Tuulenpyörre
Author: Minttushka
Rating: S
Pairing: Theo/Blaise
Genres: pohdintadrama
Disclaimer: Rowling omistaa kaiken, minä vain leikin.
Summary:
"Miksi sinä et näe, mitä minä haluan?"A/N: Kiitos Thriving Ivory ja
Flowers For A Ghost ja en tiedä. Tämä on varmasi aika hämmentävää luettavaa koska tätä oli ainakin todella hämmentävää kirjoittaa. Toivon kuitenkin että tykkäätte ja löydätte tilaa omille pohdinnoillenne. Kommenteista elän.
***
”Mikset sinä koskaan kuuntele minua? Miksi kaikki menee sinulta aina ohi? Miksi leikit kiinnostunutta, vaikket sitä ole? Miksi sinun pitää olla tuollainen? Mikset voi hymyillä enemmän? Mikset voisi edes yrittää? Miksi sinun pitää aina luovuttaa? Miksi sinä et näe, mitä minä haluan?”
Kukaan tässä maailmassa ei saanut Theodorea yhtä hämmentyneeksi kuin Blaise. Loputtomat kysymystulvat saivat pojan pään särkemään, eikä Blaise ymmärtänyt, kun Theodore sulki oven perässään ja istui sen eteen. Blaise rummutti ja huusi, lähti ovet paukkuen, palasi aamun sarasteessa ja löysi Theodoren vilttiin kietoutuneena lattialta. Odottaen. Heillä ei ollut varaa sohvaan eikä patjaan eikä kunnolliseen elämään eikä siihen, mitä Blaise olisi halunnut tarjota pojalle, jota rakasti. Niin siis, rakasti. Eihän kukaan nyt enää sellaiseen tuhlannut energiaa. Turhaa. Ihan niin kuin pöly joka kiersi nurkissa etsien koloa minne piiloutua mutta hiiret olivat täyttäneet ne ja koko talo haisi sinisiltä homelaikuilta lattialaudoissa.
”Mikset voi pyytää jotakuta korjaamaan taloa?”
Theodore halusi kysyä, miksei Blaise itse pyytänyt ketään, miksi Blaise ei ollut koskaan kotona, mitä hän teki ollessaan ulkona ja miksi hän oli kotiin palaessaan kolmesataamiljoonaa kertaa vihaisempi kuin lähtiessään. Ja sitten Blaise kömpi laholle patjalle ja kietoi Theodoren heiveröisen vartalon lähelleen ja nyyhki ulkomaailman saasteet toisen iholle. Harmaat tarhat peittivät Theodoren kohta kokonaan. Ja sitten Blaise kuiski anteeksipyyntöjä ja itki kunnes nukahti. Theo painoi silmänsä hetkeksi ja heräsi kylmästä asunnosta. Ja kaikki alkoi alusta.
Miksi oli niin turha kysymys. Siksi. Koska. Että. Jotta.
Sanat takertuivat kurkkuun kunnes unohtuivat ja katosivat sumuun, ajan pyörien niksautuksiin ja kolkkoihin narahduksiin hiekkatiellä.
***
Blaise luotti yhteen asiaan tässä maailmassa. Theodoren olemassaoloon.
Blaise ei tarvinnut muuta. Itse asiassa niin kylmää kuin se olikin, Theodore olisi voinut olla kuka tahansa, joka antoi unohtaa. Blaise oli takertunut pojan turvaverkkoon ja repinyt itsensä sen sisälle, mutta sisällä oli kylmää ja kolkkoa ja Theodore karkaili ulos. Ajat pyörivät eteenpäin ja Theodoren isältä saadut rahat hupenivat. Blaise oli jumissa linkouksessa ja vettä tulvi vartalon jokaisesta ihopoimusta ja hiki kerääntyi otsalle ja tuliviski pyöri vatsassa. Blaise täytti kahdenkymmenenkolmen, kun hän makasi patjan pohjalla ja vikisi. Theodore keitti teetä. Pussi upposi kuumaan nesteeseen kerran toisensa jälkeen.
Blaise oli joskus tiennyt, ettei kaikki kestäisi ikuisesti, mutta pikkuhiljaa hän oli tottunut tähän. Hän nukkui päivät ja valvoi yöt yksin. Theodore heräsi aamulla ja teki asioita, meni junalla edestakaisin, kuuli kiintoisia tarinoita ja möi omenoita torilla. Joskus hän vain istui. Blaise raahusti oksentamaan vessaan ja Theodore istui matolla, jalat ristissä ja katse hämärässä horisontissa. Blaise ei ollut koskaan ymmärtänyt.
Heidän välillään ei ollut sanoja. Blaise ei muistanut edellistä kertaa, jolloin Theodore olisi puhunut. Hänen silmänsä olivat apposen auki, meripihka tihkui pupillista läpi ja halkaisi sarveiskalvon, mutta kasvot olivat tyhjät. Suupielet roikkuivat ja ylipitkät kiharat karkailivat korvan takaa. Blaise katsoi syvälle muttei nähnyt mitään. Ontto puukin huhuili takaisin kun sinne huusi.
Silti sen kerran kun joku tyttö oli seurannut Blaisea yöllä kotiin ja kaatanut hänet maahan ja Blaisen ruumis oli retkottanut maton karkailevilla langoilla, Theodore oli herännyt. Hän oli tullut aamulla huoneeseen ja nähnyt kaksikon makaavan hiljaa paikoillaan. Blaisen silmät olivat auki, mutta pojan katse oli kiinni katossa. Theodore hiipi suihkuun ja pysyi lukkojen takana.
Theodore sanoi yhden ainoan sanan, kun tyttö oli karannut omille teilleen ja Blaise istui parvekkeella tupakalla. ”Anteeksi.” Ja se ei riittänyt kummallekaan mutta he eivät pystyneet parempaakaan, kun lumi alkoi tupruttaa ja tahrasi veret pois.
Ja jonain päivänä Theodore kyllästyisi, silloin Blaiselle jäisi vain muistot ja tyhjyys vatsanpohjassa. Joskus he eivät enää leikkisikään tätä typerää leikkiä, jossa kilpailtiin kumpi välitti vähemmän vaikka vastaus oli ilmiselvä. Miksi et voi pestä hiuksiasi useammin. Miksi et voi vaihtaa kelloon pattereita. Miksi et voi ostaa uutta taikasauvaa, vaikka vanha meni kahtia aikoja sitten. Miksi et ymmärrä koskaan. Miksi et edes yritä.
Sitten tuli se syysaamu kun koivunlehdet riippuivat oksista ja viltti oli liian kylmä ja varpaat violetit, ja Blaise käveli parvekkeelle koska olohuone oli tyhjä. Ja Theodore katsoi nousevaa aurinkoa ja kuunteli Blaisen lihasten vapinaa kun hän istui tuolille ja hytisi.
”Olenhan vain ihminen.”
Blaise katsoi eikä ymmärtänyt. Edellisen illan seikkailut painoivat raskaina pohkeissa ja vatsanpohjassa. Hänen päänsä oli ihan tyhjä kysymyksistä.
Theodoren huulille nousi epävarma hymy. Hän nyökkäsi, kiharat valahtivat eteenpäin ja heilahtelivat. Ja hän käveli sisälle, heitti takin yöpaitansa päälle ja astui ulos. Blaise seurasi hänen selkäänsä, kun se katosi horisonttiin.
Keltainen tarralappu oli kiinnitetty sammuneen jääkaapin kulmaan. Blaise repi sen irti kohmeisilla sormillaan.
”Vieläkö sinulla on tarvetta kysyä miksi?”
