Katse, värisevä hengitys, sormissa kihelmöintiä [Sirius/Remus, K11]

[Ruskapoika]

Nimi : Katse, värisevä hengitys, sormissa kihelmöintiä
Kirjoittaja : Ruskapoika
Ikäraja : K11
Paritus : Sirius/Remus
Genre : Romance, haikeus, Slash,
Haaste(et) : Yhtyeentuotanto (sanat lopussa - song to listen)

Vastuuvapaus : En valitettavasti omista ketään tutuista hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle naiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen. Lyriikat kuuluvat HIMille, eivätkä kenellekään muulle ♥

A/N : Kappaleen sanojen pohjalle kirjoitettu. Rakastan noita, ja tuun varmasti kirjottamaan niistä joskus muullonkin vielä, silti ne vain lähtivät rohkaisemaan kirjoittamaan tän ja mie oon tyytyväinen, että kirjotin. Koko viimo yön oon valvonu lukien Azkabanin vankia ja sitten, kun kirja loppu, niin tuli vaan niin Sirius/Remus olo, ettei rajaa. Täytyyhän se purkaa jotenkin! Vaikka olenkin tähän tyytyväinen, niin olen tämän suhteen hieman epävarma. Itsestä se tuntuu joistain kohdista hieman sekavalta, mutta lukiessa läpi se tuntui vain oikealta niin, joten niitä kohtia sieltä hyvin vähän korjailin erilaisiksi. Nimen kanssa on viharakkaus-suhde. Toisaalta pidän siitä, ja toisaalta en. Eläminen on taas vaikiaa... Mutta tää painuu meikkaamaan, että kerkiää ajoissa kouluunkin sitten :'P Kommenttit on kivoja mussukat rakkaat

Katse, värisevä hengitys, sormissa kihelmöintiä

Seinät kulahtaneet. Sormenpäissä kihelmöintiä. Jännitti niin pirusti. Mitä jos Remus ei haluaisikaan nähdä häntä? Viimeinen katse oli Rääkyvään röttelöön johtavan salakäytävän suulla, tällipajun juurella, oli ollut hätäinen. Remuksen katse oli kertonut tuskaa, pyyntö: auta. Hän olisi halunnut auttaa, muttei ollut osannut kuin tappelemalla saada Remuksen pois nuorten läheltä. Remus ei olisi koskaan antanut itselleen anteeksi, jos hän olisi satuttanut Harrya tai tämän ystäviä. Eikä hän olisi itselleen sitä, ettei olisi edes yrittänyt auttaa.


Nyt täytyi vain odottaa. Kirje oli varmasti jo perillä, mutta Remus ei tekisi hätiköityä päätöstä. Tämä tajuaisi kyllä hänen kirjeen vaikeudesta ja kiertelevyydestä, mistä oli kyse, minne hän halusi Remuksen tulevan. Kitalaessa ärsytys, sitä kutitti, mutta kieli ei tarpeeksi karhea poistamaan hankaamalla kutinaa. Kaavun hihansuut rispaantuneet, mutta hymy hellä. Varovainen. Tulisiko toinen? Haluaisiko toinen tavata häntä, vaikka totuus oli paljastunut? Peter oli todellinen murhaaja ja petturi, silti hän ei tiennyt varmaksi voisiko, haluaisiko Remus nähdä häntä. Niin monta vuotta erotti heitä toisistaan, ja samalla ne vuodet yhdistivät heitä enemmän kuin mikään muu.


Seinissä kaikuu hiljaisuus, sen pinnat kertovat pientä tarinaa ja Sirius tuudittautuu siihen. Antaa hetken seurata toistaan, hän ei pyristele vastaan, kuten oli Azkabanissa pyristellyt. Siellä aika oli merkannut. Harry oli yksin, James ja Lily olivat kuolleet, Peter oli elossa: hän halusi suojella poikaa kaikelta pahalta, nyt kun Jamesista tai siitä temperamenttisesta punapäästä ei ollut siihen. Nyt enemmän ihmisiä tiesi Peterin olemassa olosta kuin vain hän. Velhomaailma ehkä jahtaisi häntä edelleen, mutta Harrylla oli perään katsojia useampi silmäpari.


