Mustesydän, K-11 | Pansy/Daphne, (Theodore/Daphne), angst, syömishäiriö

[Odo]

Title : Mustesydän
Author : Odoshi
Disclaimer : J.K. Rowling omistaa upeat potterit, universumin ja hahmot, joten kunnia niistä hänelle. Minä vain leikittelen hahmoilla ja mahdollisuuksilla saamatta siitä rahallista korvausta, vaikka kivaahan se olisi saada palkkaa.

Genre : angst, romance
Paring : Daphne/Pansy yksipuolisesti, Daphne/Theodore
Raiting : K-11
Warnings : itsemurha, syömishäiriö
Summary : Heijastuva kuva näkyi selkeästi, mustesydän: hänen rakkautensa symboli. Ja kun katsoi oikein tarkkaan saattoi erottaa ruusun varteen painetun nimen, Daphne. Hän hymyili surullista hymyä tatuoinnilleen, siihen piilotetulle salaisuudelle.

A/N : Tätä olen pyöritellyt jo jonkun aikaa mielessäni, kirjoittavani anoreksiasta kärsivästä Pansysta, sitten keskustellessamme Ruskapojan kanssa tatuoinneista sain mieleeni idean Pansysta jolla on tatuointi, se yhdistettynä femmeen ja angstiin syntyi tämmöinen haikea teksinpätkä, josta jollain tapaa itsekin pidän, toisaalta epäröin julkaista. En oikein tiedä mitä tämän kanssa tulisi ajatella, mutta ideasta tuli hieman erilaisempi ja paljon pidempi, mitä alunalkaen suunnittelin. Kokonaisuudessaan tätä oli ihan kiva kirjoittaa ja koko fikki periaatteessa pohjautuu fikin nimeen, joka nyt toivottavasti sopii tähän edes jotenkin. Kommentteja kaivataan, kuten aina, joten rustaathan puumerkkisi jos käyt lukemassa. :> Ja tosiaan ideahan pohjautuu myös monella tapaa tuohon maukkaaseen klisee soppaan, joka periaatteessa kuorrutti alkuperäista ideaani, ei tästä toivottavasti mikään tavallinen klisee syntynyt vaan no ainakin toivon, että tämä nyt rikkoi ne perinteisen kliseen rajat, vaikka se klisee siellä kyllä onkin. ^^
Challanges : Maukasta klisee keittoa vol II (aiheen paljastan A/N2), femme10: Pansy/Daphne

Mustesydän

Tyttö makasi hiljaa sängyllä, valkoisten seinien ympäröimänä. Sairaala, niitä hän oli vihannut koko ikänsä, kuten myös jästejä eikä jästisairaala tuntunut ollenkaan paikalta, jossa hän haluaisi viettää viimeiset hetkensä tässä maailmassa. Elävänä.

Musta polkkatukka oli valahtanut valkoiselle tyynylle, sekaisena ja kampaamattomana. Hän tuijotteli siroissa sormissaan olevalla peilillä omaa kehoaan. Kuinka riutunut se keho olikin, kasvot olivat muuttuneet harmaiksi, pienikin väri oli poissa. Sairaalapaidan alta saattoi erottaa hyvin riutuneen, laihan kehon, josta kylkiluut paistoivat sairaalloisesti. Anoreksia, siitä tyttö oli kärsinyt jo vuosia. Huonon itseluottamuksen tuomasta sairaudesta, pakollisesta mielihalustaan laihtua kauniiksi, hyvin hyvin kauniiksi.

Nyt peilistä ei katsonut kaunis tyttö, vain sellaisen irvikuva. Kuihtunut ja heikko hän oli, ei kaunis. Ohuet sormet pitelivät peiliä, antoivat katseen kierrellä sen heijastuksissa. Se kaikki kuvotti häntä, mutta sai hänet pysäyttämään katseensa heijastukseen sydämestä. Musteella piirretty, kauniilla koukeroilla taiteiltu sydän ja ruusu - tatuoituna solisluun alapuolelle.

”Oletko sinä nyt aivan varma tästä, Pansy?” kuului tytön epäilevä kysymys kaksikon seisoessa tatuointiliikkeen ovella Lontoon keskustassa.

