Nimi: Ron Weasley ja Salaisuuksien Kehto
Kirjoittaja: minä, HarryPotterFan4Ever
Ikäraja: S
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaGenre: drama, adventure
Päähenkilöt: Ron, Harry, Hermione
Tiivistelmä: Mitä Ron ajatteli silloin? Miten hän oikein tunsi kuuluisan ystävänsä rinnalla?
A/N: Eli tämä on nyt Slytherin romaaninmitainen ficci- haaste. Mulla ei ole nyt tässä betaa, niin lukuja saattaa tulla hiukan nopeampaan tahtiin. Eli päähenkilö ei ole Harry vaan tässä tapauksessa Ron. Aika on Ronin toinen vuosi, kuten nimestä saattaa arvata. Ja osallistuu Kerää kaikki hahmot - haasteeseen Ron Weasleyllä.
Sanoja: 1 679
Tuo on siis ensimmäisen luvun sanamäärä.
-Ensimmäinen luku-
PELASTUSOPERAATIO
Kotikolon aamiaispöytä täyttyi pikkuhiljaa unenpöpperöisistä punapäistä. Jokaisella on päällään pyjama ja aamutohvelit. Molly Weasley oli aikaisin aamulla noussut tekemään viidelle lapselleen aamiaista. Ja nyt kaikki istuivat päät nuokkuen odottaen kunnes viimeinenkin oli tullut alas. Pojat naputtivat ärsyttävästi pöydän reunaa ja ainoa tyttö nojasi kyynärpäähänsä tuijottaen rappuja. Vihdoinkin rapuista kuului kolinaa.
”Ron, mikä kesti?” Fred kysyi huomattuaan veljensä. ”Me muut näännytään nälkään ainoastaan, kun sinulla kestää!”
”Minun piti ruokkia Kutka. Ja kyllä te selviätte”, Ron puolustautui ja istui siskonsa ja Georgen väliin. ”Äiti! Eikö me saada jo sitä ruokaa?”
”Aivan pian”, Molly vastasi ja leijutti pöytään ison kattilallisen kaurapuuroa. ”Tällä te jaksatte koko päivän.”
”Äiti, eikö me voitaisi saada joskus jotain muutakin ruokaa kuin aina vain puuroa?” George valitti.
”Thämä on hyvää. Ähä vahita, Geohe”, Ron sanoi syöden jo puuroa.
Pian Mollykin istui alas ja laittoi lautasellensa ison kasan puuroa. Tunnelma aamiaispöydässä oli suorastaan leppoisa. Kaikki söivät niin paljon kuin jaksoivat. Ainoastaan Percylle ei näyttänyt maistuvan ja hän poistui nopeasti pöydästä. Ron arveli pojan menevän huoneeseensa niin kuin useana muuna aamuna.
”Ron, onko Harrystä kuulunut mitään?” Molly kysyi, kun Ron oli nousemassa ylös pöydästä. Kysymys ei ollut mitenkään yllättävä, Molly oli udellut jo kolmen viikon ajan.
”Ei, lähetin eilen kirjeen, mutta en ole saanut vastausta. Yritän taas tänään. Puuro oli muuten hyvää, kiitos”, Ron sanoi ja harppoi portaat ylös asti huoneeseensa.
Huoneen seiniä peitti tavallisesti Kadlein Kanuunoiden julisteet ja tunnukset. Koko huone oli itse asiassa räikeän oranssi, josta Ron tietysti piti. Kutka vikisi häkissään ja nuijapäät uiskentelivat akvaariossa. Ron istui työpöytänsä ääreen ja etsi käsiinsä pergamenttia ja sulkakynän. Hän kirjoitti taas kerran kirjeen Harrylle:
Harry,
Miksi et vastaa? Olen lähettänyt sinulle ainakin kymmenen kirjettä. Huomenna on syntymäpäiväsi.
Jos et vastaa huomenna, me lähdetään hakemaan sinut sieltä jästien luota.
RonRon oli viime illalla puhunut isänsä kanssa, ja he olivat miettineet miksi oikein Harry ei ollut vastannut Ronille. Hermionekin oli yhtä huolissaan. Harrylla olisi huomenna syntymäpäivä. Hän oli uhonnut äidilleen, että lentäisi vaikka luudalla hakemaan Harryn heille. Se olisi varma. Fred ja George olivat jo lupautuneet auttamaan. Joku koputti Ronin huoneen ovea.
