Nimi: Kehtolaulun laulan missä lienet
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Pansy/Luna
Genre: Angst, Romance, Femme,
Song: Herrä Ylppö ja Ihmiset -
Hylättyjen valtakunta II (kehtolaulu)Varoitukset: Viittausta väkivaltaan
Haaste(et): Raapalehtinen, Tutut ja tuntemattomat tuvat (luihuinen), Taikauskoa (sirpaleet tuovat onnea)
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista ketään hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle ihmiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen. Nimestä kiitos Herrä Ylpölle ja Ihmisille, samoin lyriikoista.
Omistus: Upsilalle menee kokonaan, koska tää neidin joululahja. Toivottavasti miellyttää muru <3
A/N: Alotin tekemään jo viikko sitten upsilalle joululahjaficciä, mutten tykännyt siitä ja aloitin toissapäivänä uuden. No, arvatkaa kuka meni vahingossa sen hävittämään? Kyllä, minä. Olen fail, mutta tässä oli sellainen onni onnettomuudessa tapahtuma. Pidän tästä paljon enemmän kuin siitä minkä toissapäiväni aloitin kirjoittamaan. Toi sirpaleet tuovat onnea taikausko on tässä aika viitteellinen, mutta jos joku tajuaa sen niin saa ylimääräisen glögiannoksen täältä. Toivottavasti tykkäätte
Kehtolaulun laulan missä lienet
Oletko kultasi kainalossa vai jalkakäytävällä notkumassa?
Lähdit viilein askelin, et taida tulla takaisin.Pansy ei välitä, vaikka tuuli riepottaa hänen takin alta pilkistävää kauluspaidan liepeitä. Farkkuhame nuolee persettä ja ohuet legginsit eivät suojaa tuulelta. Vuoritettu nahkatakki sentään on lämmin, luoden pienen huulta purevan illuusion, että sydämessäkin voisi olla lämmin. Bussipysäkin katos tarjoaa hetken suojaa viiltävältä tuulelta ja hän aistii ohi kävelevän perheen sääliä tihkuvat katseet itsessään (
lapset nauraa nauraa nauraa: Pansykin tahtoo).
Korkeakorkoiset korkokengät ovat kylmät, mutta ne oli täytynyt laittaa jalkaan –
eiväthän muuten päät kääntyisi perään. Hän kuulee mielessään huudot. Pyytää niitä lopettamaan, ei jouluna kuulunut olla yksin, hän haluaa olla yksin, jos seuraksi on tarkoitettu pelkät mielessä kaikuvat ivalliset sanat. Miksi hän oli luottanut toiseen?
Miksi miksi miksi miksi?Kädet jäässä, eikä bussin pysähdys meinaa kuulua äänien yli. Mustaksi maalatut huulet kuivat, kylmät ja yksinäiset. Bussissa tilaa, mutta hän istuu jonkun viereen silti. Ei huomioi katsetta itsessään. Sormet lomittuvat hänen sormien lomaan, eikä hän tunne vieläkään käden omistajaa, vaikka riikinkukonsulasta tehty sormus on tuttu. Kalpea käsi omaa vasten on lämmin, mutta se poissa oleva. Mahan pohjaa kipristää tuttu tunne ja likaisen vaaleat hiukset ovat kerran merkinneet hänelle kaikkea.
Pansyn silmissä kiiluvia jäähileitä (vanhoja), kun toisen suuret ja lämpöiset.*
Hyvää yötä kulta, ei kai mikään paina
Haluan olla sinun, nyt ja ainaToinen kävelee edellä, eikä Pansy tiedä miksi seuraa. Hän on satuttanut Lunaa aikaisemmin. Äänet sanovat häntä tekopyhäksi. Katuiko hän? Katui. Äänet huutava vastaan. Kurjalla huoralla ei ollut lupaa katua.
Ei edes jouluna. Ei oikeutta lämpöön. Korot ovat liukkaat lumisen kadun pinnalla, mutta harjaantunut askel ei horju.
(
Ei älä sano mitään, ei puhuta, ollaan hiljaa ja toivutaan hetki raskaista arvista, jotka eivät jätä rauhaan)
Kerrostalon alaovi aukeaa kiljuen, takaraivossa taotaan, ettei hänellä ole lupaa astua uudestaan Lunan elämään. Toinen on niin herkkä kaunis utuinen enkeli. Vaalea kuiskaa hiljaa, kuin jokin olisi kuuntelemassa:
“en usko, että halut olla koko yötä pakkasen purettavana”. Ei, ei Pansy halua, muttei hän halua satuttaa toista (ei enää). Silti korot kaikuvat portaikossa.
Kaikuu kaikuu kaikuu – menneisyyskö toistaa itseään?Naulakko on lunamainen. Outo, koristeellinen. Sanat latinaa, Pansy ei ymmärrä. Tappokorot jäävät yksin eteiseen, ohuiden sukkien peittämät jalat hiipivät toisen perässä. Askelet kissan, varautunut, ansan pelko, mistä tulee kylmää ivaa niskaan. Keittiössä toinen keittää kahvia:
kummallekin vain puolikuppia. Kattilaan hän laittaa kuumenemaan glögiä.
“Missä sinä olit nämä vuodet?”
Pansy ei vastaa. Ei pysty, ei halua. Voisiko hän saada anteeksi?
