Nimi: Häpeän polttomerkit
Kirjoittaja: Upsila
Genre: angst, pienoinen drama, slash
Paritukset: Ron/Fenrir
Ikäraja: K-11
A/N: Ja koska lupauduin kirjoittamaan
Ruskapojalle joululahjaficciä niin hän pyysi tätä paritusta. Toivottavasti tämä etuaikainen joululahja kelpaa siis - hän on ylipäätään nimittäin ihana ja rohkaisi kivasti tekstin suhteen muutenkin!
Tämä oli kuitenkin kieltämättä erikoisen jännä paritus, mutta tätä oli oikeastaan aika mielenkiintoista kirjoittaa, kun sai luotua mielikuvan tästä slashparituksesta mielessä (varsinkin kun vähän aikaan oli ollut stressahtavaa ja inspiraation puutetta tekstien suhteen).
Häpeän polttomerkit Kapakkassa haiskahti voimakkaasti sipulille ja suolaiselle maapähkinävoille, kun Ron kolautti irvistäen väkevää alkoholia suuhunsa. Hän vihasi sakeaa savua, joka ympyröi hänet, ja inhosi entistä enemmän peilikuvaansa, kun se heijastui tiskin takanta ripustetusta peilistä voipuneena. Miten likainen, saastainen ja petturi, kyllä Ron osasi sen itsekin huomata ilman muiden katkeruutta kumpuilevaa katsetta kohdistettuna häneen; kapakassa hän saattoi piileksiä hetken turvassa, vaikka se ei riitä tarpeeksi, ei edes joulupäivänäkään. Syntiin langennut ei ollut koskaan turvassa, olkoon mikä pyhäpäivä tahansa. Mies oli oppinut sen vasta, kun hämärästä taittuva punainen valaistus oli kohdistunut hänen kasvoihinsa ja kun niskakuopassa vierivä inhonväristys sähköistytti hänet horroksesta jok’ikinen hetki.
Ron saattoi aina pyyhkiä vaivihkaa hikikarpalot otsaltaan ja huomata yllättäen, että puristi sormet punoittaen baarijakkaran nahkaista reunaa täristen. Hän pelkäsi uppoavansa muistoihinsa, kulahtaneisiin vitseihinsä Kotikolossa, nuhjuiseen Weasleyn jumpperiinsa, joka yhä lepäsi vieläkin huoneensa puutuolin päällä siististi viikattuna. Ron saattoi kuvitella millaista olisi nyt istua velhoshakin ääressä Hermioneta vastaan, ähkäistä, kun maustettu omenaglögi poltti hänen kielensä kipeäksi ja miten Molly aina pudisteli päätään huvittuneesti kadonneille joulutortuille (tietenkin luumumarmeladin tahra villapaidan reunuksessa paljasti miehen aina). Aina koti oli ollut täynnä jouluhenkeä, piilotettuja manteleita puuroissa ja alahuulen purentaa pullonpyörityksessä keskiyön tienoilla. Sitä Kotikoloa Ron ikävöi salaa, vaikka tiesi, että häntä hävettäisi liikaa palata takaisin edes talonsa kynnykselle.
Luultavasti kaikki oli muuttunut liikaa palatakseen takaisin, oli vain helpompi hörpätä sumeasta lasista alkoholia ja kääntää kyyneltyneen silmin katseen alas likaiseen ja pölyyntyneeseen lattiaan. Tietenkään mies ei osannut ajatella Hermionen lailla, vaikka tässä tilanteessa haluaisikin. Niin kuin silloinkin, kun hän kääntyi kouluaikoina tylsistä läksyistä ja sähäkkäsyhrykän puremista velhottaren puoleen, joka tarjosi ratkaisun kirjoistaan aina - joskus turhankin innokkaasti eikä Ron voinut kuin hymähtää laiskasti muistolleen. Ehkä avunpyyntö tepsisi, jos sade ei olisi riepotellut heidän välinsä lähes kokonaan puhki; ministeriössä työnskentelevä rouva ei kaiketi edes huomioisi varmaan häntä ollenkaan, vaikka Ron nyt polvistuisi naisen eteen rukoillen anteeksiantoa hartaasti ja aidollaan katuen.