Kolkutus oveen. Hätäinen nielaisu ja lyhyt, hellä, hätääntynyt vinkaisu syvältä kurkusta. Sellainen jota ei voinut estää pääsemästä pintaan. Ovi luotaantyöntävä, se karkottaa huutaen perään: “ei hän sinua kuitenkaan halua edes ymmärtää”. Ovenkahvan pinta viileä kämmenen rosoista ihoa vasten. Oven raosta ei nähnyt paljoa, mutta Sirius tunnisti Remuksen nuhjaantuneen olemuksen. Siihen, johon hän oli joskus rakastunut, oppinut ymmärtämään ja toisinaan vihaamaan riitojen yhteyksissä, jolloin heitä oltiin revitty monesta suunnasta erilleen. Hänen katseessa kysymys: uskallanko avata tätä ovea enempää? Torjutko sinä minut suoralta kädeltä, käännät selän ja kävelet pois?

“Päästätkö sinä minut sisään, Anturajalka?”

Lyhyt nyökkäys, kädet raottivat ovea hieman lisää, että Remus pääsi pujahtamaan sisään. Seinät edelleen nuhjuiset, nyt niillä varoittavat huudot (“Pakene! Älä ota niitä katseita vastaan, jota hän varmasti sinulle jakaa!”), joita Sirius ei usko. Hän nostaa katseen vanhasta puulattiasta, vaikkei uskalla päästää ovesta irti, vaikka se jo lukossa ja tiukasti kiinni. Ei kukaan sisälle pääsisi ihan helposti. Se oli hänen piilopaikkansa, johon hän oli Remuksen sallinut astuvan.


Ilmapiiri painostava kysymyksistä, joita ei osattu kertoa ääneen. Toinen ei halunnut kuulla, toinen ei kysyä, ja toisin päin, yhdessä he silti halusivat ymmärtää niitä menneisyydessä tehtyjä virheitä. Niitä joita ei voitu perua. Jotka olivat muuttuneet ajan kanssa kivuliaiksi viiltohaavoiksi pingottuvalle iholle.


“Remus… Halaa minua?”

Pyyntö hauras, ääni värisevä. Remus ei koskaan uskonut Siriuksen saavan sellaisella äänellä kysyttyä pyyntöä suustaan. Hän tuijottaa Siriusta meripihkanvärisillä silmillään ja puree huultaan nähdessään harmaansinisten silmien rikkonaisuuden. Hänen tuntema Sirius oli vahva, jonka hän ei ollut nähnyt itkevän kuin oksentaessa, ja kun tämä oli kolmantena vuotena pudonnut luudanvarrelta ja katkonut toisen käden luut moneksi palaseksi.


Silti miehen halaaminen oli edelleen yhtä helpottavaa kuin vuosia sitten. Vaikka Siriuksen olkapään luut tuntuivat selkeästi hänen käsiään vasten niin miehen syli edelleen lämmin, ja tehty häntä vasten. Se olisi valmis huolimaan hänet takaisin, vaikka hän oli kääntänyt sille selkänsä kaksitoista vuotta sitten. Jos hän vain hän haluaisi taas hukuttautua sen syvään mereen taas (riitoja, tulisia suudelmia, liian myöhään valvottuja öitä vain nauttien toisen vartalon saloista).


Siinä seisoessa meni monta minuuttia, ajantaju katosi ja jätti jälkeensä tuulahduksen, jonka saralla sai tuudittautua toisen olkaa vasten – Remus heistä kahdesta hieman pidempi. Siriuksen hengitys hänen kaulaa vasten rosoista, mutta varmaa. Heistä kumpikin oli elossa, vaikka heikkoina kuin ohut lasi, joka saattaisi mennä rikki koska tahansa.

