A/N: No niin, tässä on nyt vika luku, ja tein tästä nyt vähän noita muita pidemmän. En osannut oikein kirjoittaa tosta muutoksesta, joten se oli vähän tönkkö kohta. Tän jälkeen tulee enää epilogi.
5.luku
Jane juoksi niin kovaa kuin ikinä pystyi. Kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä, mutta hän ei välittänyt. Ainoa mikä merkiksi, oli se, että hänen täytyisi juosta.
"Jane, sinun täytyy mennä!"
Alecin sanat soivat hänen päässään, ja hän lyyhistyi itkien maahan.
"Tee se minun vuokseni!"
Jane itki entistä kovemmin, ja hän kietoi kätensä jalkojensa ympäri.
Hän oli jättänyt Alecin sinne. Hän oli jättänyt Alecin varmaan kuolemaan, ja itse hän oli juossut pakoon. Miten hän oli saattanut tehdä niin? Hänen veljensä kuolisi, ja se oli hänen vikansa, sillä hän olisi voinut auttaa. Hän olisi voinut tehdä jotain.
"Katso, se on perhonen. Eikö olekin kaunis?" Alec sanoi ja osoitti lentävää perhosta. Perhonen oli kauniin sininen, ja Jane yritti ottaa sen käteensä. Perhonen räpytteli siipiään, ja lensi kauemmaksi, mutta ei kokonaan pois. Jane kikatti.
Oli kaunis kesäpäivä, ja he olivat heidän talonsa takana olevalla niityllä. He olivat kuusivuotiaita, ja kenties onnellisimpia kuin koskaan.
"Alec, mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?" Jane pohdiskeli ja asettautui istumaan nurmikolle. Alec istahti hänen viereensä.
"Ihmisestä tulee perhonen", Alec sanoi. Jane katsoi hämmästyneenä veljeään.
"Perhonen?"
Alec nyökytti päätään. "Niin äiti sanoi minulle."
"Kun minä kuolen, minä haluan tulla kauniiksi perhoseksi!" Jane julisti, ja Alec alkoi nauraa.
"Jane! Alec! Tulkaa syömään!" kuului heidän äitinsä ääni. He lähtivät juoksemaan kilpaa mäkeä alas, ja nauroivat koko matkan. Elämä ei voisi olla parempaa.
Jane purskahti entistä kovempaan itkuun. Kyyneleet virtasivat niin rajusti hänen silmistään, että hän ei nähnyt juuri mitään. Hän ei voinut tehdä muuta kuin itkeä. Hänen olonsa oli kerta kaikkisen toivoton, ja hän ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.
Kai olisi jotain mitä hän voisi tehdä? Vai pitäisikö hänen vain lähteä pois, kääntää selkänsä Alecille ja aloittaa uusi elämä jossain muualla, ilman veljeään. Ei, Jane ajatteli. Minä en voi lähteä.
Yhtäkkiä hän lopetti itkemisen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.
Hän menisi pelastamaan Alecin. Vaikka se saattaisi maksaa hänen henkensä, hän täytyisi yrittää. Toivo heräsi hänen sisällään, ja hän nousi päättäväisenä ylös.
Minä pelastan sinut, Alec. Maksoi mitä maksoi.
***
Alec paiskattiin kovakouraisesti selliin, ja ovi lukittiin hänen jäljessään. Hän kaatui sellin kovalle ja kylmälle lattialle. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidotut, joten hän ei voinut liikkua juuri mitenkään.
Hän nojasi seinään, ja huokaisi syvään. Ainakin Jane olisi turvassa. Hän mietti, missä Jane oli ja mitä hän teki. Toivon mukaan hän oli jo kaukana kylästä, eikä palaisi koskaan. Vaikka Alec tiesi, että hän tulisi kuolemaan, hän ei enää jaksanut välittää.
"Mitäs sinä teit, että jouduit tänne, poika?" kuului ääni viereisestä sellistä. Alec kääntyi niin paljon kuin pystyi, ja näki vanhan miehen. Mies oli luultavasti joku kylähulluista, joita aina silloin tällöin lukittiin sellin miettimään tekosiaan. Miehen tukka ja parta olivat harmaat, ja hänellä oli vain puolet hampaistaan. Hän hymyili aurinkoisesti Alecille.