Vasta kapakan oven käydessä, hiljalleen humaltunut mies ymmärsi viimein, että kaikki oli todellakin myöhäistä.
*
Jästi-Lontoon kerrostaloyksiö oli masentava paikka. Ron miltei eksyi humalatilassaan ruuhkaiselle autotielle ja saattoi vahingossa kompastua naarmuttaen kätensä niin, että säikytti kiroilutulvallaan tontuiksi pukeutuneita jästilapsia.
Itseasiassa hän ei välittänyt siitä valuessaan tapetoidun eteisensä seinää pitkin alas lattialle. Vuodet olivat kadottaneet järjen hippuset hänen pääkopastaan, pisamat haalistuneet kasvoilta ja hiuksien sähäkkä väri kuollut. Silti mies rakasti ja vihasi saman aikaisesti liikaa Fenririä päästäkseen irti tästä. Ihmissuden kuvotus, joka röyhkeästi astui hänen rajalleen, turmeli, satutti ja kolhutti häntä - eikä Ron silti katunut, vaikka halusi. Yksinkertaisempaa olisi vain luoda toinen typerä satu, missä mustelmat olisivat haalistuneet rikkonaisesta ihosta ja kalenteri ei olisi niin tiheästi revitty, että kaikki kulkisi taas sitä samaa rataa.
Pelkän Fenririn ajatteleminenkin sai Ronin silmänaluset punertamaan itkusta. Arvet, mustelmat ja punaiset viirut hänen ihollaan polttivat kuin tuli, eikä asiaa helpottanut sekään, kun viikon vanhat postit loijuivat yhä lattialla. Laskut, mainoslehdet ja sotkuinen joulukortti alakerrassa asuvalta juopolta, jonka vaimo oli menehtynyt vuosia sitten poikansa kanssa laivamatkalla. Kaljamahaisella miehellä ei tainnut olla muuta seuralaisenaan kuin mariseva ja halpa katuhuora, vaikka olihan se Ronistakin parempi kuin yksinäisyys ja kipuisat yöunet.
Kompuroituaan ylös kylmältä lattialta ja viskaistuaan sarkatakkinsa yksiön tomuiseen nurkkaan, Ronin teki mieli litkiä suodatinkahvia ties monta kupillista. Nahkalompakko oli vaihteeksi taas tyhjä kapakan käynnin ansiosta ja talon pysähtyneen sydämen lahjoittamat pennit eivät näpäyttäneet toivoa esiin huurtuneesta kuoresta.
Miestä väsytti harmaat päivät ja sairaalloisen räikeät joulukoristeet omakotitalon pihoissa,
yrittivätkö ne korvata auringon? Viimeisen kahvikupin särkeminen ja vaikeaksi muuttunut kävely eteisestä keittiöön sai humaltuneen miehen kaatumaan lopulta tuoliltaan sirpaleiden kahlitsemaan ansaan, joka lopulta viilsi hänen ihonsa puhki verille.
Veri, veri, veri.Fenrir oli uhkaillut ja pitänyt silmänsä häneen aina, kun he kohtasivat ikävissä merkeissä. Harryn taistelut kuolonsyöjiä ja Voldemortia vastaan eikä Ronkaan voinut kuin joka kerta pelätä sitä, että Fenrir taas iskisi hampaansa häneen. Ensimmäisen kerran kaappauksen jälkeen, tämä oli kuiskutellut puolipimeitä kuiskauksia hänen korviinsa särkevästi Ronin huudoista ja rimpuiluista huolimatta. Se mielenhyvä, joka värisi ihmissyöjä tummissa silmissä ja pelko, johon mies joutui aina alistumaan. Eivätkä Harry ja Hermione tienneet koko asiasta, kun aamulla hieraisivat unisina silmiään ja istuivat ruokapöydän ääreen tuolin jalat raapien lattiaa; ”Hyvä on, sinä voitit sen typerän vedon”, Hermione oli huokaissut silloin pyörittäen päätään ja antanut vaivihkaa suukon poskelle. Joten aikuistuva poika ei voinut tietenkään tehdä muuta kuin mutista vain jotain sekavan pelästyneenä ja karata heti paikalta kompastellen.