”Sisään”, Ron sanoi ja kääntyi katsomaan kuka ovella oli. ”Moi, Ginny.”
”Tuletko pelaamaan huispausta? Fred ja George ainakin menevät. Siellä on kuulemma jotain muitakin kuin vain me”, Ginny sanoi.
”Joo, pelaatko muka sinäkin?” Ron kysyi epäuskoisena. Ginny ei ollut varmaan koskaan edes lentänyt.
”En, tulen vain katsomaan.”
”Okei, mennään sitten”, Ron sanoi ja nappasi kirjeen pöydältä. ”Lähetän tämän ekaksi.”
He pelasivat läheisellä pellolla, jonka Weasleyn perhe omisti. Paikalle oli tullut jo Cedric Diggory ja kaksoset. He juttelivat kiivaasti tämän hetkisestä liiga tilanteesta. Ron ja Ginny kävelivät heidän luokseen. Samalla kentän toiselle puolelle metsästä ilmestyi kolme hahmoa. He olivat kaikki tyttöjä. Kaikilla oli luudat olkapäällään. Kun he tulivat heidän kohdalleen, Ron huomasi, että tunnisti tytöt rohkelikoiksi. Siinä olivat Angelina Johnson, Katie Bell ja Alicia Spinnet. Tytöt hymyilivät kaksosille ja sitten Angelina kysyi:
”Pitikö korpinkynsienkin tulla?”
”Joo, katso! Tuolla he ovat”, Fred vastasi ja Ron katsoi eteenpäin. Seitsemän korpinkynttä käveli heidän luo. Ron tunnisti vain pari. Michael Corner, Terry Boot, Mandy Brocklehurst ja vielä yksi vanhempi tyttö ja kolme vanhempaa poikaa.
”Aloitetaanko?”, vanhin tyttö kysyi. ”Olen Cho Chang.”
”Joo, aloitetaan”, Cedric sanoi ja vilautti hymyn Cholle. ”Jahtaajat ilmaan, pitäjät renkaille, lyöjät myös ilmaan ja etsijät keskelle”, Cedric sanoi. Ron nousi luudalleen ja lensi maalisalkojen luo. Niin teki myös Terry Boot. Cho ja Cedric menivät keskelle. Ginny päästi pallot vapaaksi ja peli alkoi.
Ron, Ginny ja kaksoset laahustivat pettyneinä kotiin. He olivat hävinneet reiluin lukemin 260–30. Korpinkynnet olivat olleet liian vahvoja. Ron varsinkin tunsi syyllisyyttä häviöstä. Hän oli ollut pitäjä, hänen olisi pitänyt torjua, mutta hän oli vain päästänyt ohi. Se ei paljon itsetuntoa parantanut. Vaikka Fred ja George koko ajan hokivat, ettei häviö ollut hänen syynsä, Ron ei uskonut heitä. Syy oli ollut hänen, koska hän oli niin surkea pelaaja. Paljon, paljon huonompi kuin Harry, joka oli tietysti koulun paras huispaaja. Joskus Ron oli kateellinen Harrylle tämän huispaustaidoista. Hänhän oli Harryn ystävä, hänen ei siis pitäisi olla ystävälle kateellinen. Ron tiesi todella hyvin ettei ollut Harryn vika, että hän oli hyvä huispauksessa ja kuuluisa.
Ystävä. Se Ron oli. Hän oli kuuluisan Harry Potterin köyhä ystävä Ron Weasley. Useat Tylypahkassa ajattelivat, että Weasleyt ovat niin köyhiä, että ovat jopa tyhmiäkin. Ei Ron tyhmä ollut, vaikka hänen kouluarvosanansa eivät olleet mitään huippuluokkaa niin kuin Hermionen. Hänelle sana ”ystävä” merkitsi, että välitti jostakin. Oli hänen tukenaan, oli uskollinen. Ystävyys ei ollut sitä, että tapasi käytävällä jonkun ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ystävyys kehittyi pikkuhiljaa, niin kuin Ronilla ja Harrylla oli käynyt. He olivat tavanneet, jutelleet mukavia ja viihtyä yhä enemmän toistensa kanssa. He olivat kokeneet yhdessä niin paljon, että heitä voi jo sanoa ystäviksi. Hermionen tapaus oli melkein samanlainen paitsi, että alussa hän ja Harry eivät olleet pitäneet tytöstä. Kaikkitietävä Hermione Granger olikin paljastunut välittäväksi ja urheaksi ystäväksi.