Alec käänsi päänsä, ja oli kuin ei huomaisi miestä. Hän ei jaksanut jotain hullua juuri nyt.
"No? Kerropas vanhalle Giorgiolle mitä teit", mies sanoi ja kolisutti sellinsä kaltereita.
"Olen noita", Alec murahti. Ehkä se hiljentäisi ukon.
Mutta mies vain puhkesi hinkuvaan nauruun. "Noita! Sepäs mukavaa!"
"Mitä mukavaa siinä on?" Alec kivahti.
"Jos sinä olet noita, niin mikset taio noita ihmisiä sammakoiksi tai jotain vastaavaa?" mies kysyi.
Alec kohautti olkapäitään. "En minä pysty taikomaan ihmisiä sammakoiksi."
"Sepäs harmi. Sitten oltaisiin päästy pois täältä, vai mitä?" Giorgio sanoi ja virnisteli hullusti.
Alec ei kiinnittänyt mitään huomiota vanhaan mieheen, vaan sulki silmänsä ja ei kuunnellut ukon hulluja höpinöitä.
Toivottavasti olet kunnossa, Jane, hän ajatteli. Sinun täytyy olla.
***
Jane seisoi puun takana, ja tarkkaili kylän vankilaa. Se ei ollut varsinaisesti vankila, mutta sinne lukittiin kaikki ihmiset jotka olivat tehneet jotain kiellettyä.
Rakennus näytti tukevalle, ja siinä ei ollut ollenkaan ikkunoita. Oli vain yksi ovi, ja sitä vartioi mies jolla oli miekka. Sisään pääseminen tulisi olemaan vaikeaa, mutta Jane ei luovuttanut. Hän keksisi kyllä keinon.
Hän lähti kiertämään rakennusta, kuitenkin niin että puut peittivät hänet. Rakennus sijaitsi otollisesti aivan metsän vieressä, joten pakeneminen helpottuisi. Ensiksi hän oli aikonut yksinkertaisesti käyttää kykyään vartijaan, mutta siitä tulisi turhaa melua. Ei, hän kolkkaisi vartijan ja varastaisi tämän avaimet.
Jane hiipi hiljaa vartijan taakse. Hänellä oli kädessään halko, jolla hän aikoisi tainnuttaa vartijan. Vartija ei huomannut mitään, kun Jane nosti halon hänen päänsä takana, ja iski sen vartijan takaraivoon. Hän kaatui maahan, ja Jane sieppasi nopeasti hänen avaimensa.
Jane juoksi sisälle, ja yritti löytää Alecin. Sellejä oli paljon, mutta useimmat niistä olivat tyhjiä. Hän alkoi tuskastua, sillä kallisarvoista aikaa meni hukkaan. Hän ei voinut huutaakaan Alecia, sillä hän ei tiennyt oliko sisällä lisää vartijoita.
Yhtäkkiä Alecin selli ilmestyi hänen eteensä. Hänen jalkansa ja kätensä olivat sidotut, mutta muuten hän näytti olevan kunnossa.
"Alec!" Jane kuiskasi. Alec käänsi päänsä, ja hänen silmänsä levisivät kun hän näki Janen.
"Jane, mitä sinä teet täällä?" hän kuiskasi vihaisesti. "Mene pois ennen kuin käy huonosti!"
Jane ei huomioinut häntä, vaan sormeili vartijan avainnippua käsissään. Avaimia oli paljon, eikä hän tiennyt mikä niistä kävisi sellin oveen. Hänen täytyisi vain kokeilla kaikkia.
Viereisessä sellissä oleva Giorgio katsoi Janea, ja hän käkätti hullusti. "Ei tule onnistumaan, kultaseni."
Jane mulkaisi häntä, ja jatkoi avainten sovittamista lukkoon. Hän oli käynyt jo puolet läpi, eikä mikään ollut käynyt. Vartija heräisi minä hetkenä hyvänsä. Mutta sitten lukko naksahti, ja sellin ovi avautui. Jane ryntäsi Alecin luo, ja alkoi avata hänen kahleitaan. Kun hän sai ne avattua, hän nappasi Alecin kädestä kiinni ja he lähtivät pakoon.
