Author: Solembum
Genre: Angst/Romance
Fandom: Naamioiden kaupunki (Stravaganza-sarja) // Ristiriita siirsi fandomin otsikossa ensimmäiseksi
Pairing: Lucien/Arianna
Rating: K11
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat Mary Hoffmanille
Lucienin valinta
Hän makasi hiljaa sängyllään pehmeiden valkoisten vuodevaatteiden keskellä. Hänen hoikat käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja untuvaisen nukan peittämä pää lepäsi tyynyllä. Hänen väsynyt katseensa kiersi tutussa huoneessa, hänen vankilassaan – hänen maailmassaan. Hän huokaisi.
Tämä ei ollut hänen maailmansa. Hän nykäisi tyynynsä alta kärsineen marmoroidun muistikirjan, ja silitteli hellästi sen pilalle vettynyttä kantta. Vaikka kirjan kellertävät sivut loistivat tyhjyyttään, ne kertoivat sana sanalta hänen ihmeellistä tarinaansa, kuvastivat hänen kauniita muistojaan, unohtumattomia kokemuksiaan. Kirja oli hänen suurin aarteensa, hänen pelastuksensa, hänen porttinsa kauas pois.
Hän puristi kirjan tiukasti rintaansa vasten. Vasta hänen vanhempiensa kyynelten jälkeen hän oli myöntänyt itselleen totuuden, hän kuolisi. Vasta kuoleman hiipiessä lähelle, hänen jokaiseen hengenvetoonsa, hän oli oppinut ymmärtämään, kuinka suuri lahja elämä saattoi olla. Vasta, kun kuoleman painostava läsnäolo seurasi hänen jokaista askeltaan, tumman varjon langetessa hänen ylleen, hän oli ymmärtänyt, miltä toivon menettäminen tuntuu.
Elämä on kuin perhosen lento; se alkaa ennen kuin aurinko nousee, ja loppuu hentojen siipien viimeisten voimien pettäessä, tuulen riepotellessa heikkoa elämän kipinää. Kesken lennon, auringon paistaesa korkealla taivaalla, keskipäivän aikaan, voi tuntea tuulen silkkisen hyväilyn, päivänpaisteen. Vasta pudotessaan perhonen ymmärtää – se ei koskaan enää lennä, oli Rodolfo sanonut viisaasti.
Kuolema herkistää aistit elämälle. Hän oli alkanut laskea sydämensä hitaita lyöntejä, korisevia henkäyksiä, päiviä, jolloin hän jaksoi ajatella. Hänen silmänsä etsiytyivät kasvojen hienoisiin juonteisiin, hymykuoppiin. Hän kuuli linnunlaulun, tuulen hiljaisen suhinan nurkissa, vaimeat askelet puulattialla. Mutta myös kipu tuntui vahvempana kuin ennen. Hakkaava päänsärky, pistely iholla, lamaannuttava jyskytys selkärangassa. Kipu seurasi häntä kaikkialle, uniin, ajatuksiin, tiedottomuuteen.
Kaikkialle, paitsi Bellezzaan, siniseen laguuniin, hänen kelluvaan kaupunkiinsa, toiseen maailmaansa. Hänen katseli hopeaista naamiota, joka riippui sängynpäädyssä, sivellen muistikirjan halkeillutta selkää. Hiljaisuudessa, öisin, hän saattoi tuntea Bellezzan likaisten kanaalien tuoksun huoneessaan, merituulen kosketuksen iholla. Hänen korvissaan kaikui kirkonkellojen kalke, kapeilla kujilla kiiruhtavien ihmisten äänet, puisten ikkunaluukkujen kolahdukset.
Hän eli Bellezzassa vain haavekuvissaan, hän ei enää saanut unta, voinut nukahtaa. Hän ei pystynyt sulkemaan silmiään – hänen täytyi pysytellä hereillä, kaukana kuoleman pimeästä valtakunnasta. Jokainen silmänräpäys vei häntä eteenpäin mutkittelevalla hämärän verhoamalla polulla, hän otti tahtomattaan askelia sumuisella salaisuuksien tiellä. Se tie kutsui häntä luokseen, huusi häntä seuraamaan.