Ron ymmärsi vasta nyt, että ei olisi pitänyt olla niin uhmakas ja ärsyyntynyt, kun häneen ei kiinitetty tarpeeksi huomiota noina vuosina - lopulta luvattuaan olla kahta yötä teltassa lähellä kotirantaansa, Fenrir oli iskenyt ensimmäisenä puolikuisena yönä kyntensä häneen ja nauranut niin riipivästi, että mies saattoi tuntea kylmäväristyksen käyvän yhä luitaan pitkin vieläkin.
Ihmissusi luultavasti nautti tuottaa hänelle tuskaa, Weasleyt olivat sen mukaan pelkkiä saastaisia verenpettureita, jotka kuuluisivatkin kärsiä ja nirhiä elävältä. Pakotetut yöt, peitetyt itkut ja salaa yrittäminen piiloutua pahalta olivat vain laihaa lohtua. Ehkä Ron lopulta tunsikin raakalaisen himoa hänen tuskastaan vietettyään samat yöt toisensa perään ja tuhahtaessaan kuivasti aamulla uusista mustelmistaan raajoissa; eikä mies rimpuillut edes enää ihmissuden eläimillisille kosketuksille ja kesymättömille suudelmille. Ei ollut pakokeinoa, ja Ron oli liian kuollut sisältään piiloutumaan enää.
Ja kaikki aikanaan paljastui lopulta, mutta vain väärinkäsityksen kautta.
”Ron, miten sinä saatoit!”Ei kukaan uskonut hänen sakeana puroina valuvaa puhettaan, Hermione uskoi vain omia silmiään ja omia korviaan. Millä oli loppujen lopuksi väliä? Ron tiesi, että hän menetti kaiken tärkeän ja puhekyvyn palauttaa itsensä sukujuurensa oksiin, joka olisi voinut olla vain auringonsäteitä hiuksissa ja hääkakun kermatahroja suupielistä. Lahjapaketeistä olisi voinut pursua huispaustarvikkeita, karheita rukkasia ja pienoisia kepposia, jotka sähköistäisivät hiukset korkeiksi piikkipensaiksi sadun loppujen tavoin.
”Minä osaan lukea valheen huuliltasi - myönnä, sinä olit vaihtanut puolen niin kuin muutkin petturit!”Väärinkäsitys, jota he olivat nähneet ja kuulleet. Tai no, sillä ei ollut loppujen lopuksi ollenkaan mitään väliä. Ron irrotti vain irvistäen sirpaleita käsistään ja paiskasi ne sitten vihaisesti pois lähettyviltään. Millään ei ollut väliä nyt, ei edes koko idioottimainen joulukuu, ei mikään.
*
Fenririn hengitys painui raskaasti hänen ihoonsa, katkeruus välttyi terävien kynsien puristuksista ja hampaat nirhivät ihoa kipeäksi. Himo ja kärsimätön levottomuus eli ihmissuden katseissa eikä tämä välittänyt kankeasta Ronista, joka pidätteli kivun sävyttämiä huutojaan.
Yksiön sotkuinen makuuhuone oli kylmä, vaikka Ronin otsa oli hikinen ja kädet hyörivät levottomasti vieressä karheiden lakanoiden päällä. Aina salavaivihkaa, verisen kivuliaasti, aina se sama Fenrir, joka valvotti hänet loppuun asti aamusarasteeseen kuiskaten röyhkeyksiä ja ivaa tihkuvaa ääntä hänen korvajuureensa.
Myöhäisauringon kurkistaessa ikkunasta sisään, Ron raotti raskaita silmäluomiaan: toinen sänkypuolisko oli jälleen tyhjä.