Sitten vartija ilmaantui heidän eteensä. Hänen ilmensä oli ällistynyt, ja hän ei aluksi tajunnut mitä oli tapahtunut. Mutta sitten hän tokeni.
"Noidat ovat karanneet!" hän huusi. Jane keskittyi, ja vartija kaatui kirkuen. Mutta lisää vartijoita oli tulossa. Kuului paljon juoksuaskelia, ja huutoa. Jane ja Alec vaihtoivat suuntaa, ja juoksivat henkensä edestä. Mutta vartijoita tuli koko ajan lisää, ja he tarttuivat heistä kiinni. Jane puri, löi ja potki vartijoita minne vain ylsi. Alec yritti käyttää voimiaan heihin, mutta se ei toiminutkaan.
Vartijoilla oli ylivoima, ja pian he saivat Janen ja Alecin sidottua. Heidät paiskattiin selliin, ja heidän jalkansa ja kätensä kahlittiin visusti.
"Minähän sanoin, että se ei onnistuisi", Giorgio hihitti.
***
Ulkona kyläläiset ahkeroivat. Keskelle toria rakennettiin lava, johon pystytettiin kaksi paalua. Lavalle kannettiin paljon kuivia risuja. He aikoivat polttaa noidat, sillä se olisi ainoa varma tapa päästä heistä eroon.
Kyläläisten mieliala oli kohentunut. He olivat toiveikkaita, sillä pian noidat olisivat kuolleet, ja he saisivat jatkaa elämäänsä.
Aurinko helotti kirkkaana taivaalla, mutta kauempana taivaalla näkyi uhkaavia, mustia pilviä, jotka enteilivät pahaa. Kyläläiset eivat piitanneet niistä, sillä heillä oli tärkeämpääkin tekemistä.
"Noidat poltetaan auringonlaskun jälkeen!" kyläpäällikkö huusi. Muut yhtyivät häneen ja he huusivat riemusta. Pian kaikki olisi ohi.
***
Jane ja Alec istuivat sellissään. Jane istui Alecin sylissä, ja nojasi hänen rintaansa vasten. Alec silitti hänen hiuksiaan vaitonaisena. Yhtäkkiä hän tajusi, että Maryn kaulakoru oli yhä hänen taskussaan. Hän otti sen esiin, ja laittoi sen Janen kaulaan.
Jane katsoi korua hämmästyneenä. "Onko tämä..?"
Alec nyökkäsi. "Äidin kaulakoru. Löysin sen isän kaapista. Se on ollut siellä kaikki nämä vuodet."
Jane sormeili korua, ja sitten hän katsoi Alecia.
"Me kuolemme, emmekö kuolekin?" Jane kuiskasi.
Alec nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut valehdella. "Niin, Jane."
Yllätyksekseen Jane huomasi ettei hän voinut itkeä. Hänen silmänsä pysyivät kuivina. Oliko hän käyttänyt kaikki kyyneleensä?
"Olemme sentään yhdessä, kun se tapahtuu", Jane sanoi.
"Me tulemme aina olemaan yhdessä, Jane. Edes kuolema ei voi erottaa meitä. Minä tiedän sen", Alec sanoi.
He nojasivat toisiinsa, ja sulkivat silmänsä. Viereisestä sellistä kuului Giorgion käkätystä.
***
Aurinko oli taivaalla viimeisiä hetkiään. Kyläläiset olivat kokoontuneet isoon piiriin lavan ympärille. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, ja kaikki kylän ihmiset olivat paikalla. Kaikki miehet, kaikki naiset ja kaikki lapset. Kukaan ei halunnut olla näkemättä noitien kuolemista.
Aurinkoi painui pois näkyvistä, ja tuli aivan hiljaista.
"Tuokaa noidat!" kyläpäällikö huusi.
