Kirjoittaja: Lilian (elikkä minä)
Ikäraja: K- 11
Paritus: Albus Dumbledore/Gellert Grindelwald
Genre: Angst/Romance/Draama
Summary:
Varoitukset: öö homoseksuaalisuus, hahmon kuolema (maininta).
A/N: jossu rohkaisi julkaisemaan joten tää onkin sitten ensimmäinen Potter ficci ja ficci ylipäätään jonka täällä finissä julkaisen. Virheitä jos löytyy niin saa/pitää korjata. Kommenttia sitten vaan kiitos.
Parempi versio minusta
Gellert Grindelwald oli kaunis. Eihän häntä muutenkaan voinut kuvata, täydellisine hymyineen, kultaisine hiuksineen ja kiihkeine, vaativine mielipiteineen. Se tapa jolla innostunut välittäminen kuulsi läpi hänen pehmeiden kuuloisten mutta sisällöltään särmikkäiden sanojensa. Auringon laskiessa kultaisen oranssina hänen takanaan, luoden säteitä kiharaisiin hiuksiin sai hänen saksaan vivahtavan aksentin sävyttämät puheensa kuulostamaan hätkähdyttävän vakuuttavilta. Albus katsoi noihin sinisiin silmiin jotka katsoivat tuimana takaisin, mutta sulivat hetken päästä tavalla jota kukaan muu ei saanut aikaan. Ainakin niin Albus tahtoi uskoa. Ja hän uskoi, uskoi niin vakaasti siihen uuteen ja ehjään maailmaan jossa yhtäkään lasta ei enää turmeltaisi vain sen takia että hän oli erilainen, siksi että hän teki taikoja. Siksi että hän oli parempi, puhtaampi! Gellertin sininen katse vaiensi kaikki epäilykset Albuksen nerokkaasta päästä ja hänen suudelmansa viimeistään alisti hänet täysin näiden suunnitelmien orjaksi.
”Ja sitten, Albus” Gellert lausui nimen pehmeämmin kuin muut sanat ja hänen silmissään välkähti oudon ovela katse ”me johdamme tämän kurjan pölyttyneen maailman uuteen kukoistukseensa, kukoistukseen jota kukaan ei ole vielä nähnyt. Juuri niin, sinä ja minä” hän sanoi nautiskellen nähtyään toisen pojan imarrellun katseen.
”Meidäthän on aivan tehty toisiamme varten, täydentämään toisiamme! Meidän mielemme toimivat saumattomasti yhteen jos vain vähän näemme vaivaa, ja meidän nerokkuudellamme voimme nostaa koko taikamaailman siitä syöpäläisten riivaamasta suosta johon se on vajonnut. Kun vielä saamme käsiimme kaikki varjelukset, ei ole mitään mitä emme voisi tehdä” Gellert jatkoi puhettaan kiihtyneellä äänellä ja voi, Albus oli niin samaa mieltä että se sattui. Hän myönteli kultahiuksisen pojan sanoille, joka näytti tyytyväiseltä, mikä taas oli omiaan lisäämään Albuksen huumaannuttavaa tunnetta siitä että kaikki oli vihdoin niinkuin piti
”Kunhan me vain olemme yhdessä” Gellert kehräsi ja hypähti alas vänkyräoksaisesta puusta jossa oli istuksinut ja laskeutui sulavasti Albuksen viereen nurmelle. Hän kohotti katseensa pojan kasvoihin ja kosketti huolitellun varovasti tämän pitkiä kastanjanruskeita hiuksia. Albus tunsi pakahtuvansa kaipuun tunteesta ja hän liikahti lähemmäs. Loputtomat teoriat, suunnitelmien hiominen, molempien uudet ideat jotka vain tekivät kaikesta täydellisempää ja todellisempaa... Ja tämä. Tällaiset hetket jolloin Albuksesta tuntui kun hän olisi ollut vahvan loitsun alaisena, jopa kirouksen kenties! Pehmeä suudelma painui hänen huulilleen ja hän ei malttanut odottaa päivää jolloin tuo kaikki vihdoin toteutuisi.
Parin tunnin kuluttua pimeä oli hiipinyt viheriälle niitylle ja saanut puun jossa Gellert oli istunut luomaan pitkän hyytävän varjon kahden nuoren velhon ylle. He makasivat siinä sanomatta mitään, kumpikaan ei halunnut mennä kotiin. Ehkä he uhmasivat aikaa, tulevaa kohtaloaan, ehkä- Albus mietti- se oli viimeisiä tyyniä hetkiä ennen pian syttyvää sotaa, pyörremyrskyä joka liikkui vääjäämättä lähemmäs ja repi jo puita irti jossain kaukana. Albus makasi siinä ruohikolla raukeana, käsi Gellertin pehmeissä hiuksissa, vaatteet ja mieli sekaisin. Gellert nypräsi hajamielisenä ruohonkortta ja katseli välillä hiljalleen syttyviä tähtiä. Hän vaikutti jostain syystä levottomalta, ja alkoi yhtäkkiä liikahdella rauhattomasti.
”Gellert” Albus kuiskasi ääni puhumattomuudesta käheänä ”Mikä sinulla on? Onko jokin hätänä?”
Gellert pudisti päätään tuskin huomaamattomasti ja nousi istumaan puun runkoa vasten. Hän näytti mietteliäältä ja näytti pohtivan jotain ankarasti. Sitten hän puhui Albukselle, joka oli noussut istumaan hänen viereensä.
