Nimi: Seine
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: one-shot, lievä angst, fluff... jotain.
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt/paritus: Ranska ja Englanti, lievä FrUk
Disclaimer: ja Hetalia ei ole vieläkään minun.
A/N: Muuttis tahtoo Frukia, Muuttis saa Frukia ^^ (eli tämä oli sitten se "yllätys") Tämä on tällainen pieni one-shot, joka on oikeastaan alunperin kirjoitettu viime juhannuksena ja hiukan muokattu nyt sitten joulukuun alussa.
Ranska istui hiljaa yksinään tutun joen varrella ja antoi kevyen lumen laskeutua taivaalta verhona päälleen. Hän tuijotti synkkää vettä, jonka virtaus oli estänyt sitä jäätymästä vaikka talvi muuten olikin jäätävä. Yksinäinen valtio muisti viettäneensä siinä paikallaan joenvarrella jo jonkin aikaa, mutta hän ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä tai juuri muutakaan. Sisällä vellova suru, joka aina nousi pintaan tähän aikaan vuodesta, ja jo vuosisatoja kestänyt menettäminen olivat valloittaneet hänet kokonaan sielua ja mieltä myöten.
”France”, kutsui hiljaa ääni, jonka mies oli yleensä tottunut kuulemaan äkäisenä tai vihaisena. Nyt se oli vain tyyni ja siitä kuului jopa aavistus ystävällisyyttä aivan kuin britti olisi tahtonut lohduttaa häntä. Ranskan oli vaikea uskoa sellaisia tunteita Englannilta häntä kohtaan. Tai, että mies koskaan näyttäisi niitä vapaaehtoisesti millään tasolla tai tavalla.
”Angleterre”, hän tervehti yksinkertaisesti vailla sitä itselleen tyypillisempää korukieltä ja kääntämättä katsettaan joesta, ”bonsoir.” Englanti käveli lähemmäs ja jäi seisomaan istuvan valtion vierelle. Hetken oli aivan hiljaista kummankin tuijottaessa joen tummaa pintaa omiin ajatuksiinsa uppoutuneina. Vain kaupungin häly kantautui heidän korviinsa, mutta se oli kuin taustamelua samoin kuin lumisade ja kevyt pakkanen heidän ympärillään olivat toissijaisia asioita.
”Sinä ikävöit häntä vieläkin”, Englanti lopulta sanoi. Eikä se ollut kysymys, hän tiesi vastauksen jo valmiiksi vaikka toinen valtio ei olisikaan sitä enää kertonut.
”Minä pidin hänestä”, Ranska vastasi hiljaa ja esti viime hetkellä itseään huokaisemasta, ”minä rakastin sitä pientä ihmisnaista. Miksi sinun piti tehdä se, Angleterre?” Hänen äänensä särähti hiukan miehen nimen kohdalla, mutta hän ei kuitenkaan antanut itsensä murtua enää enempää.
”Minä en tehnyt mitään ja sinä tiedät sen”, Englanti vastasi tyynesti, ”historialla on ärsyttävä tapa jatkaa matkaa, vaikka me kuinka tahtoisimme pysähtyä levähtämään hetkeksi.” Viimeiset sanat lausuttiin terävämmin ja pienoinen katkeruus äänessä.
”Il ne finit jamais”, Ranska kuiskasi, ”sinäkin ikävöit jotakuta, mon chéri Angleterre. Minä olen kyllä huomannut sen erittäin selvästi. Olet niin surkea näyttelijäntaitojen suhteen.” Englanti tuhahti, muttei kuitenkaan vastannut heti. Hän tuntui tekevänsä kaikkensa pysyäkseen vielä hetken rauhallisena.
”Yes, I miss her”, britti lopulta sanoi onnistuen saamaan edelleenkin tyyneyttä ääneensä, ”mutta minä aion myös jatkaa velvollisuuttani. Olen sen velkaa tälle maailmalle.” Ranska naurahti käheästi kuullessaan toisen valtion sanat.
”Sinä olet itse osa sitä maailmaa”, hän totesi kummallisella äänellä, joka oli sekoitus surua ja epätoivoa mutta myös hitusen onnellisuutta. Onnellisin tunne vain tuntui katoavan kaiken muun alle ja jäävän loukkuun jonnekin varjoihin.