Jane ja Alec tuotiin. Molempia retuutti kymmenen miestä, ja heidän silmänsä olivat sidotut, sillä kyläläiset eivät halunnut ottaa mitään riskejä. Mutta Jane ja Alec eivät tapelleet mitenkään vastaan. He olivat jo hyväksyneet kohtalonsa.
Kyläläiset huusivat, pilkkasivat ja heittelivät heitä tavaroilla koko sen ajan kun heitä talutettiin lavalle. Siellä heidät sidottiin tolppiin kiinni, ja siteet otettiin pois heidän silmiltään.
Pastori astui esiin. "Kyläläiset! Olemme täällä todistamassa kahden noidan, Janen ja Alecin kuolemaa. Jo syntymästään lähtien he ovat piinanneet meitä, ja nyt he vihdoin osoittivat, että me olemme olleet koko ajan oikeassa! Jotkut epäilivät, mutta minä kyllä tunnistan noidan kun sellaisen näen."
Kyläläiset hurrasivat pastorin sanoille, ja Jane ja Alec pitivät kasvonsa tyyninä. He eivät antaisi kyläläisten murtaa heitä.
"Paholainen yritti saada meidät valtaansa lähettämällä kaksi kätyriään tänne, mutta Jumalan voima on vahvempi!" pastori jatkoi. "Jumala suojelee meitä!"
Huuto koveni, ja kyläläisten tunnelma oli korkealla. Pastori otti soihdun erään miehen kädestä, ja alkoi lähestyä lavaa. Yhtäkkiä tulikin aivan hiljaista. Pastori nousi lavalle, ja siinä seisovat vartijat alkoi pinota kuivia risuja Janen ja Alecin ympärille.
"Palakaa helvetissä, noidat!" hän huusi ja sytytti risut palamaan.
Tuli leimahti, ja liekit alkoi nuolla ahnaasti kuivaa puuta. Jane tunsi, kuinka tuli aina vain kuumempi, ja liekit tavoittelivat hänen jalkojaan. Kyläläiset olivat alkaneet taas huutaa innoissaan, sillä he nauttivat esityksestä.
Yhtäkkiä eräs ihminen kiinnitti Janen huomion. Kaupassa ollut ystävällinen nainen seisoi väkijoukossa, ja hän katseli Janea ja Alecia surullinen katse kasvoillaan. Hetken aikaa Jane jopa uskoi että nainen auttaisi heitä, mutta sitten hän kääntyi pois ja katosi väkijoukkoon.
Alec tunsi, kun liekit alkoivat nuolla hänen jalkojaan. Oli niin kuuma, ja hän tunsi kovaa kipua. Hän katsoi Janea, joka näytti yhtä tuskaiselta.
Liekit kasvoivat entistä suuremmiksi, ja savu peitti heidät melkein näkyvistä. Kyläläiset hurrasivat.
Jane kirkaisi. Häneen sattui, sattui niin paljon. Kipu oli sietämätön. Hänen ihonsa paloi, ja hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Alec, hän ajatteli, ja sitten hän ei tuntenut enää mitään. Ei enää kipua, ei mitään.
Alec näki kun Jane pyörtyi, ja hänen teki mieli huutaa, mutta kipu kasvoi koko ajan kovemmaksi. Minä haluan kuolla jo, hän ajatteli. Antakaa minun kuolla.
Yhtäkkiä kyläläisten huudot vaihtuivat kirkunaan. Enää äänet eivät olleet innostuneita, vaan kauhistuneita. Alec onnistui näkemään kyläläisten juoksevan, ja heidän joukossaan oli outoja huppupäisiä olentoja. Yksi olento erkani ihmisjoukosta, ja astui lähemmäs Alecia. Hänellä oli punaiset silmät, ja Alec mietti, oliko hän kenties demoni. Olento kumartui Alecin luo, ja kiskaisi hänet yhdellä kädellä irti liekehtivästä paalusta.
"J-Jane", Alec yski.
"Lepää, poikaseni. Sinä ja siskosi tulette olemaan loistokunnossa", olento sanoi, ja upotti hampaansa Alecin ranteeseen.
