// Alaotsikko: K11, draama, Molly/Dobby, Arthur/Molly, ryhmäfic
Nimi: Salarakas joka pyjamalle
Kirjoittajat: Nukkemestari, Jinmaru, Rins, Tuntematon henkilö (unnamed), Luvvie, Sekoleptikko sekä jossujb
Paritus: Molly/Dobby, Arthur/Molly
Ikäraja: K11
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäGenre: Lievästi kajahtanut draama
A/N: Kokeellinen ryhmäfic, jossa kukin kirjoitti niin paljon kun halusi tai ehti, kirjoitusalusta.fi-nimisessä paikassa
täällö. Hauskaa oli, puolet tosin jossujb:n kanssa kirjoitettiin kaksin, kun muut livisti xD
Hellien kosketusten ja herkän rakastelun jälkeen nuori Molly Weasley käpertyi kerälle. Jos hän olisi ollut kissa, hän olisi kehrännyt. Hän hyrisi muutenkin mielihyvästä. Hänen oli lämmin ja ihana olla.
Sänky oli pehmeä ja toisella puolella sitä makasi kotitonttu Dobby. Hän hymyili pehmeästi silmät suljettuina. Oli se ollut ihanaa. Rakkaan kanssa. Hitaasti ja silti intohimoisesti.
Mollyn ei koskaan pitänyt rakastua. Niin vain kävi. Täysin vahingossa. Kuin olisi sukeltanut lämpimään kylpyyn kompastuttuaan saippuaan.
Eikä hän välittänyt, vaikka ihmiset väittivät suhdetta oudoksi. Ehkä se olikin sitä, mutta rakkaus oli aina rakkautta.
Molly päätti nousta, vaikka lämpö houkuttelikin jäämään. Hänen oli aivan pakko lähteä, etteivät hänen vanhempansa saisi tietää yöstä. He olivat suvaitsevaa väkeä, mutta tuskin niin suvaitsevaa, että sietäisivät tyttärensä suhteen kotitonttuun. Välillä Molly leikitteli ajatuksella, että kertoisi Dobbystä, mutta toistaiseksi hän ei ollut siihen valmis.
Molly ei edes tiennyt, mitä Dobby asiasta ajatteli. Ajatteliko se niin kuin hän. Molly halusi olla Dobbyn kanssa, vaikka ikuisesti. Mutta halusiko sekin niin? Oliko se oikeasti kiinni vain siitä, että he olivat eri lajia, etteivät he voineet elää yhdessä? Pelkäsikö Dobby ettei kyennyt olemaan kaikkea sitä, mitä toinen ihminen Mollylle voisi olla? Turha pelko, jos asia oli niin.
Mollyn ajatukset kuitenkin keskeytyivät äkisti, kun ovelta kuului koputus. Kuka hitto siellä oli, hän ajatteli säikähtäneenä. Dobby ilmeisesti säikähti ja Molly kuuli takaansa poksahduksen, joka ilmoitti tämän katoamisesta. Molly ryntäsi ovelle, ja tajusi olevansa alasti.
Hätiköidysti juuri käsi ovenkahvalla hän kaappasi lähimmän vaatekappaleen ja vetäisi sen päälleen. Sitten hän ryntäsi takaisin tammiovelle ja avasi sen.
Arthur Weasley seisoi oven takana kukkapuska kädessään. Huomattuaan Mollyn oudon pukeutumistyylin, nimittäin minihameen, bokserit ja kutistuneen pyjaman, hän alkoi nauraa.
"Suloista!"
"Ihan minua vartenko tämä ihastuttava asu", hän jatkoi edelleen hykerrellen naurusta.
"Eh... Ai... Anteeksi", Molly mutisi vaivaantuneena vetäen yöpaidan helmaa alemmas. "Mitä sinä sitä paitsi teet täällä ja tähän aikaan?" hän jatkoi äikäisesti.
"Yllätys, yllätys", Arthur hymyili kysymykselle leveästi heilutellen kukkapuskaa aivan Mollyn naamassa kiinni.
"Olisit lähettänyt vaikka pöllön ennen tuloasi. Olisin voinut olla vaikka tekemässä jotain tärkeää."