”Olen, Daphne! Jästit saattavat olla typeriä, mutta tatuoinnit ovat niin kauniita!”
”Miksei sitten taikuudella? Jästien keinot ovat… epäilyttäviä”, toinen tytöistä kysyi irvistäen mielikuvalle siitä, kuinka joku vieras piikittäisi hänen parhaimman ystävänsä ihoa neulalla.
”Haluan tuntea, kun se tehdään. Sillä on minulle tärkeä merkitys”, Pansyksi kutsuttu tyttö vastasi, siirtäen kädellä hiuskiehkuran otsaltaan korvan taakse.

”Millainen merkitys?” Daphne vaikutti edelleen epäilevältä, mutta ei keksinyt keinoa ystävänsä hillitsemiseksi. Pansyn kasvoille nousi leveä hymy ennen kuin tämä vastasi.

”Se kertoo kuinka paljon rakastan sinua”, tyttö naurahti loppuun saaden toisen punastumaan hieman. He olivat olleet parhaita ystäviä aina, eikä Daphne enää tiennyt mitä tuohon vitsillä sanottuun lauseeseen pitäisi vastata. ”Kai sinun on sitten otettava se”, hän sai sanottua toisen aukaistessa jo innoissaan tatuointiliikkeen raskasta ovea.

Ovi narahti auki ja Pansy laski hetkeksi katseensa peilistä, laittaen sen kevyesti vierelleen vasten puhtaan valkoista lakanaa. Huoneeseen astui hänen hoitajansa sekä hänen mukanaan tuoma tyttö, Pansyn ikäinen. Harmaat silmät katsoivat tyttöä, hän antoi hymyn nousta huulilleen.

”Pansy-kulta, sait vieraan”, vanhempi hoitaja totesi, hymyillen rauhallista hymyään. Vaikka hoitaja oli jästi Pansy oli silti omalla tavallaan oppinut pitämään naisesta. Vanha nainen oli ollut aina häntä kohtaan ymmärtävä ja huolehtiva, eikä sellaista kohtelua saanut kovinkaan usein. Hän oli tottunut kunnioitukseen ja arvostukseen, muttei ollut kovinkaan monesti saanut osakseen lämpöä ja huolenpitoa, jollaista hänen hoitajastaan huokui.

Vieras oli kuitenkin Pansylle paljon tärkeämpi kuin hänen hoitajansa, tärkeämpi kuin kukaan muu. Nähdessään Daphnen katsovan itseään oven raosta, hän saattoi tuntea lämmön virtaavan kehoonsa ja olonsa tuntuvan kevyemmältä kuin pitkiin aikoihin.

”Hei”, Daphne sanoi hieman vaivaantuneena ja Pansy vastasi iloisesti, hieman haikeasti tervehdykseen. Hoitaja viittilöi Daphnea astumaan sisälle huoneeseen ja lähti itse muutamien sanojen saattelemana takaisin sairaalan käytävälle, jättäen tytöt hetkeksi kahden.

”Sait kirjeeni? Anteeksi, kun jouduin lähettämään sen jästipostilla, mutta sairaalassa”, Pansyn aloitti puheensa, Daphnen keskettäessä tämän. Ilmeettömät kasvot muuttuivat pieneen hymyyn tytön pyöräyttäessä silmiään: ”ei se minua haittaa. Theodore tosin ei ollut ymmärtää, miksi minä sain jästipostia”. Pansy värähti kuullessaan heidän entisen koulutoverinsa nimen, muistaen sitten, kuinka nuo kaksi olivat päätyneet yhteen.

”Theodoresta ei siis ole tullut yhtään avarakatseisempi kuin ennenkään? Kuinka teillä nykyisin sujuu?” Pansy kysyi pitäen polttelevan tunteen sisällään. Daphne vaikutti edelleen hieman tilanteeseen sopeutumattomalta, hän ei voinut ymmärtää Pansyn liian normaalia keskustelun aloitusta sairaalassa. Pansy oli pyytänyt häntä käymään, kertonut asiansa olevan tärkeä, mutta vanhan ystävän puheet vaikuttivat pieniltä tutuilta keskustelun pätkiltä ilman minkäänlaista todellista merkitystä.

”Meillä menee ihan hyvin, mutta kuinka sinä jakselet?” Daphne kysyi, katsoen tytön hentoa, niin särkyvän näköistä kehoa istuessaan vieraalle varattuun puutuoliin sängyn vierellä. Sairaalaan joutuneen polkkatukan tarina oli kiirinyt velhomaailmaan asti, herättäen kummastusta ja uteluita siitä, miksi tyttö oli jästisairaalassa, mutta Daphne ei ollut välittänyt niistä. Hän uskoi tämän olevan Pansylle paras mahdollinen paikka paranemiseensa, sillä velhoyhteisössä ja Pyhässä Mungossa harvoin hoidettiin syömishäiriöisiä, toisinkuin jästimaailmassa.

