Noruz: ööm no comments xP jooh mutta ihanaa kun jaksat käydä kattelemassa tätä juttuani
A/N: Tässä taas uusi osa joka onkin sitten viimeinen. Epilogi on kylläkin vielä tulossa
Tuo Nikin osuus voi olla hieman sekava, sillä olen yrittänyt siinä kuvata hänen ajatus maailmaansa. Ja nuo sanat tuossa pätkässä ovat Stratovariuksen biisistä
Back To Madness.
Tiedän, että tämä tuntuu loppuvan hieman kesken, mutta kaikki selviää sitten siellä
epilogissa.Hyviä lukuhetkiä
Harmaat seinät (PoV Niki)
Have you ever been hurt?
Have you ever been abandoned?Yksinoleminen. Tyhjä huone. Vain mä, ei Miskaa, ei muuta maailmaa. Miska ei muista mua. Se ei muista. Se ei välitä. Sillä on joku tyttö. Varmasti on. Ei Miska mua muista. Se satuttaa...
Have you ever been truly scared?Ääni. Puhe. Pään sisällä kuuluu kuiskintaa. Välillä huutoa, kirkunaa, valitusta. En jaksa. Pelkään sitä aina enemmän ja enemmän. Mä tiedän, että lääkkeillä pääsisin eroon siitä. Mutta en halua sitä pahaaoloa jonka lääkkeet aiheutaa. En halua syödä niitä.
Have you ever felt you don't belong here?
Have you ever felt like you don't have a home?Mulla on paha olla tässä maailmassa. Ei vain sairastumisen takia. Kukaan ei käy katsomassa mua, paitsi se kamala hoitaja. Olen yksin. Mulla ei ole kotia. On vain tämä tyhjä huone ja mä. Minne mä menen kun pääsen pois täältä? Vai pääsenkö koskaan... Isä ei välitä, eikä Miska. Ne ei muista mun olemassaoloa. Mulla ei ole paikkaa.
***
(PoV Miska)Mulla oli ysiluokka juuri päättyny. Olin saanut ihan hyvän päättötodistuksen, mutta olin päättänyt pitää välivuoden ennen lukioon menoa toipuakseni viimeisen puolentoista vuoden tapahtumista.
Olin saanut töitäkin isän antikvariaatista, mutta aloittaisin ne vasta elokuussa.
Nyt seisoin paikallisen sairaalan edessä. Olin menossa tapaamaan Nikiä. Mua hiukan jännitti, sillä en ollut nähnyt sitä melkein kolmeen kuukauteen. Kuulemani mukaan Nikin skitsofrenia oli mennyt pahempaan suuntaan. Niki ei suostunut syömään lääkkeitä eikä käymään terapioissa.
Puoli vuotta sen jälkeen kun Niki oli kertonut mulle äänistä, se oli joutunut sairaalaan tarkkailtavaksi, enkä mä ollut ehtinyt kouluhommiltani käydä sitä katsomassa. Mietin mahtaisiko se edes tunnistaa mua enää.
Uskaltauduin viimein menemään sisään sairaalaan. Vastaanotossa ilmoitin asiani nutturapäiselle vanhalle naiselle, joka neuvoi mut kolmanteen kerrokseen ja siellä kysymään joltakin hoitajalta.
Menin hissillä kolmoseen. Saavuin kapeaan harmaaseen käytävään ja näin pienen kyltin, jossa luki
Nuorisopsykiatrian osasto. Siinä oli nuoli, joka osoitti vasemmanpuoleiselle käytävälle ja lähdin sinne päin.
Vastaani tuli nuoren näköinen mieshoitaja.
”Hei. Olen Miska Alatalo”, tervehdin. ”Tulin tapaamaan ystävääni Nikiä”.
”Jaahas. Nikin huone on täällä”, mies sanoi ja lähti kulkemaan edelläni. Kävelimme melkein käytävän toiseen päähän.
”Vai olet sinä Nikin ystävä. Kannattaa olla sitten vähän varuillaan, sillä Nikin tila oli viime viikolla tavallista pahempi ja hän voi olla hieman sekava edelleenkin.”
Pyh. Vai sekava. Eikö skitsofreenikot nyt tavallisestikin olleet hieman sekavia? Hoitaja otti avaimen taskustaan ja avasi oven.