"Olitko sitten...?" Arthur hymisi, eikä Molly vastannut mitään. Käänsi vaan katseensa vienosti pois.
"Pöh, tule nyt sitten sisälle", Molly myönsi ottaen kukat vastaan. Olihan siinä tosiaan yksitoista kappaletta eriväriä ruusuja, ja kuten kaikkien tulee tietää, ei kukkia saa koskaan antaa parillista määrää. Arthur astui mielihyvin pakkasesta sisään poskien rusottaessa.
"Ole sitten hiljaa, äiti ja isä ovat jo nukkumassa", Molly kuiskasi vielä muistuttaen että yläkertaan vievät portaat natisivat. Arthur vain hymyili tyytyväisenä ja osasi hyvin hipsuttaa varpaillaan lankkujen päältä ääntä päästämättä. Kenties hän oli oppinut välttämään narisevia lautoja vihdoinkin.
He pääsivät Mollyn huoneeseen vain pieniä rasauksia päästäen, jotka tosin kuulostivat hiljaisessa talossa valtavilta.
"Ettei vain sinulla olisi täällä piilossa salaista rakastajaa?" Arthur kiusoitteli jahka he pääsivät Mollyn huoneeseen suhteellisen turvallisesti, ainakaan kukaan ei ollut vielä herännyt.
"Mitä! Eikä ole", Molly huudahti kauhistuneena tukkien kädellä oman suunsa.
"Haha, kunhan vitsailin...", Arthur sanoi ja näytti miettivän "...vai onko täällä salarakas sängyn alla?"
"Ei ole, eikä tule, ja jos olisikin, niin mitä se sinulle kuuluisi", Molly vastasi pisteliäästi sängyllään jalkojaan heilutellen edelleen turhan tietoisena siitä että hän oli lähes alaston. Arthur mutristi huuliaan loukkaantuneena.
"Vai ei muka kuuluisi", hän mutisi tepastellen matolla ympyrää, Mollyn etsiessä kiireellä järkevämpää vaatetusta. Vaatekaapista temmattu tummanvihreä mekko boheemeilla kuvioilla varustettuna saisi kelvata ensihätään. Isot kukat sen kankaassa lemahtivat ummehtuneelta ja halvalta hajuvedeltä. Se taisi ollakin yksi niistä "tyylikkään klassisista" vaatteista, jotka Molly oli saanut äidiltään. Minkäs sille voi kun on köyhä.
"Voisitko... öh... katsoa muualle hetken?" Molly kysyi. Arthur näytti unohtaneen lievän suutahduksensa saman tien ja virnisti. Hän käänsi selkänsä ristien kädet rinnalleen.
"Et sitten kurki tai saat tuta noidan verisen koston!" Molly uhosi.
"En tietenkään. Kunniasanalla", Arthur virkkoi enemmän tai vähemmän uskottavasti. Melkein vakavasti, tosin selvä virne äänessä. Molly katsoi kuinka Arthur istui sängyllä, joka oli yhä sotkuinen Mollyn ja Dobbyn jäljiltä, ja alkoi sitten vaihtaa vaatteita.
Kuten arvata saattaa Arthur ei tietenkään malttanut olla aivan kokoaikaa kurkkimasta, hukutus vilkaista Molly muodokasta alastonta vartaloa kävi ylivoimiseksi nuorelle miehelle sietää. Söpöt rusottavat nännit ja pyöreät lanteet, harmi vain kun pitäisi silmäkulmasta vain kurkistaa. Arthurin poskille nousi kevyt puna ja hän kröhäisi.
"Tiedätkö, hassuista vaatteista huolimatta näytät varsin kauniilta tänään."
"Sinä sitten katsoit, etkö katsonutkin?"
"Entä sitten jos hiukan vilkaisinkin? Joku päivä näen sinut kuitenkin vielä ihan ilkosen alasti."
"Pah", Molly sanoi.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tuon lauseen saattelemina Molly ja Arthur alkoivat tapailla ja menivät naimisiin. Se mitä Dobbylle kävi, onkin aivan eri juttu...
[The Loppu]
