Nimi: Pelastusrengas
Kirjoittaja: Upsila
Genre: angst, H/C, het, häivähdyksen romantiikkaa
Paritukset: Theodore/Daphne
Ikäraja: K-11
A/N: Scintilla toivoi joululahjaficcikseen Theodore/Daphnea, joten pitihän sitä sitten kokeilla kirjoittaa - hän on muutenkin niin ihanan huolehtiva ja mukava, että oli ilo kirjoittaa hänelle tälläistä, vaikka aika melankolista tulikin.♥
Pelastusrengas
Kun aurinko katoaa, yö laskeutuu ja kolmas tähti taivaan alareunasta siirtyy oikealle, Daphne herää kirkuen. Kuu on poissa ja lehdittömien puiden oksat tansittavat varjoja pihamaalle tuulen tahdissa. Kaikki vain toistuu uudestaan ja uudestaan kuin loputon painajainen ja Theodore huomaa olevansa uupunut yö toisensa jälkeen.
Hän ei voi tehdä mitään, katselee vain kuinka toinen huohottaa hikisenä ja pelästyneenä ja kuiskaa valvonneelle pojalle sekavuuksia yön pimeimmästä hetkestä, joka kiipeää seinille ja yrittää tukehduttaa heidät tyynyillä. Daphne katsoo häntä aina anovasti kuin haavoittunut eläin, pelasta minut seuraavalta painajaiselta, mutta vaikka kuinka kovaa silmät huutavatkaan, ei Theodore osaa olla pelastusrenkaana.
Luihuispoika valvoo tyttönsä vierellä, joka taistelee väsymystä vastaan. Daphne haluaa nukahtaa käsivarsien suojaan ilman painajaisia ja herätä hymy huulilla, mutta hän hätkähtää aina kauhistuneena unestaan ja kynnet raapivat ihoa naarmuiseksi.
Theodore lukee kirjastaan muinaistarinoita nyyhkyttävälle luihuistytölle, silittää kevyesti tämän hiuksia ja yrittää tuudittaa tätä lempeään uneen. Poika puhuu kuitenkin liian hiljaisella äänellä ja kiristelee hampaitaan ärsyyntyneenä kosteusvaurioiselle keväänvihreälle seinälle, joka tuoksuu aavistuksen savulta ja kadonneilta syyssateilta.
”Pian on jouluaatto”, Daphne sanoo voipuneena. Hänen äänensä särähtää, vaikka sen pitäisi luvata kaakaonmakuisia suudelmia, kotitonttujen leipomia joulutorttuja ja viileitä käsiä, jotka pujahtavat hänen villapaitansa alle hakemaan lämpöä. Luihuistytön uniset silmät ovat kuitenkin vakavat ja iho kananlihalla.
”Shh”, Theodore pudistaa aavistuksen päätään ja kääntää selkänsä kellolle, joka tikittää verkkaiseen tahtiin kohti keskiyötä.
Kun kuura sirottelee tähtiä maahan ja kuu on ohentunut kynsisirpiksi, poika painaa lopulta hätäisen suudelman tyttönsä hiusrajaan; älä anna niiden viedä sinua, mutta Daphne on jo vaipunut uneen kuulematta mitään muuta kuin kiihtynyttä sydämenlyöntiään.
*
Sota painajaisia vastaan ei ole helppoa. Daphnen katseesta tulee aamulla tummempi ja syvempi ja hän pelkää rahisevia radiokanavia, jotka saavat häntä puhumaan lapsuuden satujen loppuratkaisuista ja varastetuista suudelmista vuosien takaa.
Theodore keittää höyryävää mustaherukkamehua tyttöystävälleen, mutta ei uskalla katsoa tätä silmiin kunnolla vieläkään. Harmi, sillä poika olisi saanut huomata, että Daphne on unohtanut kaikki lahjat ja toivotukset ja paennut vain kaukaisiin ajatuksiinsa (siellä missä kaikki on hyvin ja taivas ruusunpunainen). Painajaisien kosketukset ovat kuitenkin eläviä vieläkin, vaikka kuinka yrittäisi pyristellä vastaan.
Kuurankukat ovat vielä nupullaan ikkunan reunoissa, kun luihuispoika käärii vihreän villapaitansa hihoja kyynärpäihin asti ja yrittää pyyhkäistä koko kahdeskymmenesneljättä päivää mielestään. Hän on liian väsynyt yrittämään enää mitään, kaikki yöt ovat olleet liian uuvuttavia ja askeleet tuskaisia.
”Tule, mennään”, Theodore ehdottaa kuitenkin varovasti ja pakottaa itsensä ylös nukkaantuneesta nojatuolista.
Tänään on nimittäin aika rakentaa itsensä uudelleen pystyyn.
*
Talviomenat punertavat hehkuvaa punaa, kun Theodore kerää viimeiset hedelmät puukoriin. Daphne näyttää hyvin poissaolevalta, silmät ovat kootuista surunsirpaleista, mutta luihuispoika ei ole huomavinaan niitä. Hän pelkää auringon katoavan rakoilevien pilvien taakse, mutta ei sano mitään kuitenkaan ja sipaisee kevyesti huulillaan toisen poskea vain lohdullisesti.
Daphne on muuttunut useiden painajaisten myötä hiljaisemmaksi ja hymykuopat jääneet lumikinoksien alle; unohtuneet sinne eivätkä löydä tietään takaisin kotiin. Luihuistyttö pelkää, luikehtii seinien väliin piiloon ja käpertyy iltaisin sikiöasentoon mutisten koti-ikävästä ja tahratuista unelmista.
Mutta Theodore ei osaa lohduttaa, on kömpelö sivelemään kylkiluiden kaarta ja sanat kompastelevat toisensa perään; ’minä rakastan sinua’, mutta sitäkään ei osattu lausua ääneen tarpeeksi kovaa, että toinen kuulisi sen.
”Hyvää joulua, Theodore”, Daphne aukaisee lopulta suunsa ja katsoo suoraan pojan silmiin.
Luihuispojan vakaville kasvoille käväisee ohimenevä hymy, kun tämä onkii luihuistytön yksinäisen hiussortuvan tämän korvien taakse piiloon. Hän tietää, että Daphne ei ole vieläkään turvassa painajaisilta, mutta hän keräisisi kaikki surunsirpaleet lattialta eikä luovuttaisi - ei tänä yönä, ei seuraavana, eikä tulevina.
”Sinä et ole yksin, muista se.”