”Ihan hyvin”, lyhyellä vastauksellaan nuori nainen kertoi toiselle, ettei haluaisi keskustella aiheesta enempää. Todellisuudessa heistä kumpikin tiesi Pansyn tilan olevan koko ajan vain huonompaan päin, tytön kärsiessä edelleen masennuksesta ja kehonsa huonosta kunnosta.

”Oletko varma?” Daphne kysyi epäröiden, ei tiennyt kuinka tilanteeseen tulisi suhtautua. Heidän välilleen laski painostava hiljaisuus. Auringonsäteet loivat pientä punaista väriä huoneeseen, sävyttäen makaavan tytön harmaita kasvonpiirteitä.

Painostavan ilmapiirin rikkoi tyttöjen yhteen liittyvät sormet, jotka puristuivat pitelemään toisistaan kiinni tiukasti. Pansy oli tarttunut toisen sängyllä levänneeseen käteen, pidellen siitä nyt kiinni omistavasti. Daphne vaikutti hieman hämmästyneeltä, mutta hymyili ystävälleen ymmärtävästi. Heidän ei tarvinnut vaihtaa sanoja, he ymmärsivät toisiaan näinkin.

Pansyn pahanolon tunne helpottui toisen ollessa siinä, heidän sanaton keskustunsa kertoi välittämisestä ja arvostuksesta sekä salatusta rakkaudesta, jota kumpikaan ei sanonut ääneen.

”Pitele minua kiinni kädestä, jooko?” Pansy kuiskasi, hampaiden kiristyessä yhteen neulan upotessa hänen ihoonsa, musteen valuessa hänen ihonsa alle. Daphne ei vastannut, tarttui vain tytön hieman täriseviin sormiin, puristi ne vasten omiaan.

”Sattuuko?” Daphne kysyi ystävältään, jonka silmiin pikkuhiljaa muodostui kimmeltäviä pisaroita. ”Ei koske, pistelee vain.”

Pansy antoi kasvoilleen nousta hymyn, ei häneen sattunut enää, kun Daphne oli hänen rinnallaan. Sydän olisi vain Daphnelle, ei yhdellekään toiselle.

Kello tikitti tyttöjen puheen taustalla Pansyn mielestä aivan liian nopeaan eteenpäin. He olivat keskustelleet viimeisen puolen tunnin aikana kaikesta mahdollisesta; heidän kouluvuosistaan ja sen jälkeisestä elämästä, kuulumisista ja nykyisistä hetkistä kiertäen kuitenkin Pansyn tämän hetkisen tilanteen sairaalassa. Vierailuaika päättyisi pian, eikä Pansy pystynyt sulkemaan pois sitä pientä ajatusta, asiaa, jonka hän niin kovasti olisi halunnut sanoa. Tyttö ei vain kyennyt siihen, ei vain pystynyt sanomaan ääneen sanoja, jotka vuosia olivat häirinneet hänen mieltään.

”Tuletko käymään, kunhan pääset pois sairaalasta?” Daphne kysyi, hymyili ja antoi katseensa karata laitteisiin toisen ympärillä toivoen, että ne voisivat olla poissa heidän väliltään.

”Oletko sinä jo lähdössä?” Pansy kysyi välttäen kysymykseen vastaamisen, hänen arvokkuudelleen se ei saattanut olla sopivaa, mutta toisaalta hän ei halunnut vastatakaan. Daphne kyllä ymmärtäisi häntä, hänen ei tarvinnut esittää muuta kuin oli, ei sitä arvokasta ja kylmää tyttöä, jota oli joutunut vuosikausia esittämään koulussa.

”On minun lähdettävä, Theodore tulee hakemaan minut aivan pian, eikä hän halua odottaa”, Daphne vastasi hieman pettyneenä. Molemmat tiesivät kuinka kärsimätön tuo hiljainen poika saattoi olla, eikä Pansy väittänyt vastaan.