Mutta hän ei ollut valmis. Kyynel norui pitkin hänen poskeaan, hän nyyhkäisi. Kaikki ei voinut – ei saanut – olla vielä ohi. Vielä ei ollut hänen vuoronsa, kuoleman oli täytynyt erehtyä. Ei ollut vielä hänen aikansa pudota kesken lennon, alas kirkkaalta taivaalta, paiskautua vasten kylmää maata, unohtua. Hän ei voinut jättää mennyttä taakseen, haihtua, kadota kuoleman tuntemattomaan valtakuntaan.
Hopeanaamio tuijotti häntä tyhjillä silmäkuopillaan, muistutti Bellezzasta, riehakkaista juhlista, räiskyvistä ilotulituksista. Bellezzan kiikkeristä mandoleista, Rodolfon oppitunneista, hänen omista ennakkoluuloistaan, Ariannasta – tuosta ihmeellisestä tytöstä, heidän yhteisistä seikkailuistaan laguunin pienillä saarilla. Ariannasta, jolla oli tummanruskeat, paksut palmikot, kuriton hymy, orvokinsiniset silmät ja vahva oma tahto. Iloisesta, elämänhaluisesta, vallattomasta Ariannasta, hänen avoimesta katseestaan.
Kyyneleet valuivat puroina hänen kaulallaan, imeytyivät paidankaulukseen suolaisiksi tahroiksi, mutta hän ei pyyhkinyt niitä pois. Kyyneleet kuuluivat Ariannalle, Ariannalle, joka itki yhdessä hänen kanssaan. Kyyneleet, joita he itkivät Lucianon viimeisenä yönä, heidän viimeisenä hetkenään.
*
”Olen pahoillani”, Lucien sanoi murtuneelle Ariannalle. Arianna puristi itkuisena valkean pitsimekkonsa helmaa. Hänen hiuksensa valuivat avoimina hänen kalpeilla olkapäillään ja hän käänsi kasvonsa kohti lattiaa.
”En enää palaa”, Lucien kuiskasi, ja silitti hellästi Ariannan poskea. ”Minun aikani on lopussa, tiimalasini on valunut tyhjiin. Minulla on vain päiviä – tunteja, minuutteja – jäljellä. Tahdoin vain... hyvästellä... sinut.”Lucien kohotti Ariannan siroa leukaa ja hymyili hänelle surullisesti.
Arianna loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä ja puhkesi kyyneliin. Lucien sulki Ariannan syliinsä, piteli häntä, tunsi hänen jokaisen henkäyksensä, vavahduksensa. Hän painoi kasvonsa vasten Ariannan pehmeää poskea, ja antoi kyynelten virrata. Lucien tunsi Ariannan hengityksen kasvoillaan, hänen tummien ripsiensä kosketuksen. Lucien kietoi käsivartensa tiukemmin Ariannan ympärille, ja puristi hänet lähelleen. He seisoivat sylikkäin, kunnes aurinko nousi, ja Lucienin oli aika lähteä – lopullisesti.
”Luciano, minä...”
Lucien otti hellästi Ariannan kapeat kasvot käsiinsä, ja suuteli häntä kevyesti.
”Älä unohda minua, Arianna”, Lucien kuiskasi hiljaa. Hän käänsi selkänsä Ariannalle, sulki silmänsä, ja liukui näkymättömiin, maailmojen väliseen utuun.
Ariannan jalat pettivät hänen allaan, hän lysähti nyyhkyttäväksi mytyksi kivilattialle. Lucien oli mennyt, vienyt hänen hymynsä ja sydämensä mukanaan kuolemaan. Lucien, hänen Lucieninsa, joka sai hänet nauramaan, itkemään, tuntemaan itsensä tärkeäksi. Lucien, joka tunsi hänet, joka oli hänen koko maailmansa.
”Minä rakastan sinua, Luciano.”
Mutta Lucien oli poissa, poissa ikuisesti.