Ensimmäinen suudelma maistui sitruunalta Siriuksesta, se on haparoiva ja anteeksi pyytävä (minä olin meistä kahdesta se joka teki väärin, olethan rakas kiltti ja annat minulle anteeksi?). Sormet sivelevät hänen leuan linjaansa ja niistä lähtee edelleen sitä pientä kipinää, joka sai kehon palamaan. Muistamaan miltä tuntuu olla elossa toisen käsivarsilla kiinni kehossa, jonka tietää odottavan häntä.


Ensimmäinen kyynel on vahinko, ei halua itkeä, vaikka tietää, että joskus on lupa murtua. Toinen vierii ensimmäisen perään ja pato, kun kerran on ylitetty on se vaikea saada takaisin hallintaan. Remuksen peukalo on lämmin ja karkea posken Azkabanin kelmentämää ihoa vasten pyyhkiessään kyyneliä pois poskilta. Hymy rauhoittava, huoneen täyttää nikotus, kulahtaneet seinät pitävät suunsa supussa seuratessaan rakastavaisten näytelmää.

*

HIM - Beautiful
Just one look into your eyes
One look and I'm crying
'Cause you're so beautiful

Just one kiss and I'm alive
One kiss and I'm ready to die
'Cause you're so beautiful

Just one touch and I'm on fire
One touch and I'm crying
'Cause you're so beautiful

Just one smile and I'm wild
One smile and I'm ready to die
'Cause you're so beautiful

Oh and you're so beautiful
My darling
Oh you're so beautiful
You're so beautiful
Oh my baby
You're so beautiful
And you're so beautiful
Oh my darling
Oh my baby
And you're so beautiful

[shaya]

Hoh, siitä onkin pitkä aika kun oon viimeks lukenu slashia (........saati sitten kommentoinut).

Lol S/R-olo, samiksia <3 Podin samaa koko eilisen ja tää vaan jatkuu, ääh. Kuitenkin itse ficciin, joo. Mulla ei ole ristiriitaisia tunteita S/R:ästä, ehdottomasti ihan canonia ja omnomnomn muutenkin, me likes ja silleen. Ja haikeus genrenä, ooooh arvaa pompinko jossain yhdeksännellä pilvellä jo ennen kuin aloitin edes lukemista! Mutta mun täytyy taas hehkuttaa sun kirjotustyyliä, koska se on ihan hiton loistava, ihminen. Siis oikeasti; mielettömän nättejä, kuvailevia lauseita yhdistettynä mielenkiintoiseen kerrontaav todellakin toimii, syötävän hyvää luettavaa. Aika mielenkiintoista myös, miten aloitit lähes joka kappaleen tuollalailla samanlaisella, katkonaisella lauseella, tuli jotenkin ihan sellainen fiilis kun olisi ollut elokuvissa.

Ja koska en osaa juuri nyt sanoa mitään järkevää näin suoralta kädeltä, niin koitetaanpa lainausten kautta.

Viimeinen katse oli Rääkyvään röttelöön johtavan salakäytävän suulla, tällipajun juurella, oli ollut hätäinen. Remuksen katse oli kertonut tuskaa, pyyntö: auta. --- Remus ei olisi koskaan antanut itselleen anteeksi, jos hän olisi satuttanut Harrya tai tämän kavereita.

Harrya tai tämän ystäviä kuulostaisi paremmalta mun korvaan, mutta pikkujuttuja. Ah, yleensä kyllästyn helposti jos hahmo kuvataan samanlaisena ficistä toiseen, jopa käyttäen samoja ilmaisuja, mutta kun Remus on vaan niin awww kun se potee huonoa omaatuntoa, niin eihän sitä voi kun rakastaa. (Joo, mulla ei tosiaan ole mitään fiksuja syitä näihin lainauksiin, en kykene mihinkään niin fiksuun.)

Niin monta vuotta erotti heitä toisistaan, ja samalla ne vuodet yhdistivät heitä enemmän kuin mikään muu.

