Title : Salamoiden värittämät muistot
Diclaimer : Row omistaa maailman, hahmot ja koko potterversumin, joten kunnia siis hänelle. Minä vain leikin hahmoilla luoden juonen omaksi (ehkä myös lukijoiden) iloksi saamatta siitä mitään taloudellista hyötyä.
Author : Odoshi eli meh
Genre : Angst, tuplaraapale
Character : Theodore Nott
Rating : K-11
Warning : tapon maininta
Summary : Ukkonen toi mieleen vain lisää muistoja siitä yöstä, teosta, jota hän ei saisi koskaan anteeksi.A/N : Minun piti vihdoin tällä aloittaa minun raapalekokoelmani Potterista, mutten sitten kuitenkaan aloittanut, enkä edes tiedä miksen aloittanut. Jotenkin en vaan osaa aloittaa kokoelmaa, kun minusta tuntuu, että pissin sitten ihan kaikki ja silleen. No kuitenkin tästä minulla ei ole paljoa sanottavaa, pitkään olen halunnut Theosta (<3) kirjoittaa ja nyt sitten kirjoitin tämmöistä angstisempaa, vaikka no normaalisti kuvittelenkin hahmon... vahvemmaksi? No, tämmöistä tällä kertaa. Kommentteja?
Challanges : FF100: "Ukkonen", Kerää kaikki hahmot: Theodore Nott
Salamoiden värittämät muistot
Poika katseli ikkunasta välehteleviä salamoita, niiden kirkkautta ja voimaa. Jokaiselle jyrähdyksellä jokin värähti hänen sisällään, toi mieleen vanhoja muistoja, tarinoita menneisyydestä. Tummalta taivaalta laskeutuvat vesipisarat iskeytyivät vasten lasia.
Pojan kädet puristuivat ohuen kirjan kansiin, vetivät sen lähelleen. Pergamenttisivuja tahraavat mustetahrat viestivät sanoista, anteeksiantamattomista teoista, jotka hän oli tehnyt.
”Sinä yönä minä tapoin ensimmäistä kertaa ihmisen.”Jo ennestään tahriintuneille sivuille tipahti muutama kyynel. Käsivarteen siirtynyt katse jäi tuijottamaan siihen piirrettyä merkkiä, kuolonsyöjien symbolia. Pimeänpiirto, joka kahlitsi hänet ikuisiksi ajoiksi näiden kaltereiden sisään, vankilaan, josta ei ollut paluuta.
Ahdistus lisäsi tuskaa, sai nuoren pojan hengittämään raskaammin. Silmät harhailivat kaltereissa, vankilan rappeutuneilla seinillä. Salamat välähtelivät vasten seiniä, varjot tanssivat niiden uurteissa, eikä kipu mennyt pois. Ukkonen toi mieleen vain lisää muistoja siitä yöstä, teosta, jota hän ei saisi koskaan anteeksi.
”Theodore, tapa se – tiedät loitsun”, kuului käskevä ääni nuoren pojan korvan viereltä, sivellen sanoilla hänen sumentunutta mieltään. Armon kiljahdukset jäivät ukkosen jyrinän alle, kukaan ei ollut niitä kuulemassa. ”Saastainen jästi… Avada kedavra!”Muistoja ei voinut paeta, niiltä ei voinut piiloutua. Ne löytäisivät hänet.
Hän saattoi olla yksi azkabanin vangeista, mutta hän oli itse tehnyt omasta mielestään synkimmän vankilan, josta hän ei voisi paeta. Hän tulisi istumaan elinkautisen vain oman päänsä sisällä, ilman vapautusta.