Tatutointi oli valmis, Pansy katseli sitä onnellisena peilistä. Daphne seisoi hänen vierellään, katsellen tatuointia ja sen punoittavia reunoja uteliaana. Se oli kaunis, mustesydän, jota koristi ruusu. Sydämen vierellä olevan ruusun varressa saattoi huomata muutamia epäselviä kirjaimia, joihin vaaleaverikkö käänsi nyt ensimmäistä kertaa katseensa.

”Mitä tuossa lukee?” tyttö kysyi, hipaisten sormella varovasti punoittavaa ihoa.

”Ei mitään, kuvittelet vain”, Pansy vastasi, antaen hymyn jälleen nousta huulilleen. Vuosia toisen jo tunteneena Daphne tiesi tämän valehdelleen, siinä varmasti luki jotain. Pansy vain hymyili, naurahti pienesti ja suikkasi pienen suudelman tytön poskelle kuiskaten hiljaa: ”sinun nimesi”.

Daphne jäi hämmästyneenä tuijottamaan Pansya, naurahtaen sitten hänkin. Hän ei vieläkään ymmärtänyt vitsailiko tyttö todella, vai tarkoittiko tyttö todella mitä sanoi.

Daphne otti ulkotakkinsa naulasta, haroi vaaleita pitkiä hiuksiaan muutaman kerran laittaen ne sitten siististi pompulalle. Pansy tarkkaili tytön lähtöä, surullinen ilme kasvoillaan. Daphnen oli lähdettävä, sille ei voinut mitään.

”No, nähdään taas. Minun on nyt lähdettävä, Theo odottaa minua varmasti jo”, Daphne huikkasi oven raosta vilkaisten vielä parasta ystäväänsä. Pansy vilkaisi kateellisena ovenraosta käytävään, nähden siellä nuoren miehen odottamasta Daphnea. Theodore ja hän eivät koskaan olleet mitään erityisen hyviä ystäviä, mutta tulleet kuitenkin toimeen oikein hyvin, eikä Pansy voinut olla ihmettelemättä, miksei poika tullut tervehtimään. Ehkä se johtui siitä, ettei nuori Nott vieläkään pitänyt jästeistä, vaikka pahin jästiviha olikin laantunut myös puhdasveristen joukossa Pimeän Lordin kukistuttua.

Pansy vilkutti tytön perään viimeisen kerran ja painoi päänsä vasten tyynyä, hiukset edelleen sekaisina. Ovi paukahti kiinni ja sen läpi saattoi erottaa Daphnen iloisen tervehdyksen miesystävälleen. Se sai Pansyn huokaisemaan yksinäisenä, tuntien olonsa unohdetuksi.

Kädet kietoutuivat polkkatukan ympärille halaamaan häntä hellästi. Pansy vastasi halaukseen, antoi omien käsiensä eksyä toisen pitkille hiuksille ja laskea sitten selkää pitkin alas. Daphne oli niin kaunis ja laiha, juuri sellainen kuin hän olisi itse halunnut olla. Tyttö oli kuin unelma, kaunis ja hento, sellainen, jota Pansy tulisi aina rakastamaan. Kovan kuoren alta saattoi löytää tytön, joka oli iloinen ja lämmin, juuri sellainen jota Pansy rakasti.

”Minun on nyt mentävä”, Daphne totesi, vetäessään itsensä irti halauksesta, jonka Pansy olisi toivonut jatkuvan ikuisuuden. Hän olisi vain halunnut jäädä siihen, hänen syleilyynsä.

”Nähdään taas”, Pansy vastasi ystävälleen, jääden katsomaan tytön loittenevaa selkää, joka nousi junaan. Ikkunan läpi Pansy saattoi erottaa toisen kasvot ja vaatimattomasti vilkuttavan käden ilman ylimääräistä hosumista. Polkkatukkainen vilkutti takaisin arvokkaana ja jäi katsomaan, kuinka juna kiisi pitkin raiteita kaukaisuuteen.

Pansyn kädet puristuivat jälleen vierellään makaavan peilin ympärille, nostaen sen yläpuolelleen. Heijastuva kuva näkyi selkeästi, mustesydän: hänen rakkautensa symboli. Ja kun katsoi oikein tarkkaan saattoi erottaa ruusun varteen painetun nimen, Daphne. Hän hymyili surullista hymyä tatuoinnilleen, siihen piilotetulle salaisuudelle.