Alec huusi. Juuri kun kipu oli melkein katoamassa, se yltyi. Tuntui kuin häntä olisi pistetty tikareilla joka paikkaan yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä olento oli tehnyt hänelle? Hän toivoi kuolevansa, sillä kipu oli niin kova. Hänen silmissään sumeni, ja viimeinen asia minkä hän näki, oli olennon punaiset silmät.
***
Jane tunsi palavansa uudelleen. Liekit polttivat häntä joka puolelta, ja tuntui kuin häntä olisi tahallaan pidetty elossa jotta hän tuntisi mahdollisimman paljon kipua. Tappakaa minut jo! hän ajatteli. Ja kun uusi kipuaalto pyyhkäsi hänen ylitsensä, hän kirkui. Jostain kaukaa kuului puhetta, ja äänet kuulostivat huolestuneilta.
***
Alec huusi, kun tikarit pistivät häntä koko ajan. Miksi kipu ei voinut vain loppua? Hänen vierellään istui joku, sillä hän tunsi kylmän käden omassaan.
"Se menee pian ohi", hahmo kuiskasi pehmeästi.
Alec ei uskonut. Miten tämä voisi mennä ohi? Hän halusi vain kuolla. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä.
"Miten hän pärjää?" kuului toinen ääni.
"Kipu on kova, mutta se on pian ohi", Alecin vieressä oleva hahmo sanoi.
"Ilmoita minulle kun muutos on ohi", toinen hahmo sanoi ja lähti pois.
***
Jane tunsi, kun hänen sydämensä alkoi lyödä kovempaa. Mitä oikein tapahtui? Jos hän oli kuolemaisillaan, niin miksi hänen sydämensä kiihtyi. Mutta kipu laantui hiukan, ja siitä hän oli iloinen.
"Se on kohta ohi", kuului naisen ääni, heleä kuin hopeakello. "Käy kertomassa mestareille."
Joku lähti huoneesta, ja jäljellä oleva henkilö tarttui lempeästi Janen kädestä kiinni. Käsi oli kylmä kuin jää, ja se lievitti kipua.
Janen sydän kiihtyi kiihtymistään. Kunnes se yhtäkkiä pysähtyi.
***
Alec aukaisi silmänsä. Kipu oli yhtäkkiä loppunut, ja hänen olonsa oli outo. Kaikki näytti paljon kirkkaamalta ja selvemmältä. Hän pystyi näkemään kaikki pienet pölyhiukkasetkin, jotka leijuivat ilmassa. Ja hänen kurkkuaan poltteli janosta, kuin hän ei olisi saanut vettä vuoteen.
Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? hän ajatteli. Hän nousi istumaan, ja katsoi järkyttyneinä käsiään. Ennen auringon paahtamat kädet olivat aivan valkeat, ja niissä ei näkynyt ainuttakaan arpea, mitä hänellä oli varmasti ollut. Hän katsoi muutenkin itseään, ja ei nähnyt pienintäkään merkkiä palamisesta.
Vasta sitten hän huomasi, että huoneessa oli muitakin. Oven lähellä seisoi kaksi ihmistä, joilla oli punaiset kaavut. Toinen oli erittäin suuri mies, ja hänestä oikein huokui voimakkuutta. Mutta hänen kasvonsa olivat omituiset. Ne olivat kalpeat, aivan virheettömät, ja täydellisen kauniit. Silmät olivat omituisen punaiset. Toinen oli taas nainen, ja hän oli kaunein nainen mitä Alec oli ikinä nähnyt. Hänen tummanruskea tukkansa valui pitkänä hänen selässään, ja hänen kasvonsa olivat täydelliset sekä kalpeat. Ja hänenkin silmänsä olivat punaiset.
Ovi avautui, ja sisään astui toinen mies. Hän oli vanhempi kuin kaksi muuta, ja hänestä huokui arvovaltaa. Hänellä oli pitkä musta tukka, ja hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin muillakin. Mutta hänen kasvojensa kalpea iho näytti jotenkin pölyiseltä, ja hänen punaiset silmänsä jotenkin sameilta.
"Minä olen Aro, ja tässä ovat Felix ja Heidi. Me aiomme pitää huolta sinusta. Ei ole mitään hätää", hän sanoi rauhoittavasti. Alec tuijotti häntä kummastuneena.