”I know. Ja sinäkin olet osa sitä”, Englanti vastasi, ”eikä siitä pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi, ikävä kyllä, joten mitä jos nousisit nyt ylös ja lähtisit minun mukaani. Toiset odottavat jo.” Ranska käänsi nyt ensimmäisen kerran katseensa mieheen, joka seisoi nyt hänen vierellään kädet puuskassa ja vaativa katse silmissään.
”Minä arvasin, että sinulla on jokin taka-ajatus, mon ami”, vaalea mies sanoi, ”mutta minä tahdon olla nyt yksin. Luulisi teidän muiden olevan vain iloisia siitä.” Britti muisti kyllä hyvin sen, miten ranskalainen yleensä ahdisteli ja häiriköi heitä kaikkia, mutta tämän näkeminen alakuloisena ei myöskään ollut oikein. Se ei vain sopinut miehelle. Englanti kumartui alas ja laski hetken epäröinnin jälkeen kätensä toisen valtion olkapäälle.
”Dear France”, hän sanoi hiljaa ja hymyili hiukan surumielisesti aivan kuin toinen valtio vähän aikaa sitten, ”sinäkin olet yksi meistä ja se on sentään jouluaatto nyt.”
”Angleterre…”, Ranska sanoi myös kuiskaten, ”je ne veux pas. Juhlat eivät ole tänään minua varten.” Englanti sihahti kevyesti. Ranska tunsi hänet monien vuosien jälkeen jo niin hyvin ja tiesi, että mies alkoi menettää kärsivällisyyttään. Englanti olikin käyttäytynyt rauhallisesti jo yllättävän pitkään. Uusi maailmanennätys luultavasti, jos kukaan nyt olisi sattunut sellaisesta kirjaa pitämään.
”You stupid frog…”, Englanti jupisi itsekseen ja yritti taas rauhoittua hetkeksi, ”France, minä pyydän, please, tule juhlimaan meidän muiden kanssa.”
”Sinä pyydät, mon chéri?” Ranska kysyi ja kohotti toista kulmiaan hämmästyneenä, ”ethän sinä koskaan pyydä minulta mitään, ikävä kyllä.”
”Yes, I beg”, britin ääni alkoi kuulostaa jo enemmän vanhalta tutulta itseltään ja hän tuijotti Ranskaa äkäisesti, ”muut tekivät epäreilun vedon, minä hävisin ja he käskivät että minun pitäisi tulla potkimaan sinun kurja olemuksesi paikalle. Joten ala tulla. Minulla alkaa olla kylmä.” Englanti mulkaisi häntä, mutta ranskalainen vain vastasi katseellaan, naurahti ja suikkasi nopean suukon valtion otsalle ennen kuin tämä ehti tajuta tapahtunutta.
”Mennään sitten, Angleterre”, hän vastasi ja nousi ylös maasta pudistellen lunta harteiltaan, ”nopeasti niin ehdimme ennen kuin Finlande aloittaa lahjojen jaon. Hän on aina niin… impatient siinä työssään.” Ranska vaikutti saaneensa hyvän mielensä takaisin kertaheitolla tai ainakin hän oli unohtanut murheensa hetkeksi. Englanti tuhahti ja mutisi jotain ruman kuuloista ranskalaisista yleensäkin, mutta nousi kuitenkin hänkin ylös.
”Angleterre?” Ranska kysyi ja vilkaisi miestä vierellään.
”Mitä, France?” Englanti kysyi ja potkiskeli kevyttä lumipeitettä kävellessään. Hän käveli kyllä ranskalaisen vierellä, mutta heidän välillään oli kuitenkin tarkkaan harkittu puolenmetrin tyhjä väli.
”Minkä vedon sinä menit häviämään?” Ranska kysyi viattomalla äänellä ja Englanti ehti jo vilkaista häntä kysyvästi ennen kuin muisti itse sanoneensa jotain vedon häviämisestä vain jokin aika sitten.
”Se ei kuulu sinulle”, hän totesi, ”ala vain kävellä reippaammin, niin pääsemme ehkä joskus jopa perille.” Englanti otti oman kehotuksensa kirjaimellisesti ja kiristi kävelytahtiaan sen verran, että pääsi reippaasti ranskalaisen edelle. Ranska kuitenkin kuului vain hymähtävän ja naksauttavan kieltään pari kertaa hänen takanaan.
”Oui, oui, Angleterre”, hän kuiskasi itsekseen sen verran hiljaa, ettei toinen valtio kuullut häntä.