Toinen käsi hapuili kädessä kiinni olevaan letkuun. Letku piti hänet hengissä, antoi riutuneelle ruumiille ravintoa. Mutta henkisesti kuollut ei voisi koskaan palata takaisin eläväksi, ei enää. Yhdellä nykäisyllä hän repäisi letkun irti tietäen, että hän ei saisi sitä enää paikoilleen.

Piilossa pidetty sauva, nyt käteen puristettuna osoitti laitteisiin, sulkivat hälytyksen. Liikkui kevyesti kohti ovea, lukiten sen taioin. Nyt hän oli yksin, täysin yksin.

Harmaille poskille valui kyynel, huulet raottuivat kuiskaamaan sanat, joita hän ei vieläkään ollut uskaltanut sanoa ääneen ystävälleen, rakkaimmalleen.

”Daphne, olen aina rakastanut sinua.”

Pansy sulki silmänsä viimeisen kerran. Sauva kolahti vasten lattiaa, kädet jäivät rentoina makaamaan kehon molemmille puolille. Muistot virtasivat suljetuille verkkokalvoille, näkyivät selkeästi.

”Saanko suudella sinua?”
”Miksi kysyt tuollaist? Me olemme molemmat tyttöjä!”
”Voisi olla jännää kokeilla.”
”Sinulla on omituisia ideoita, kun olet juonut vähänkään tuliviskiä.”

Mustatukkainen kumartui lähemmäs sohvalla makaavaa blondia, painoi huulensa vasten toisen huulia, maistoi niistä sitruunan. Suudelma oli lyhyt, epäröivä, mutta silti niin paljon tunteita välittävä. Daphne näytti hieman yllättyneeltä, vastasi silti suudelmaan.

”Voisin tehdä tuon uudestaan.”
”Pansy olet sekaisin! Mutta silti parasystäväni”, Daphne parkaisi, hymyillen silti Pansyn virnistykselle.

Tytöt kietoutuivat vasten toisiaan Luihuisten oleskeluhuoneen mustalle nahkasohvalle, sormien leikitellessä vaaleilla hiuksilla.

Tunnit kuluivat, aurinko laski pilviverhon taakse, värjäten taivaan punertavaksi. Kyyneleet valuivat poskille, yksi kerrallaan.

Kimaltelevien kyynelten virta loppui, pätkittynyt hengitys pysähtyi. Viimeinen uni, viimeiset henkäykset ja kuolema tuli hakemaan yksinäisen.


A/N2 : Ja kliseehän soppaan oli 49. kuolinsanat: " X, olen aina rakastanut sinua", toivottavasti tästä nyt ei tullut ihan tavallista kliseemössöä vaan kunnon soppaa.  Kertokaa te lukijat.<3

[Ruskapoika]

Hyvää huomenta kultaseni :-*Kello varttia vaille kuusi (siis, nyt kun aloitan tätä kirjoittamaan) ja kirja on upeasti luettu loppuun ruhtinaalliset viisitoista minuuttia sitten. Eikä menny taaskaan kun koko yö. Nyt palkitsen itseni tällä kaakaolla ja kasalla voileipiä. Ja kommentoin, kun lupasinkin, että kommentoin tänään myöhemmin (ei tää nyt kovin myöehmmin ole, mutta onpahan kuitenkin). Ja nyt, kun offista ollaan päästy, niin siihen kommentointiin!

Tiedät, mitä mieltä olen parituksesta. Se on ihana, suloinen ja sydäntä raastava, kuvattuna miten tahansa. Tässä pidin siitä, että se jäi juuri yksipuoliseksi. Tytöillä on joskus ollut herkät ja suloiset hetkensä, mutta silti Daphne luulee, että ne todella on jäänyt niihin tuliviski hetkiin, eikä pysty näkemään Pansyn pintaa syvemmälle. Molempien sinisilmäisyys toista kohtaan oli... sykähdyttävää. Sellaista, mitä pystyy kuvittelemaan, että itsensä kohdallekin voisi tapahtua. Realistisuus on siis vain plussaa ja mie oon edelleen täällä ihan sanaton mitä tän suhteen tulee.

Juoni tässä oli pohjalla, sen huomasi, vaikka se hieman jäi noiden tunteiden alle. Ei pahana asiana huomautus, vaan miun mielestä vain hyvänä. Koska se, että tästä paistoi selkeä juoni pohjalta mikä vei tarinaa eteenpäin teki tästä selkeän. Tunteiden runsas kuvailu on aina plussaa, koska runsas kuvailu on lööv ja tässä se tuli hienosti esille. Sellaisella hennolla tavalla, joka saattaisi mennä rikki, kuten Pansy minä hetkenä hyvänsä.