”Sä voisit hei tolle Nikille sanoa jotakin lääkkeiden syömisestä, koska me hoitajat ei saada sitä syömään niitä.”
No oli siinäkin hieno hoitaja. Puhui potilaistaan kuin ne olisivat olleet jotakin lemmikkieläimiä. Kyllä sairaillakin oli tunteet, vaikka mielessä jotain vikaa olisikin.
Menin huoneeseen ja laitoin oven kiinni perässä. Katsoin ympärilleni. Huoneessa ei ollut paljon mitään. Vain metallinen sairaala sänky sekä pieni pöytä ja jakkara. Seinät olivat harmaat ja katossa oli himmeä valo. Ankeaa.
Niki istui sängyllä ja tuijotteli kattoon.
”Niki?”
Niki käänsi katseensa ja katsoi mua silmät selällään. Niki näytti kamalalta. Se ei ollut nukkunut kunnolla varmasti pitkiin aikoihin, sen naama oli ihan valkoinen ja hiukset olivat sekaisin. Laihaa vartaloa verhosi aivan liian suuri likaisen valkoinen sairaalapaita.
”Miska!” Niki huudahti ja virnisti. Se oli tunnistanut mut. Niki nousi vuoteeltaan ja hoiperteli mun luokse.
”Oletko sä syönyt mitään?” kysyin heti. Niki oli laihtunut entisestään.
”Joo. Henget tuo mulle ruokaa”, Niki kuiskasi. ”Mutta älä kerro sitä kellekkään.”
Säikähdin. Niki ei ollut syönyt mitään tai ainakaan kunnolla.
”Miska...” Niki tarttui mua käsistä ja katsoi ympärilleen. Aivan kuin tarkistaakseen ettei muita ollut. ”Mä... mä näin äidin. Se kävi täällä....”
”Niki... sun äiti on kuollut”, sanoin varovasti.
”Eikä ole!” Niki huusi ja riuhtaisi itsensä irti mun käsistä. Se meni takaisin sängylleen. Menin Nikin perässä ja istuin toiselle puolelle sänkyä.
”Äiti ei ole kuollut... ei ole...ei ole”, Niki hoki itsekseen ja katseli maahan.
”Miten sulla sujuu täällä?” kysyin. Niki ei vastannut heti. Se hivuttautui mun viereen.
”On ihan kamalaa. Mä tahdon pois”, Niki kuiskasi korvaani.
”Mä tiedän miten sä pääset pois täältä”, sanoin. Tuntui kuin olisi puhunut jollekin pienelle lapselle, joka ei oikein ymmärrä kaikkea.
”No miten?” Niki kysyi.
”Sun pitäisi syödä lääkkeitä ja käydä terapiassa.”
”Mutta mä en halua.”
”Jos sä haluat oikeasti pois, sun pitää”, sanoin. Niki katsoi mua silmiin.
”Niki mä haluan sut takaisin. Sä et tiedäkään miten kurjaa on elää ilman parasta kaveria. Tuntuu kuin mä olisin lukittuna turhanpäiväiseen maailman.”
Mun silmät olivat alkaneet kyynelehtiä ja puhe takkuuntui.
”Voitko sä luvata, että pääset pois?” kysyin hiljaa. Niki katsoi mua tuimana, eikä sanonut mitään.
Mä en tiedä kuinka kauan istuin siinä Nikin sängyllä. Mä kerroin Nikille miten mulla oli sujunut ja mitä ulkomaailmassa tapahtui. Niki ei puhunut mitään ja välillä musta tuntui, ettei se kuunnellutkaan, muttei se mua haitannut.
Välillä Niki hätkähti oudosti. Se taisi taas kuulla niitä ääniä.
”Mun pitäis varmaan mennä”, sanoin ja nousin sängyltä. Kävelin ovelle ja yritin pyyhkiä kyyneliä kasvoiltani. Mä en halunnut jättää Nikiä tänne. Olin juuri avaamassa ovea, kun huomasin ettei mua päästettyykkään pois. Niki oli kietonut laihat kätensä mun ympärille.
”Mä lupaan”, Niki kuiskasi ja päästi mut menemään.