*
Yksinäisyys oli varmasti pahinta. Ymmärtää jääneensä yksin, oman onnensa nojaan, omiin mietteisiinsä. Elävät eivät voi ymmärtää kuolevien pelkoa, yksinäisyyttä. Kuoleva hiipuu hitaasti pimeyden puolelle, katoaa olemattomiin. Kuoleva, jonka molemmat jalat ovat jo haudassa, on eläville jo käytännöllisest katsoen kuollut; eikö kuoleva voisi ymmärtää aikansa koittaneen? Elävät puhuvat huolettomasti tulevaisuudesta, tulevaisuudesta, johon kuollut ei voi koskaan kuulua, unohtavat väsyneen sielun läsnäolon, eivät ymmärrä unohtavansa, vaikka unohtavat.
Kuolemaa ei voi väistää, kuolemaa ei voi paeta, sivuuttaa. Kuolemaa ei voi huijata, lahjoa, kääntää puolelleen. Kuolema päättää, säätää lait, ottaa omakseen. Kuolema ei tunne myötätuntoa, kuolema ei kuuntele avunhuutoja. Kuolema ei lohduta, anna armoa, lähetä kutsua etukäteen. Kuolemaa vaanii, saalistaa kärsivällisen hitaasti varjoissa. Kuoleman kosketus riuduttaa, katse kärventää, kuiskaus kuihduttaa. Kuolema hallitsee, vie jokaisen mukanaan, kun aika lopulta koittaa.
*
”Juokse, Luciano!” Arianna kiljui vasten viileä merituulen ulinaa. Lucien nauroi ja kiihdytti askeleitaan märällä hiekalla. He juoksivat käsi kädessä tihkusateessa pitkin Torronen harmaata rantaviivaa, kosteiden hiusten lepattaessa tuulessa. Heidän paljaat varpaansa tunsivat hiekan pehmeän kosketuksen, aatojen pauhun kohistessa heidän korvissaan.
Tältäkö tuntuu olla vapaa? Lucien ajatteli onnellisena. Tuntea vallattoman Ariannan pienen käden tiukka ote, liitää ilmassa, nauttia hetkestä täysin siemauksin? Unohtaa olevansa sairas, kuoleman sairas, ja vihdoinkin nauraa, muistaa mitä ilo oikein on?
”Juostaan veteen!” Arianna ulvaisi innostuneena. He ryntäsivät kuohuvaan aallokkoon, kastelivat vaatteensa meren suolaisessa vedessä loikkien, roikuttivat pisaroita toistensa päälle, ryntäsivät kiljuen pakoon korkeiden, vaahtohuippuisten aaltojen edeltä.
”K-kylmää!” Arianna kikatti. Lucien tarttui hänen käteensä, ja he kävelivät heikkojen virtausten, kiukkuisten pyörteiden lomasta takaisin rannalle. Arianna painautui tiukasti Lucienin kylkeen ja kietoi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
”Sinä olet niin lämmin”, Arianna kuiskasi hänen korvaansa.
Lucien punastui ja sipaisi Arianna kosteat, mustat suortuvat tämän kasvoilta. Arianna oli kaunis, pikkuinen luonnonlapsi takkuisine hiuksineen. Ariannan ilmeikkäät silmät katsoivat suoraan hänen sydämeensä, lempeä orvokinsini varasti hänen rakkautensa, sai hänet hymyilemään.
”Niin sinäkin, pikku peikkonen”, Lucien sanoi hellästi, ja silitti Ariannan poskea.
”Suutele minua”, Arianna pyysi hiljaa.
Hän tunsi sydämensä sykähtävän, ja veti Arianna varovaisesti syliinsä. Hän painoi huulensa Ariannan suolalta maistuville huulille ja Arianna vastasi arasti pehmeään suudelmaan. Hän unohti, kuinka hengitetään, tunsi vain Ariannan kapoisen vartalon käsivarsillaan.
Hän tahtoi suudelman jatkuvan ikuisesti.