Huonon itseluottamuksen tuomasta sairaudesta, pakollisesta mielihalustaan laihtua kauniiksi, hyvin hyvin kauniiksi.

Nyt peilistä ei katsonut kaunis tyttö, vain sellaisen irvikuva. Kuihtunut ja heikko hän oli, ei kaunis.

Jotenkin Pansya kohtaan tuntema sääli lisääntyi heti tässä alussa kaksin kertaiseksi. Kuinka vaikeaa on ollut koulussa, jossa on varmasti kuullut ennemmän kuin on ollut hyväksi sille rikkinäiselle itsetunnolle. Kuinka monta kertaa on täytynyt tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa se kaikki paha sisältä pois. Kuten aiemmin sanoin, realistisuus on aina plussaa ja tässä miten tuo anoreksia on kuvattu on häkellyttävää. Se tuntuu todella aidolta ja täällä vain lukee enemmän ja enemmän, eikä haluaisi teksin loppuvan.

”Tuletko käymään, kunhan pääset pois sairaalasta?” Daphne kysyi, hymyili ja antoi katseensa karata laitteisiin toisen ympärillä toivoen, että ne voisivat olla poissa heidän väliltään.

Tuntui hieman pahalta, kun Daphne heitti ilmaan kysymyksen johon varmasit tiesi itsekin vastauksen, jossain syvällä sisimmässään. Pansy oli niin hauras, ettei olisi ilman tuota itsemurhaa olisi kestänyt kovinkaan kauaa. Silti ihmismieli on kiero ja toivoo hyvin usein sitä parasta ja yrittää olla ikuinen optimisti, vaikka se pessimisti pyrkii hyvinkin usein pintaan todella helposti.

Minä kiitän ja kumarran tästä mahtavasta lukukokemuksesta taas

(6:34 ai minäkö muka hidas kommentoija? [selitän: kirjotin tossa välissä hieman, enneko jatkoi tätä! *mikä selityksen maku?*]

[shaya]

Ah, joku onkin ollut jo heti aamusta ahkerana kommentoimassa. ˆˆ

Kuitenkin, asiaan. Olen lukenut sulta viimeaikoina aika paljon femmeä(ei ehkä kommenttien määrästä huomaisi, mutta kun...), pitänee mainita myös että harvinaisen hyvää femmeä! Tälläkin kertaa laatu kyllä vastasi hyvinkin odotuksia, rakastan sitä kuinka osaat yhdistää tässäkin haikean fiilistelyn ihan oikeaan juoneen, jotakin, mikä meikäläisenkin pitäisi opetella. Tunnelma oli siis ihan loistava, taustalle vain haikeaa ja kaunista musiikkia niin oijoi. <3 Nautittava lukukokemus kerrassaan, kaikessa haikeudessaankin piristi mukavasti tylsää aamupäivää tässä sairastelun ja netinpätkinnän lomassa.

Daphne/Pansy on kyllä oiva paritusvalinta tämäntyyliseen ficciin, he sopivat rooleihinsa hyvin. Tykkään itse siitä tyylistä, että jos leikitellään aiheilla, kirjoitetaan jostain aivan muusta kuin mitä kirjoista olisi voinut päätellä, niin samalla kertaa ei sitten vedetä hahmoja ihan sieltä IC-hatusta ja keksitä rareinta mahdollista paritusta, eli juuri tämäntapaiset yhdistelmät menee oikein kivasti. Ja Daphne/Pansyhan on canonia. Mä en ole koskaan ajatellut Pansyn olevan ihan sinut itsensä kanssa, vaikka tämä nyt ehkä luihuisten kuningatar olikin, niin Daphne keijukaismaisine luineen ja vaaleine hiuksineen varmasti heräytti kateutta, Astoriasta sitten puhumattakaan, kun nappasi Draconkin ihan Pansyn nenän edestä. Tosin ei tässä ficissä, mutta kuitenkin. Daphnen ja Pansyn ystävyyspohjainen rakkaus oli jotenkin hirveän suloista luettavaa, ja kuten Ruskapoika jo sanoikin, sykähdyttävää, ehdottomasti. Yksipuolinen rakkaus on parhaimmillaan kuvattuna juuri tällaista, ja tykkäsin myös siitä miten nämä Pansyn haaveet hänestä ja Daphnesta eivät tulleet ihan tyhjästä, vaan tuliviskikokeilun seurauksena kehittyi.