"Missä Jane on?" hän onnistui sanomaan, ja hän säikähti ääntään. Se ei ollut enää kuin ennen, vaan se kuulosti omituisen pehmeältä ja musikaaliselta.
"Siskosi on viereisessä huoneessa. Haluatko, että haemme hänet tänne?" Aro kysyi ja Alec nyökkäsi. Felix ja Heidi lähtivät huoneesta.
"Mitä te teitte minulle?" Alec kysyi. "Miksi minä olen tälläinen?"
Aro hymyili. "Sen saat tietää kun siskosi saapuu."
***
Jane veti syvään henkeä ja aukaisi silmänsä, ja katui sitä saman tien. Miksi kaikki oli niin kirkasta ja selvää? Hänen kurkkuaan poltteli, ja hänellä oli suunnaton jano.
Ovi avautui, ja sisään astui kaksi henkilöä, mies ja nainen. Jane katsoi heitä epäuskoisina. Molemmat olivat häikäisevän kauniita, ja heidän ihonsa oli aivan valkoinen ja silmät punaiset.
"Ihan rauhassa, emme halua sinulle pahaa", mies sanoi ja lähestyi Janea hitaasti.
"Sinun pitää tulla meidän mukaamme. Saat tavata veljesi", nainen sanoi.
Jane ei ollut uskoa korviaan. Alec olikin elossa? Jane oli luullut, että hän oli kuollut.
Hän nousi sängyltä rivakasti, kiireisensä näkemään veljensä. Mutta hän liikkuikin paljon nopeammin kuin koskaan ihmisenä, ja olikin yhtäkkiä miehen edessä. Tämä sihahti, ja kyyristyi nopeasti. Jane perääntyi äkkiä pelästyneenä. Mitä ihmettä?
"Felix!" nainen torui. Felix suoristautui, mutta hän katsoi Janea tarkkaan, kuin odottaisi hänen hyökkäävän minä hetkenä hyvänsä.
"Tule", nainen sanoi ystävällisesti, ja ojensi kätensä. Jane käveli hitaasti hänen luokseen, ja tarttui käteen. Nainen johdatti hänet ulos huoneesta, ja Felix seurasi perässä.
He saapuivat pienelle ovelle. Nainen koputti siihen, ja astui sitten sisään. Jane seurasi häntä, mutta sitten hän seisahtui järkytyksestä.
Huoneessa seisoi Alec, mutta hän ei näyttänyt enää ollenkaan samalta kuin ennen. Hänen kasvonsa olivat täysin muuttuneet. Iho oli todella kalpea, ja hän näytti erittäin kauniilta, aivan kuin enkeliltä. Yhtäkään arpeä ei näkynyt, yhtäkään virhettä ei ollut. Ainostaan kirkkaanpunaiset silmät, jotka tuijottivat Janea.
"Alec?" Jane henkäsi.
Alec katsoi siskoaan järkyttyneenä. Hän oli aivan erilaisen näköinen kuin ennen. Kasvot olivat kyllä samat, mutta silti aivan erilaiset. Jane näytti epäinhimillisen kauniilta. Hänellä ei ollut ainuttakaan haavaa ja ruhjetta kalpeissa kasvoissaan. Mutta suurin muutos oli, että hänen ennen kirkkaansiniset silmänsä hehkuivat punaisina.
Alec syöksähti kohti siskoaan, ja veti tämän halaukseen. Jane kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa. He pysyivät siinä hetken, sanomatta sanaakaan. He olivat niin onnellisia toistensä näkemisestä.
"Jane, sinä näytät niin erilaiselta", Alec sanoi.
Jane katsoi ensimmäisen kerran itseään. Hänen kätensä olivat luonnottoman valkoiset, ja niissä ei näkynyt mitään merkkiä auringosta. Iho tuntui kovalta. Näyttiköhän hänen kasvonsakin tältä?
"Olkaa rauhassa, lapseni", mies nimeltä Aro sanoi. "Me olemme Volturit, ja me pelastimme teidät kuolemalta."