Ron oli aina niin tottunut olemaan viimeisenä. Hän oli nuorin poika, kaikki muut jättivät hänet varjoonsa. Ginny oli ainoa tyttö, ainoa, joka oli häntä nuorempi. Ron sai aina, siis aina, käytetyt vaatteet, taikasauvat ja jopa Kutka rotta oli ollut ennen häntä Percyllä. Ehkä Ron saisi joskus uusia tavaroita, jos vanhemmat olisivat hänestä ylpeitä. Hänhän oli jo Harryn ystävä. Mutta hän ei halunnut hyötyä siitä, että oli Harryn ystävä. Hän halusi vain kerrankin kumota ne kaikki ennakkoluulot hänen perheestään, joka oli hänelle rakas. Juuri Draco Malfoy oli yksi niistä ärsyttävimmistä henkilöistä koko Tylypahkassa.
”Roon! Oletko hereillä?” Ron kuuli Ginnyn äänen vierestään. Ron ravisti päätään ja katsoi siskoaan, joka tuijotti odottavasti.
”Olen, Ginny. Ei tarvitse huutaa korvaan”, Ron sanoi. Hänen huomaamattaan he olivat jo Kotikolon pihalla ja Ginny odotti Ronia. Frediä ja Georgea ei näkynyt. He olivat kai jo menneet sisään.
”Kuinka kertaa olet oikein sanonut noin? Mennään nyt vain sisälle. Kohta on ruoka”, Ginny sanoi ja lähti kävelemään kohti ovea.
”En kauhean monta kertaa”, Ron mutisi itsekseen ja seurasi Ginnyä.
Iltapäivällä Ron yritti siivota huonettaan, koska Molly oli niin käskenyt. Siivoaminen oli aika turhaa, sillä pian Ron lähtisi Tylypahkaan ja tulisi luultavasti vasta kesäkuussa takaisin kotiin. Jos siis hän jäisi Harryn kanssa jouluksi kouluun. Mikä oli todennäköisintä. Ron tyhjensi matka-arkkunsa vanhoista vaatteista ja heitti ne pyykkikasaan. Molly puhdistaisi ne illalla, Ron ei saanut taikoa joten hän ei voinut puhdistaa vaatteitaan. Ei hän sitä haluaisikaan. Arkun pohjalta paljastui kasa haisevia sukkia. Ron nyrpisti nenäänsä ja otti sukat käteensä. Hän piti niitä mahdollisimman kaukana itsestään ja heitti nekin kasvavaan pyykkikasaan.
Ronin siivotessa Fred ja George ilmaantuivat ovensuuhun. He tuijottivat Ronia kunnes Ron huomasi heidät.
”Saako tulla?” Fred kysyi. ”Vai oletko liian kiireinen?”
”Mitä asiaa?” Ron kysyi kun George sulki oven ja molemmat istuivat sängylle. Ron istuutui tuoliin, joka kökötti nurkassa.
”Onko Harrysta kuulunut mitään?” Fred kysyi.
”Ei”, Ron sanoi ihmetellen.
”Sitten me haetaan hänet tänään sieltä jästilästä”, George sanoi. ”Ja sinä tulet auttamaan.”
Ronin sisällä syttyi innostus, mutta sitten:
”Miten me mennään sinne?” Ron kysyi. Hän ei todellakaan menisi millään jästivempeleellä, niin kuin isä saattaisi toivoa.
”Isällähän on tallissa se Ford Anglia ja me oikeastaan ajateltiin, että lennettäisiin sillä”, Fred sanoi.
”Isä loihti sen lentämään. Me osataan ohjata sitä”, George lisäsi Ronin kauhistuneelle ilmeelle.
”Me tullaan hakemaan sinut, kun muut nukkuvat”, Fred sanoi.
”Jatka siivoamista, pikkuveli”, George sanoi ja virnisti Ronin pyykkikasalle.
Päivällisellä Arthur tuli kotiin ja kertoi, että Harry oli saanut virallisen varoituksen taikakeinojen käytöstä jästin läsnä ollessa. Se vain vahvisti Ronin epäilyjä, että joku tosiaan oli pielessä.
”Pysytään suunnitelmassa”, Fred kuiskasi Ronille kun Arthur oli istunut pöydän päähän.
”Jep”, Ron tyytyi sanomaan.