On se jännä miten toiset osaa tiivistää sellaiset 20 vuotta ja yhden monimutkaisen parituksen yhteen simppeliin lauseeseen. Rakastin. <3

Seinissä kaikuu hiljaisuus, sen pinnat kertovat pientä tarinaa ja Sirius tuudittautuu siihen. Antaa hetken seurata toistaan, hän ei pyristele vastaan, kuten oli Azkabanissa pyristellyt. Siellä aika oli merkannut.

Aikamuoto pompahtelee, sitä oli vähän tuolla muuallakin tästä eteenpäin - siihen siis voisi kiinnittää lisähuomiota jos jotain rakentavaa pitäisi heittää.

Siihen, johon hän oli joskus rakastunut, oppinut ymmärtämään ja toisinaan vihaamaan riitojen yhteyksissä, jolloin heitä oltiin revitty monesta suunnasta erilleen.

Siihen tilalle Sitä? Ja joho jota - rakastunut tai johon - rakastunut.

Ilmapiiri painostava kysymyksistä, joita ei osattu kertoa ääneen. Toinen ei halunnut kuulla, toinen ei kysyä, ja toisin päin, yhdessä he silti halusivat ymmärtää niitä menneisyydessä tehtyjä virheitä. Niitä joita ei voitu perua. Jotka olivat muuttuneet ajan kanssa kivuliaiksi viiltohaavoiksi pingottuvalle iholle.

Khihih, lempikohta. En vain osaa sanoa mitään sen erikoisempaa tähän, kuin että kivuliaat viiltohaavat ja tunnelma ja kaikki, ihan täydellistä oikeasti.

Sormet sivelevät hänen leuanlinjaa ja niistä lähtee edelleen sitä pientä kipinää, joka sai kehon palamaan. Muistamaan miltä tuntuu olla elossa toisen käsivarsilla kiinni kehossa, jonka tietää odottavan häntä.

hänen leukalinjaansa, ehkäpä? Tai jos se on leuan linja, niin erikseen, en ole ihan varma, mutta siis thö point is että tuo omistusmuoto lopusta puuttuu (mutta nykyään on kyllä yhdyssanat oikein, hyvä sinä).

Joo-o. Anteeksi kommentin epäjärkevyys & kiitos paljon tästä ihanaisesta ficistä!

[Sisilja]

Oh. Mitä tästä sitten voisi sanoa? On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi luin Sirius/Remusta ja tämä ficci kyllä muistutti loistavalla tavalla, miksi kyseisestä parituksestä tykkään. Viime aikoina löysin Sirius/Jamesin, joka on omalla tavallaan myös aivan ihanaa, mutta ei siitä löydy samanlaista juttua kuin näistä kahdesta. Sitä paitsi Jamesista puhuttaessa täytyy aina, enemmän tai vähemmän, puhua myös Lilystä ja selitellä hänen osuuttaan suhteessa, mutta niin kuin shayl tuossa jo sanoikin, tämä pari kävisi yhteen canonissakin. Muistutan itseäni usein hymyssäsuin, että oikeasti, Rowling pisti Remuksen asumaan Kalmanhanaukiolle. Minä en mitään pelkästäänystäviä-kuviota sulata. 

Mutta joo, se taustoista. Itse ficistä sen verran, että tykäistyin sen ideaan, Siriuksen ja Remuksen epävarmuuteen ja siihen hillittömään kaipuuseen toisen luo. Tunnelma oli koko ficin ajan hyvin intensiivinen ja sana haikea kuvasi tätä hienosti. Ensimmäiset sanat luettuani minun oli aivan pakko lukea tämä loppuun asti, vaikka aikaa ei olisi. Kommentointi nyt oli itsestäänselvyys, ei tällaisen jälkeen voi vain todeta, että hieno ficci, lähdenkin tästä keittämään teetä. Taas kerran pidin myös otsikostasi, se oikein huusi klikkausta.