Tähän kaiken suitsutuksen väliin pakko koittaa keksiä jotain fiksuakin, joten. Jäin vain miettimään tuota Pansyn anoreksiaa. Tietysti tuo kaikki oli kovin aitoa, kun Pansy mietti että vaikka hän oli halunnut vain olla niin kuin Daphne, sellainen keijukainen, niin asiat olikin sitten menneet pieleen kun muutaman kilon laihdutuskuurista oli tullut tappava sairaus, mutta sitten taas... kaikki tuo pohdintahan osoittaa, että Pansy tiedosti oman sairautensa? Ja sehän on ensimmäinen askel kohti parantumista. Lisäksi hän oli sairaalahoidossa, ja muutenkin minusta parantuminen vaikutti ihan mahdolliselta, vaikka ilmeisesti anoreksia olikin edennyt hyvin pitkälle, kun tämä sai ruokaa letkun kautta eikä kiinteänä. Joten en oikein näe motiivia itsensä tappamiseen, koska... no, niin. Musta se vaan tuli jotenkin vähän puun takaa, vaikka tunnelma olikin haikea ja näin. Tietystihän Pansy olisi saattanut tappaa itsensä rakkauden vuoksi, mutta hänen suhteutumisensa Daphneen ei kuitenkaan ollut ollenkaan katkeraa tai mitään... tarkoitan vain, että jos joku muu ihminen/rakkaus tätä kohtaan ajaisi mut itsemurhan parhaalle ja anoreksiaa sairastamaan, ja sitten se toinen vain elelisi onnellisena toisen kanssa ja kävisi välillä vierailulla kysymässä hei mitä kuuluu, niin kyllä varmaan olisin katkera/vihainen/edes jotain. Pansyn tunteet oli siis musta jotenkin jännät tässä, liian viileät ja enemmänkin haikeat kuin itsetuhoiset (tosin sitä kai esiintyy, jos henkilö on jä päättänyt tappaa itsensä). Mutta siis en valita, kunhan pohdin tässä, toivottavasti ei kuulostanut ihan kamalalta lyttäykseltä.

Oikeastaan vähän myös pelotti lukea tämä ficci, aluksi, koska tuo haaste - maukasta kliseekeittoa - ei rehellisesti sanottuna ole mun suosikkeja. Mutta hoidit kyllä tämän aika mallikkaasti, paljon paljon paljon kliseisempiäkin olen lukenut. Eikä tämä teksti takuulla tule jäämään mieleeni "sinä Daphne/Pansyna joka osallistui kliseehaasteeseen", koska se kliseisyys todellakin jäi tuohon yhteen replaan, ja ehkäpä siihen itsemurhaan rakkauden takia, koska kuten yllä sanoin, en ihan osannut elää mukana sitä osuutta. Muuten tämä oli kyllä hyvin erilainen verrattuna saman aihepiirin ficceihin, joita olen aiemmin lukenut - positiivisella tavalla. Anoreksiaa ja itsemurhaa ei todellakaan ole helppoa kuvata aidosti, mutta sä kyllä onnistuit musta siinä oikein hyvin!

Lopetan sekavat höpöttelyni ja lainailen vähän!

Mustapolkkatukka oli valahtanut valkoiselle tyynylle, sekaisena ja kampaamattomana.

Musta polkkatukka, väli siis uupuu. Musta tämä polkkatukan ja hiusten kuvailu oli myssö kivaa, sitoi ficciä vielä tiukemmin kasaan, kun se tuolla myöhemminkin vielä mainittiin.

Vanha nainen oli ollut aina häntä kohtaan ymmärtävä ja huolehtiva, eikä sellaista kohtelua saanut kovinkaan usein.

