen sulaa ja hetkeen en nähnyt mitään. Kylmä. Aika vitun kylmä. Hypähdin paikoillani, mutta sitten muistin, ettei se ollut soveliasta jos halusin, että minua arvostettiin. Lisäksi olin niin kohmeessa, etten jaksanut enää, joten hytisin ja kävin nojaamaan puuta vasten. Se oli lämminrunkoinen puu ja se sulatti minua hiukan. Vedin takkia paremmin ympärilleni. Takki oli pitkä ja peitti myös jalkojani, mutta se oli hyvin ohut ja vetoketju oli mennyt rikki. Lunta oli pian kasoittain, aloin hukkua siihen. Lumimassa peitti jalkani polviin asti ja se alkoi tehdä kinosta niskaani.
Siinä palellessani katselin kauniita, lumella kuorrutettuja taloja. Ikkunat hohtivat valoa. Katseeni vaelteli toisesta toiseen. Missä hän oli? Mietin lautalla kanssani ollutta tähtiä ja kuuta katsellessani. Missä sinä olet? Lähetin ajatuksen kuiskauksena tähtitaivaalle.
Pälyilin taas ikkunoita. Jos hän olikin löytänyt ystävän, kodin mihin mennä? Minua alkoi vähän suututtaa. Varsin epäreilua, että minä jouduin kyhjöttämään siinä epätoivoisesti puuhun takertuen.
Katseeni suuttumus haihtui täysin, kun näin erään talon ikkunassa pojan, lyhyen ja hennon. Tuulenpuuska saattaisi nostaa hänet ilmaan, tai kosketus särkeä. Hän tuijotti minua ikkunasta, kerrostalon toisesta kerroksesta ja minä tuijotin häntä takaisin. Tummat silmät kohtasivat yhä uudelleen omani. Valot sammutettiin, hän tuijotti yhä minua. Varjo lankesi minun päälleni, toinen hänen päälleen. Näin enää vain tumman hahmon, mutta näin yhä ne silmät. Minusta tuntui, että ne olivat lämpimät.
Vedin toistamiseen takkia paremmin ylleni. Hän oli ulottumattomissani.