*
Hän oli löytänyt onnen, paikkansa elämässä. Hän tahtoi Ariannan, oman Ariannansa, hänen enkelinsä. Ariannan pitkine säärineen, hulluine ideoineen, hänen pienen merenneitonsa. Heidän yhteiset hetkensä kaupungin sokkeloissa, hetket, jolloin Arianna pakeni velvollisuuksiaan, juoksi nauraen hänen vierellään. Heidän hellät suudelmansa, Ariannan katseen, kosketuksen. Hän kuului Ariannan luo. Bellezza oli hänen kotinsa, hän kuului Bellezzaan, hänen elämänsä kietoutui kelluvan kaupungin kohtaloon.
Kärsimätön kuolema huokaili hänen niskaansa, lähetti kylmät väreet kareilemaan pitkin hänen selkäänsä. Kuolema jäljitti, odotti heikkoa hetkeä, vaani kierrellen hänen ympärillään. Hän saattoi haistaa kuoleman tuoksun huoneessa, tuntea kuoleman kylmyyden, vaativan hipaisun olkapäällään. Kuolema vaati häntä seuraamaan, sulkemaan silmänsä, lipumaan tyhjyyteen, toiselle puolelle. Unohtamaan sen, mikä joskus oli tärkeää, astumaan eteenpäin kuolleiden tiellä.
Vielä viimeisen kerran hän hengitti, antoi sydämensä lyödä. Hänen täytyi päästää irti, jättää muistonsa taakseen, suostua kuoleman vietäväksi. Kuolemaa ei saata paeta, Luciano, oli Rodolfo sanonut surullisena, pudistellen harmaantunutta päätään. Enää hän ei paennut, hän sulki hitaasti silmänsä, näki selvästi tien edessään, kuolleiden tien. Hän asteli eteenpäin varmoin askelin, kaivaten.
Hän irtautui kuolleesta ruumiistaan, ei kääntynyt katsomaan taakseen. Itkut oli itketty, kyyneleet olivat vuotaneet kuiviin, oli aika mennä. Hänen utuinen hahmonsa harppoi pimeyteen, kuolema näytti tietä, viitoitti hänelle turvallisen polun hämärän valtakuntaan.
Hän tiesi valinneensa oikein, kukaan ei voinut mennä hänen sijastaan. Hänen täytyi lähteä vuorollaan, ei ollut muuta mahdollisuutta, pakotietä. Korkeista korkein on kuolema, suurin mahtinsa sen, kaikuivat Rodolfon sanat hänen mielessään.. Ihminen kuuntelee, kun kuolema kertoo.
Hän sulautui hitaasti varjoihin, hänen liekkinsä sammui utuiseen tuuleen. Hän kuoli, kuoli pois, ja unohti.
*
”Luciano on poissa”, oli kaikki, mitä Arianna enää sanoi.
Silvia ja Rodolfo eivät voineet lohduttaa, ottaa Ariannan taakkaa hänen hentoisilta harteiltaan, eivät voineet kuin kuiskia myötätuntoisia sanoja. Mutta Arianna ei kuullut, ei nähnyt, hän ei enää tuntenut. Hänen sydämensä oli kuollut Lucianon rinnalla. Ariannakin oli poissa, hän ei vain osannut lähteä, jättää ruumistaan.
Hän kärsi, itki hiljaa riipaisevia nyyhkäyksiä, muisteli. Hän ei nauranut, hymyillyt, sanonut sanaakaan. Hän ei tahtonut muistaa, mutta muisti kuitenkin. Kipu runteli häntä, hänen tyhjää kuortaan, viilteli hänen ajatuksensa riekaleiksi, kooten ne lopulta sekaiseksi, lohkeilevaksi palapeliksi. Ajatukset murenivat tomuksi, kasautuivat uudestaan, piinasivat häntä uudelleen ja uudelleen.
Hän kirkui, huusi tuskaansa, muttei silti tuntenut. Hän ei tiennyt, tahtonut välittää maailmasta ympärillään, hän sulkeutui itseensä. Hän antoi kivun runnella, kalvaa sisintään, korventaa hänet tuhkaksi.
Ariannaa ei voinut auttaa.
Eräänä aamuna, hän oli kadonnut, haihtunut ilmaan.
Arianna oli seurannut Lucienia kuoleman valtakuntaan.
Löysivätkö he koskaan toisiaan,
se on kysymys,
johon kukaan ei osaa vastata.