****
He olivat juhlineet lähes koko yön. Oikeastaan juhlat olivat vieläkin käynnissä, osa valtioista oli vaan nukahtanut jo ja osa lähtenyt jo kotimatkalle. Rakennus oli kuitenkin enemmänkin kuin vain tarpeellisen iso, joten juhlat saattoivat jatkua enemmän tai vähemmän riehakkaana toisessa päässä taloa ja toiset valtiot levätä lähes täydellisessä hiljaisuudessa toisessa. Ranska käveli kevyin askelin erään tällaisen hämärän ja hiljaisen käytävän poikki, kunnes saapui erääseen huoneeseen, joka ainakin sisustuksesta päätellen palveli enemmän oleskeluhuoneena kuin varsinaisena nukkumapaikkana. Kuitenkin Englanti oli jotenkin päätynyt juuri tänne ja Ranska katsoi hetken valtiota, joka lepäsi erittäin epämiellyttävässä asennossa sohvalla. Ranskalainen asteli lähemmäs pudistaen itsekseen päätään britille, joka ei nähtävästi välittänyt yhtään siitä miten tai missä nukkui kun väsymys pääsi yllättämään.
”Angleterre”, Ranska kuiskasi ja kumartui alas niin, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Englannin kasvot. Nukkuva mies ei reagoinut mitenkään nimeensä, mutta tällä kertaa se ei edes haitannut ranskalaista.
”Angleterre, minä kysyin sitä”, Ranska jatkoi saamatta vieläkään mitään elettä toiselta, ”kysyin kaikilta muilta siitä vedosta, jonka sinä olet muka hävinnyt ja jouduit hakemaan minut pois sieltä rannalta. Arvaa mitä mon chéri. Kukaan ei ollut kuullutkaan mistään sellaisesta.” Ranska huokaisi kevyesti, mutta hymyili samalla.
”Sinä osaat sitten olla monimutkainen, Angleterre”. Ranskalainen katsoi miestä vielä hetken, mutta nousi sitten ylös tietäen, ettei kuitenkaan saisi mitään vastausta.
Huoneessa oli viileää ja lähes kylmää, mutta kuitenkin Englanti ei ollut viitsinyt etsiä peitteitä itselleen ennen nukahtamistaan. Hän oli luultavastikin vain vajonnut lähimmälle pehmeälle alustalle ottamatta edes kenkiään pois, Ranska arveli naksauttaen kieltään toruvasti. Hän katseli hetken ympärilleen ja onnistuikin löytämään pehmeän viltin erään nojatuolin selkänojalta.
”Bonne nuit, Angleterre”, Ranska kuiskasi vielä asetellessaan viltin toisen valtion ylle niin, että tämän olisi hiukan lämpimämpi ja miellyttävämpi nukkua, ”merci beaucoup, mon chéri.” Sitten hän poistui paikalta aivan yhtä hiljaa kuin oli sinne saapunutkin.
Ranskan mentyä Englanti makasi silmät kiinni vielä hetken, mutta sitten hän käänsi päätään aavistuksen ja avasi silmänsä. Hän katsoi hetken ovea, josta ranskalainen oli poistunut, ja silitti lähes huomaamattomalla liikkeellä peittoa toisella kädellään.
”You’re welcome, France”, Englanti sanoi ääneen ja sulki sitten silmänsä uudestaan.
A/N: Sellainen, hyvin pikkuinen ja viaton ^^ Tämä on lojunut sen verran kauan mun koneella, että tuntuu jotenkin oudolta julkaista nyt... mut joo. Kommentteja? Mä en osaa kirjoittaa Iggyn englantia -.-''
Niin ja saatte itse päätellä/arvata/tietää, keistä Ranska ja Englanti puhuvat alussa.
Ranska:
Angleterre = Ranska
Bonsoir = hyvää iltaa
Il ne finit jamais = se ei lopu koskaan
Mon chéri = kultaseni
Mon ami = ystäväni
Je ne veux pas = en halua
Impatient = kärsimätön / innokas
Oui, oui = kyllä, kyllä
Bonne nuit = hyvää yötä
Merci beaucoup = paljon kiitoksia
Englanti:
France = Ranska
Yes, I miss her = kyllä, kaipaan häntä
I know = tiedän
Yes, I beg = kyllä pyydän
You’re welcome = ole hyvä