”Lupaathan sinä olla minun vierelläni?” nuorempi poika kysyi hippu hänelle tyystin epätavallista epätoivoa äänessään. Ehkä juuri sen epätavallisuuden vuoksi Albus tarrautui hätääntyneenä tähän yllättävään ja tuntemattomaan äänenvivahteeseen. Eihän... Gellert ei ollut epävarma, ei koskaan, siihen Albus luotti ja uskoi, ehkä jopa enemmän kuin heidän yhteisiin suunnitelmiinsa.
”Mitä ikinä tapahtuukin?” Ja Gellert tarttui Albusta molemmista käsistä niin että tämä hätkähti äkillistä kosketusta.
”Lupaanhan minä” hän sanoi hieman ällistyneenä. Gellert ei ollut koskaan ollut näin hätkähdyttävävän hauras. Silloinkin kun hän kuiski lempeitä sanoja Albuksen korvaan, hän oli aina sillä tavalla voimakas, luja ja kestävä, jollainen Albus ei itse koskaan voisi olla. Hän oli aina se rakennuksen kantava osa, joka muistutti aina Albuksellekin miksi heidän aikomuksensa olivat tärkeitä ja oikeudenmukaisia kun tähän iski äkillinen heikkouden ja epäillyksen hetki. Hänethän oli luotu Gellertin vierelle, ei kaitsemaan mieleltään järkkynyttä pikkusiskoa ja vuohiin epäluonnollisesti kiintynyttä pikkuveljeä. Hänen mielensä oli siihen aivan liian nerokas, kuten tuo kaunis poika niin usein hänelle muistutti. Velvollisuudentunnetta Gellert ei koskaan kuitenkaan saanut kunnolla häivytettyä- Albus ei suostunut jättämään sisaruksiaan, ei vielä, niin paljon kuin se toista velhoa kismittikin.
Mutta Albus kyllä uskoi että jonain päivänä- ehkä jo pian- se tapahtuisi. Ja jos hän joskus epäili heidän suunnitelmaansa, Gellert vain kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vakuutti tämän jo ensimmäisellä järkkymättömällä mutta samalla tarkkaan harkitun hellällä katseellaan. Vakuutti ennen kuin poika ehti edes puhua niitä teräviä ja vahvoja sanojaan, jotka saivat hullluun ja sekavaan maailmaan hitusen järjestystä ja selvyyttä, ja valoivat skeptiseen Albukseen uskoa jota hän ei kohta edes muistanut menettäneensä.
”Hyvä”
Ohikiitävän hetken nuori Gellert Grindelwald näytti äärimmäisen ahdistuneelta, mutta samassa hän oli kääntynyt katsomaan pois, ja kun hän kääntyi takaisin hänen kasvoiltaan huokui taas tuttu itsevarmuus niin että se oli lähes käsinkosketeltavaa.
”Sinä olet Albus tärkeä osa sitä tulevaisuutta mitä me tässä rakennamme. Joissain asioissa sinä olet tiedätkö aivan kuin parempi versio minusta” hän sanoi totisena, ja saattoi nähdä että näiden sanojen ulossaanti oli suuren ponnistuksen takana. Sitten hän valahti taas makaamaan puun alle. Albus jäi istumaan ja tuijottamaan tyhjyyteen. He olivat hiljaa kunnes aamun säteet livahtivat taas huomaamatta takaisin viheriölle ja he tajusivat olleensa koko yön valveilla. Molemmat lähtivät koteihinsa sanomatta enää paljoakaan.
Tästä nimenomaisesta keskustelusta ei enää ikinä puhuttu, Albuksen lupauksesta puhumattakaan. Ei, se että Gellert oli pyytänyt moista niin kauhistuttavaa epävarmuutta äänessään oli hänen mielestään heikkouden merkki, ja joskus niinä iltoina kun hän valvoi öisin tietäen Albuksen nukkuvan, hän katui sitä että oli päästänyt toisen niin lähelle.
Eikä siihen ollut enää kauaakaan kun Albus katkerasti joutui rikkomaan valansa ja hautaaman sisarensa sen samaisen vänkyräisen puun alle.
Miten Gellert sitten sai sen kaiken tehtyä ilman minua Albus ajatteli vuosia myöhemmin en saa koskaan tietää. Tietenkin hän tiesi että Grindelwald ei ollut tarvinnut häntä. Halunnut sitten? Sitä vaihtoehtoa hän ei kivulta pystynyt edes harkitsemaan.
Salaa mielessään hän kuitenkin toivoi, toivoi niin hartaasti että se sattui, että olisi ollut tärkempi. Että hän olisi poissaolollaan ja osallistumattomuudellaan voinut estää ne tuhannet tapahtumat joiden ajatteleminen nyt sai hänen sisimpänsä vihlomaan, melkein kuin syyllisyydestä. Yksinäinen hopeisena hohtava kyynel vieri pitkin hänen kasvojaan, ja upposi valkeaan partaan kuten niin usein silloin kun hänen ajatuksensa harhautuivat kutsumatta muistelemaan sitä kultahiuksista velhoa jonka hän oli tuntenut eräänä kesänä kahden kuukauden ajan. Sitä poikaa joka symboloi hänelle nuoruutta, hulluutta ja sitä tunnetta että sielu revittiin irti eikä sitä saanut koskaan oikein parsittua kokoon uudestaan vaikka kuinka yritti. Sitä tunnetta jota hän nyt osasi nimittää rakkaudeksi, ja -jonka hän oli tullut todistaneeksi monen monituista kertaa- oli voimakkaampi ja petollisempi voima kuin mikään taikuus maan päällä. Ihan kuin sillä olisi ollut väliä tunsiko rakkautta veljeä, ystävää vai rakastajaa kohtaan, se että ylipäätään kykeni rakastamaan oli kiistaton merkki siitä, ettei toinen ihminen voinut olla täysin paha.
Ainakin niin Albus Dumbledore jälleen kerran halusi uskoa.