Kielesi on upeaa, niin tarkkaa ja kekseliästä. Lainauksia voisin liittää tähän viestiin enemmän kuin laki sallisi, ja koska en osaa valita yhtä ainoaa suosikkikohtaani, en voi lainata mitään. Seinät ansaitsevat kuitenkin erikoismaininnan, en tiennyt, että seinät saisi todella elämään. Mutta sinä sait. Piste.

Pidin myös hirveästi Siriuksen hauraasta pyynnöstä. Se oli ehkä jotain, jota ei voisi Siriuksen sanomaksi helpolla yhdistää, mutta pidin siitä yhtä kaikki. Jotenkin siinä tuli esiin juuri se haikeus, se kauhea kaipuu. Kaunis.

Pienenä kritiikkinä täytyy huomauttaa, että jotkin kohdat tässä ficissä eivät soljuneet niin luontevasti kuin niiden olisi toivonut. En kuitenkaan ala niitä erikseen poimimaan, sillä ne olivat hyvin pieniä pikkujuttuja, joita ei tarvitse katsoa, kun tarkastelee tätä kokonaisuutena. Kiitokset tästä, tulen varmasti lukemaan monen monta muutakin ficciäsi, sen verran pidän tavastasi kirjoittaa. 

[Ruskapoika]

shayl, aa, ihanaa, että joku taas osaa pongailla noita min sekoiluja tuolta. Ne yhdyssanat on ilmeisesti menny aika hyvin päähän. Vielä, kun noi omistusmuodot opin aina laittamaan niin kaikki on hyvin Apua, en osaa vastata tohon siun kommenttin, mutta täysin samaa mieltä äsärrästä. Se on aivan ihanaa ja vielä mahtuu canoniin aivan upeasti. Row on kuitenkin kirjottanu noi kaks tarkotuksella tollasiks, että meillä ficcereilla olis edes jotain pohjaa näille <3 Mii kiitän puolestani ihanasta kommentista

Susityttö, oli ilahduttavaa huomata  sillon, että sie olit kommentoinu tätä. Ja vielä noin monen kehun kanssa. Oon ihan otettu täällä ja hymyilen taas kerran kun hullu ja ilonen, että oot pitäny, koska Sirius/Remusta ei koskaan voi olla liikaa, vaikka on han Sirius/Jameskin ihan kivaa. Mutta se Lily. *tunkee sen punapään kaappiin, lukitsee sinne ja heittää avaimen mereen* Kiva, että pidit seinien omasta elämästä, koska jokaisella seinällä on oma tarinansa ja elämänsä, vaikkei ne niitä näytäkään koskaan (tai ainakaan kovin monelle). Joo, siellä varmasti oli niitä kohtia, mitkä ei soljunu läpi tarpeeks hyvin, mutta toisaalta en osaisi enää itse niitä sieltä nyppiä poies, koska tavalla tai toisella pidän tästä aivan hirmuisesti näin ^^ Mie kiitän ja kumarran puolestani kommentistas

[Brunburga Blue]

Aivan ihana, ihanaihanaihana. Kirjoitustyyli ihanan haikea ja tunnelmallinen, ja paritus... what can I say? PARAS. ♥ Susityttö sen sanoikin: "tämä pari kävisi yhteen canonissakin. Muistutan itseäni usein hymyssäsuin, että oikeasti, Rowling pisti Remuksen asumaan Kalmanhanaukiolle. Minä en mitään pelkästäänystäviä-kuviota sulata."
Mun ajatukset täsmälleen!!! 

[Ruskapoika]

Ilahduttava kommentti, Brunburga Blue! Pisti hymyilemään kyllä tällä puolen ruutua ja mie oon samaa mieltä siun ja Susitytön kanssa ehdottomasti. Ei Remuksella ja Siriuksella voi olla pelkästään ystävyys-suhdetta, kun Jo laitto ne vielä saman katon alle asumaan. Ei siinä vain voi sulattaa "ollaan pelkkiä ystäviä"-suhdetta! Se olis vaan hermoja raastavaa ajatella niin Minä kiitän ja kumarran <3