Fandom : Full metal alchemist
Disclaimer : Kunnia mahtavalla Arakawalle, joka loi uskomattomat hahmon ja universumin, minä vain lainaan hahmoja.
Author : Odoshi
Title : Lähtölaskenta
Genre : draama tai pientä horroria
Paring : Zolf J. Kimbly/Roy Mustang
Raiting : K-11
Warning : kuolemantuomion maininta, tappamisen maininta
Summary : Askeleet pysähtyivät, numeroiden laskenta lakkasi. Ne vainosivat häntä, lähtölaskenta kuin helvetin liekit, jotka nuolivat häntä sisältä päin.A/N : Selailin ficlet haastetta, huomion sieltä "numerot" kohdan ja mietin, että voisin ehkä viimein toteuttaa jo pitkään suunnittelemani Zolf/Royn, koska se paritus vain on mahtava. Sitä kirjoitetaan liian vähän, itse tykkään todella paljon ja on varmaan yksi parhaita FMA parituksista, vaikka Jean/Roy lyökin tämän. Ei tästä paljoa sanottavaa ole, tämmöinen sekava ihme paketti tuli tästäkin, mutta ei voi mitään. Kommentit ois sitten toivottuja, kuten aina. Ja tosiaan tämä perustuu aikaan, jolloin Zolf tuomittiin kuolemaan sisällissodan aikoihin.
Challanges : FF50 sanalla #19 kuolema, kaikenmaailman ficlettejä numerot
Lähtölaskenta
Miehen saattoi kuulla yöllä laskevan, numeroiden nimet jäivät kaikumaan hiljaisina vasten lähes aution sellin kivisiä seiniä.
Yksi, kaksi, kolme…Pitkät mustat hiukset sidottuina poninhännälle valuivat vasten lattiaa, kylmän kiven painautuessa vasten miehen selkää. Silmät suljettuina kuin nukkuvalla, huulet liikkuen pienesti.
Neljä, viisi, kuusi… Kalpeilla kasvoilla rauhallinen ilme alkoi muuttua pikkuhiljaa levottomaksi, silmät liikkuivat luomien alla ja korvat tarkensivat aistiaan.
Seitsemän, kahdeksan…Korviin kantautuvat askelten äänet käytävässä, vaimeat, ripeää tahtia lähestyvät kolahdukset, jotka saapuisivat pian hänen luokseen.
Askeleet pysähtyivät, numeroiden laskenta lakkasi. Ne vainosivat häntä, lähtölaskenta kuin helvetin liekit, jotka nuolivat häntä sisältä päin. Ruudin katku, maan värinä, räjähdyksien sinfonia saivat kehon kipinöimään.
Yhdeksän.Sormet puristuivat vasten kylmiä kaltereita, mustat silmät jäivät tuijottamaan nukkuvaa.
”Zolf, nukutko sinä?” karkasi kysymys miehen huulilta, toisen kääntäessä kevyesti kylkeään. Silmät avautuivat tuijottamaan toista, niistä heijastui hulluus ja ahdinko; kuolenpelko.
”En”, hän vastasi kieräyttäen itsensä ylös lattialta, kulkemaan lähemmäs kaltereita, niiden toisella puolella odottavaa. ”Tulit sittenkin, Roy?” toisen miehen katse pysähtyi vasten toisen sumenneita silmiä, Roy tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Mies ei tiennyt, miksi hän oli tullut tänne, vankilaan, jonne kuolemaantuomitut tuodaan. Viha hänen sisällään velloi tuota vankia kohtaan, joka oli tappanut vihollisia, sotilastovereita ja viattomia tuntematta kertaakaan katumusta. Silti hän oli nyt siinä kuin riippuvainen, jonka oli kohdattava riippuvuutensa vielä viimeisen kerran silmästä silmään, tuntea toisen hengitys vasten omaansa.
Zolfin kahlitut kädet tarttuivat kiinni Royn kaltereihin puristetuista käsistä, veti miehen lähemmäs itseään. Virneeseen levinneet huulet painautuivat vasten toisia, suutelivat niitä omistavasti. Roy vetäisi itseään hieman taaemmas, pääsemättä irti otteesta; hän ei kyennyt yrittämään kunnolla.
Suudelma irrottautui, jätti heidän välilleen painostavan hiljaisuuden kuin muuriksi miesten välille. Heistä kumpikaan ei osannut sanoa sanaakaan, kaikki tulisi loppumaan.
”Minä kuolen huomenna.”
Zolf päästi irti käsistä, antoi naurun karata huuliltaan, aavemaisen mielipuolisen naurun, joka täytti vankilassa vellovan hiljaisuuden, rikkoen sen palasiksi. Pitkähiuksinen mies heittäytyi takaisin vasten kylmää lattiaa sulkien silmänsä.
Kymmenen.