"Mitä te teitte meille?" Jane tiukkasi.
"Te olette nyt vampyyreja. Kuten me."
Jane ja Alec tuijottivat miestä. He olivat kuulleet paljon vampyyreista. Ne olivat julmia, vertaimeviä olentoja. Niitä pelättiin yhtä paljon kuin noitiakin. Ja nyt he olivat muka sellaisia.
"Vampyyreja?" Alec kysyi epäuskoisena.
"Niin, me olemme vampyyreja, ja nyt tekin olette. Saatte elää ikuisesti, olette yli-inhimillisen vahvoja ja nopeita, eikä kukaan ihminen voi estää teitä. Ja juotte tietysti verta. Eikö olekin mukavaa?" Aro sanoi iloisesti. Kun hän sanoi 'verta', poltteleva tunne Janen ja Alecin kurkussa paheni. He järkyttyivät tajutessaan, että he janosivat verta. Se juuri sai heidän janoisiksi, eikä mikään muu tyydyttäisi sitä.
"Miksi te pelastitte juuri meidät?" Jane kysyi.
"Teissä on paljon ainesta. Näin sen heti, kun tulimme kylään. Päätin pelastaa teidät, sillä emmehän sallisi moisen kykyjen haaskauksen tapahtuvan. Enkö olekin oikeassa, jos sanon, että pystytte tekemään jotain mitä ette pysty selittämään?" Aro sanoi.
Jane ja Alec vilkaisivat toisiaan, ja Aro läimäytti kätensä iloisesti yhteen. "Mainiota! Näyttäkääpäs minulle, mitä voitte tehdä."
Hän käveli heidän luokseen, ja otti ensiksi Janen käden käteensä, ja piti siitä kiinni hetken. Sitten hän otti Alecin käden.
"Miten mahtavat kyvyt teillä onkaan!" hän huudahti iloisena. "Heidi, hae kaikki tänne. Haluan kertoa heille uusimmista löydöistämme."
Heidi nyökkäisi, ja lähti. Hetken kuluttua ainakin kaksikymmentä vampyyria tuli huoneeseen, ja he kaikki silmäilivät Janea ja Alecia varautuneina.
"Tässä ovat Jane ja Alec", Aro sanoi. "He ovat kaartimme uusimmat jäsenet, ja haluan että heitä kohdellaan hyvin. Sillä he ovat hyvin voimakkaita. Heistä tulee olemaan paljon apua meille."
"Aro, mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" valkotukkainen vampyyri sihahti.
"Caius, näissä lapsissa on enemmän potentiaalia kuin olen nähnyt vuosiin. Heidän kykynsä ovat suurenmoiset", Aro sanoi. Caius näytti nyrpeältä, mutta ei sanonut mitään.
Aro kääntyi Janen ja Alecin puoleen. "Haluatteko liittyä meihin? Meidän kanssamme teistä voi tulla mahtavia, ja teidän ei tarvitse enää koskaan kumarrella kenellekään."
Jane ja Alec miettivät. Heillä ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä, ja nämä vampyyrit vaikuttivat mukavilta. Voisivathan he pysyä ainakin jonkin aikaa.
Alec nyökkäsi, ja Aro hymyili leveästi. Hän napsautti sormiaan, ja eräs vampyyri astui sisään retuuttaen ihmistä. Jane ja Alec eivät aluksi tunnistaneet häntä, mutta sitten he tajusivat. Se oli James.
Molempien kurkkua poltteli. Jano oli sietämätön, ja tarve sammuttaa se oli suunnaton. He eivät voineet hallita enää itseään, vaan syöksähtivät Jamesin luo, ja upottivat hampaansa häneen. Kesti vain hetken kun he joivat hänet tyhjiin. Aro napsautti uudelleen sormiaan, ja tällä kertaa sisään tuli ainakin kaksikymmentä ihmistä. Jane ja Alec hyökkäsivät, ja sammuttivat janonsa. Pian lattialla lojui kuolleita ruumita, ja Janen ja Alecin vaatteet olivat aivan veressä. Aro hymyili tyytyväisenä.
"Tervetuloa Voltureihin, lapseni."
