// Alaotsikko: | k-11, angst
Nimi: Pimeys
Ikäraja: k-11
Gengre: no, sanoisinpa että angst
A/N Eli siis, aikani kuluksi raapustelin vähän angstia, tässä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää mutta sellaista se välillä on... Kommentteja toivon, rakentavia ja epärakentavia, kiitos. <:
------------------
Pimeän huoneen ainoa valonlähde oli avonaisesta ikkunasta salakavalasti sisälle hiipivä kuunvalo, joka sai tylsän huoneeni näyttämään melkein salaperäiseltä.
Kylmältä.
Tuijottaessani peilikuvaani, tummia hiuksiani, tummansinisiä silmiäni, ihmettelin kovasti maailman julmuutta.
Miten niin, minä muka kylmä ihminen? Olin juuri menettänyt rakastamani ihmisen, ainoan sellaisen. Mitä minun muka pitäisi tehdä?
Yksinäiseltä.
Huoneen joka nurkka työnsi esiin muistoja, jota kovasti yritin työntää kauemmas. En halunnut, että ne ottivat taas vallan minusta, en halunnut taas valvoa yötäni itkien.
Miltä ne huulet tuntuivat huulillani, ja kädet ihollani... Ihoni nousi kananlihalle, vaikka patteri hehkui kuumana. Melkein yhtä kuumana kuin Jasperin iho...
Pelokkaalta.
Tuntui kuin kuunvalo olisi sammunut ja huone peittyi pimeään. Joku puristi keuhkojani, en saanut henkeä. Miten minä selviäisin? Mikä minut nyt pitäisi hengissä?
Pilvi liukui kuun edestä, valaisten taas maailmaani. Se välähti veitsen terässä, kuin jossain kliseisessä kauhuelokuvassa.
Selviäisinkö minä hengissä?
Synkältä.
Mitäs sitten, kun itku ei enää auta? Kun kyyneliä ei enää tule? Kun viimeinenkin toivonpilke sammuu?
Miten helppoa ja yksinkertaista olisi lopettaa kaikki. Siihen ei paljoa tarvittaisi. Sitten taas Jasperin kasvot, hymykuoppa, nauravaiset silmät.
Valoiselta.
Kuunvalo väistyy ja tilalle astuu punertava aamunkoitto. Linnut laulavat, joku ajaa autolla talon ohi. Peilikuvassa kasvoni näyttävät kalpeilta, mutta eläviltä. Silmissäni tuikkii nauru.
Hengissä.