Hyvää yötä kulta, ei kai mikään paina
Haluan olla sinun, nyt ja aina*
Esirippu suljettiinKahviglögiä, suklaakonvehteja. Luna kertoo, ettei enää tunne taikamaailmaan kuuluvansa. Isä kuollut, katseet kertovat halveksintaa. Ei pieni pää enää kestä syrjintää. Kello tikittää eteenpäin. Viime aatosta vuosi, he viettivät sen yhdessä. Nyt Pansy ei uskalla istua toisessa kiinni, ei silittää toisen hiuksia, jotka ovat lyhentyneet pitkistä lapaluiden kohdalle.
Kupin kolahdus pöytää vasten leikkii piilosta korvan taakse. Kaipuu tärisyttää sormia, haluaa koskettaa, muttei kehtaa. Enää pelkkä varjo valokuva (
joka ei liiku) ulos kasvanut versio siitä, mitä hän oli joskus ollut. Kylmä kova koppava likainen luihuisprinsessa – hän ollut sitä onneksi enää.
Sormet lomittain toisia vasten (hymyhuuli).
Näyttämöltä kaikki valot sammutettiin*
Hyvää yötä kulta, ei kai mikään paina
Haluan olla sinun nyt ja ainaLunan pää painava olalla, mutta se on tuttu, se on turvallinen, eikä Pansy missään nimessä halua päästää toista nyt pakoon. Farkkuhameen helma rispaantunut, langat sjottavat sinne tänne. Muistuttavat Pansya parin tunnin takaisesta. Huutaa huutaa huutaa aina uudestaan, eikä kukaan laita sitä hiljaiseksi. Miehen kasvoilla vihan sekainen ilme,
ei arvosta. Halveksii ja nauraa hänen sanoilleen.
Lunan hengitys on rauhallista. Eikä nainen herää, vaikka hän liikahtaa – kertoo luottamuksesta. Luna luotti häneen, vaikkei siihen ollut syytä tarvetta. Hän ei olisi ansainnut sitä. Hän muistaa edelleen hattaratytön pelonsekaisen katseen, kyyneleiden peittämät silmät, punaisen posken. Liilat mustelmat olkapäissä, kaulalla ja rikkinäisen huulen.
Hän haluaa unohtaa, pyytää anteeksi, vaikkei edes ansaitse anteeksiantoa! Huulet kutittavat ohimoa, sormet kieputtavat hiuskiehkuroita pois otsalta, pois kutittamasta nukkuvia kasvoja. Hän rakastaa Lunaa, vaikkei sitä naiselle koskaan ilmentänyt oikealla tavalla. Pansy ei koskaan halunnut menettää.
Hän kuiskuttaa ilmaan hiljaisia sanoja, pientä kehtolaulua, jonka vaalea joskus opetti hänelle. Hiljaisille hetkille suttuisille sanoille, joita kenenkään korvat eivät halunneet kuulla.
Pansy oli monta kertaa tuudittanut vuoden aikana itsensä uneen sillä.
Kehtolaulun laulan missä lienet, kehtolaulun laulan*
Kehtolaulun laulan!
Kehtolaulun laulan!
Kehtolaulun laulan!Huoneessa hämärä, huulilla hymyn poikasta. Auringonsarastus valaisee huonetta hihittäen hiukset sekaisella nutturalla oleskelevalle naiselle. Päässä kaikuu (
“hyvää joulua, Luna”). Pansy nukkuu vuoteessa, farkkuhame on hylätty, samoin turha ihonmyötäinen paita. Ylisuuri harmaa “I ♥ London” paita saa kalpean Pansyn näyttämään haamulta. Laihat sormet huitovat ilmaa Pansyn kasvojen yläpuolella,
toinen vetää edelleen kaiken maailman ötiäisiä luokseen (pitäisi unohtaa taikamaailma, mutta jotkut tavat ovat liian juurissa kiinni). Hän suutelee toisen otsaa, hyrisee tyytyväisenä hymylle, joka eksyy nukkuville kasvoille.
Lunalla ei ole lahjaa toiselle. Sattumaa oli, että Pansy istui hänen viereen bussissa. Hän ei kuitenkaan työnnä mahdollisuuttaan saada toinen uudestaan elämäänsä. Jotkin haavat ovat syviä ja niiden parantuminen vie aikaa, silti Luna uskoo toisen olevan se paras lääke repsottaviin kohtiin.
Hän hyräilee hennosti lapsuuden kehtolaulua (
Pansykin osaa sen!) ja keittää kahvia. Ehkä toiselle riittäisi aamiainen joululahjaksi.
Varjot tanssivat keittiön pöydällä, kiikuttavat murusia varastoihinsa.
Piiloon piiloon piiloon. Luna hymyilee ja toivottaa mielessään isälleen hyvää joulua. Jo kolmatta mitä mies ei näe, mitä ei voi viettää hänen seurassaan.
Hyvästi hyvästi hyvästi – niin ei keretty sanoa! Toiset sormet leikkivät lantiolla ja Luna tietää voittaneensa toisen takaisin. Eikä edes haikea hymy toisen kasvoilla pilaa hänen illuusiotaan. Hän kaipasi rakastaan.
“Hyvää joulua, Pansy.”
Mitä aiot tehdä tänään kun katulamput syttyvät?