Pakko hehkuttaa, tää hoitajatar oli ihana. <3 Toi juuri sopivan lisän ficciin, kun hahmoina oli muitakin kuin Daphne, Pansy ja Theodore, mistä muuten myös tykkäsin kovasti - tuttu hahmo oli hyvä idea, Daphne/Theodore on yksi ihanimpia het-parituksia ja Pansy pohdinnat Theodoresta oli kivoja. ˆˆ Mutta tulkitsin Pansyn suopean ja melkein lempeän suhtautumisen tähän hoitajattareen myös niin, että sota oli tosiaan jäänyt taakse jästivihoineen, Pansy oli jatknut eteenpäin, ja näinolleen myös itsemurha johtui puhtaasti henkilökohtaisista syistä eikä ollut mitään yhy-yhy-Mestari-on-kuollut-angstia, jota on saanut lukea jo ihan tapreekseen (anteeksi vain kaikille jotka sitä kirjoittavat).

Kello tikitti tyttöjen puheen taustalla Pansyn mielestä aivan liian nopeaan eteenpäin.

Tämä kohta ja koko kappale, jota en viitsinyt kokonaan lainata, olivat ehkä hienoimmat koko ficissä. Valtava tunnelataus ja ihanaa kuvailua ja kerrontaa, kerrassaan.

Daphne otti ulkotakkinsa naulasta, haroi vaaleita pitkiä hiuksiaan muutaman kerran laittaen ne sitten siististi pompulalle.

Ah, tykkään siitä kun puhuttiin Daphnen hiuksista! Tuo sana pompula ehkä hieman särähti korvaan, mutta noh.

Hoh, löysin vielä yhden virheen lukiessani, mutta nyt se katosi jonnekin. No joo. Kiitän vielä tästä hienosta lukukokemuksesta, kuvaukset luihuisten elämästä sodan jälkeen yhdistettynä riipaisevaan femmeen ovat aina ihanaa luettavaa. (Ihan vinkkinä, sitä saa kirjoittaa enemmänkin.)

/ ja lol Ruska, sä muka hidas, mulla meni 40min vaikken edes tehnyt mitään muuta samalla......

[Odo]

Ruskapoika ja shayl äww olen ihan sanaton molempien kommenteista ja osittain siksi teidän kommenteihin vastaaminen on kestänyt.

Ensimmäisenä haluaisin sanoa, että todella suuri kiitos molemmille, teidän kommenttinne olivat uskomattoman ihania ja piristäviä, eikä niihin osaa vastata mitään viisasta. :3<3 Mukavaa, että olette pitäneet tästä ja että parituskin on ollut mieleenne, koska paritus itsessäänhän on todella mielenkiintoinen ja ihana (ja kuten shayl sanoikin, canonia ehdottomasti).

Eikä teistä kumpikaan ole hidas ja olette uskomattomat romaanit jaksaneet molemmat kirjoittaa, joten toisaalta hävettää itse olla näin lyhyt sanainen vielä monen lukukerran jälkeenkin (kyllä molempien kommentit luettu sata kertaa).

Ruskapoika olet awws.<3

Shayl, Kiva, että olet tykännyt femmeilystäni ja nyt tulit vielä kommentoimaan, vaikka piilolukijana oletkin ollut. Olin ihan mitämitämitä onko mulla muka joku lukija. x) Ja mukavaa, että eksyit klisee sopankin fikkiä kommentoimaan ja lueskelemaan, vaikket tuosta haasteesta hirmusesti pidäkään (itse pidän koska tahdon yrittää rikkoa kliseet, ilmeisesti jopa onnistuin siinä). ^^

Kiitokset vielä!

[Odo]

Uu, Guu kiva, että olet eksynyt tämän lukemaan ja vielä kommentoimaankin.

En oikeastaan tiedä, mitä sanoisin noihin kaikkiin kehuihisi, olen lähinnä sanaton ja samalla kiitän siitä rakentavasta ja paratamista vailla olevien kohtien maininnasta. Kommenttisi kuitenkin piristi iltaani, joten todella paljon kiitoksia Gua.

[Odo]

Tilla, ihanaa kuulla että sinäkin olet sen pienen kehityksen siellä jossain, kun muutkin ovat siitä huomautelleet (ja itsekin olen sen jotenkin huomannut). Se on mukavaa kuulla kehittyneensä kirjoittajana, tästä sitten yritetään vain parantua. 

Ihanan kommentin olit kirjoittanut ja aivot jotenkin hakkaa nyt tyhjää, kun yritän miettiä järkevää vastausta tuolle sinun kommentillesi. Mukavaa, että olet tykännyt tästä ja kirjoitit tuommoisen ihanan kommentin.  Mitenniin olen sekava ja täysin hitaalla käyvä?

En osaa kuin kiittää tästä, joten kiitos!