Yöllä Ron yritti nukkua, mutta ei vain nukahtanut. Häntä luultavasti jännitti liikaa, aivan liikaa nukkuakseen. Pian Fred ja George tulisivat ja herättäisivät hänet. Jos hän nukkuisi, hän ei millään pääsisi ylös, saati sitten hiipiä huomaamatta ulos talosta. Harry luultavasti kärsi nälästä Likusteritiellä tai sitten oli karannut, mikä oli epätodennäköistä. Jästit ehkä olivat vain lukinneet Hedwigin jonnekin eikä Harry pystynyt vastaamaan kirjeisiin. Mutta Errolhan vei kirjeen, miksi Harry ei olisi kirjoittanut vastausta ja lähettänyt sitä Errolin mukana. Vain oliko Harry uskonut, että joku teki pilaa? Entä, jos Harry oli unohtanut kokonaan Ronin ja Hermionen. No, ainakin siihen tulisi muutos sillä Ron aikoi muistuttaa itsestään. Kumpa vain Harry olisi kunnossa…
Ovelta kuului hiljainen, juuri kuuluva koputus. Ovi avattiin ja täysissä pukeissa olevat Fred ja George hiippailivat sisään ja sulkivat hiljaa oven. Ron nousi väsyneenä sängystä ja alkoi pukea farkkuja ja hupparia yöpukunsa päälle. Kaksoset tuijottivat hiljaa Ronia. Ron nappasi vielä taikasauvansa yöpöydältä ja he lähtivät huoneesta.
He varoivat visusti etteivät astuisi portaalle, joka narisi. Tultuaan ulos he huokaisivat helpottuneesti ja lähtivät juoksemaan kohti autotallia. Auto oli siellä ja he kiipesivät kyytiin. Ronia hirvitti istua autossa ja vieläpä takapenkillä, kun Fred ohjasi autoa. Hän käynnisti moottorin, joka hyrisi ja painoi sitten kaasua.
He ampaisivat ulos autotallista ja Fred ohjasi auton pois pihapiiristä tietä pitkin. Kotikolon lämpimät valot jäivät taakse. Fred nousi ilmaan. Ron taisi kiljaista tyttömäisesti ja George virnuili hänelle. Mutta kun auto saavutti tasapainon ja he ajoivat reilusti puiden yläpuolella, Ron rauhoittui. Hän alkoi saada itsevarmuutensa pikkuhiljaa takaisin, ja koko matkan ajan hän vilkuili ympärilleen ja nautti maisemista.
Kaupunki oli aivan heidän alapuolellaan. He lensivät matalalle ja katsoivat katujen nimiä. Kaksosilla oli joku erikoistaika silmissään, että he voisivat nähdä tekstit niin kaukaa, ja Ron kadehti heitä.
”Eikö se ollutkin Likusteritie 4?” Fred kysyi Ronilta.
”Joo, se se on”, Ron vastasi ja vilkuili alaspäin.
Alhaalla oli siisti jästilähiö. Talojen kaikki takapihat olivat siistejä ja autot kiiltelivät kuunvalossa. Ronin mielestä paikka oli liiankin siisti, eihän kukaan voisi asua siellä, jos aina kaikki pitäisi olla järjestyksessä. Paikka näytti siis aika kamalalta. Ron sääli Harrya, jonka oli pitänyt koko elämänsä elää siellä, lukuun ottamatta ensimmäistä vuotta ja viime vuotta. Kaikki talot olivat aivan samanlaisia, jopa postilaatikot tismalleen samanlaisia. Ronia alkoi yököttää.
Fred ohjasi autoa kohti nelostaloa ja Ron avasi ikkunan. He olivat takapihan puolella ja Ron toivoi, että siellä olisi Harryn huone. Yhdessä ikkunassa oli kalterit ja sisältä näkyi valkoinen pöllö.
”Tuo on Hedwig! ” Ron hihkaisi riemastuneena. ”Aja ihan viereen, Fred”, Ron sanoi.
Ron kurkotti ulos ikkunasta ja yritti etsiä Harrya. Hän huomasikin ystävänsä nukkuvan sängyssään, tosin levottomasti. Harry kiereskeli sängyssään. Ron alkoi takomaan ikkunaa ja kaltereita. Harry mumisi jotain, mutta Ron ei kuullut sitä. Sitten poika avasi silmänsä ja katsoi kuka mulkoili häntä ikkunan takaa.
A/N: Siinäp. Aika lyhyt, mutta mun mielestä ihan ok. Kommentteja toivoisin
