Professori Layton: Kupillinen teetä, Luke/Layton, S, oneshot

[Zino]

Nimi: Kupillinen teetä
Kirjoittaja: pieni dinosaurus nimeltä Zino
Fandom: Professori Layton -pelisarja
Ikäraja: S
Genre: fluff, slash, jotain
Paritus: Luke Triton / Hershel Layton
Summary: Luke on vakavissaan Professorin suhteen, aivan täysin vakavissaan...

A/N: Mulle käy yleensä niin, että fangirlaan hetken aikaa kuumasti jostain fandomista ja haluan kirjoittaa ja piirtää siitä, mutta koskaan en saa aikaan mitään (sniff, Ace Attorney), ennen kuin innostus on kuollut. Joten nyt kun vielä jumitan Pandora's boxissa, sain itseni kirjoittamaan Luke/Laytonia! (Haluaa kolmospelin ja Layton/Legal!Lukea!!) Itse ficistä en haluakkaan sanoa mitään, koska, eeh, joo. Kuvatus niille jotka eivät hahmoja tiedä.


KUPILLINEN TEETÄ

Harmaata. Likaista. Kurjaa. Tylsää.

Luke nojasi käsivarsiinsa ja tuijotti ulos ikkunasta tylsistyneenä. Kämmenet upposivat poskiin saaden kasvot tuntumaan kuin pullataikinalta. Heidän oli pitänyt mennä kiertelemään kaupunkia tänään, ostamaan herkkuja, katsomaan uutta suihkulähdettä, joka oli rakennettu sillä välin, kun he olivat olleet matkalla. Mutta ei. Typerä sade oli pilannut kaikki Luken suunnitelmat. Oikeastaanhan ne olivat olleet Professorin suunnitelmia, mutta Luke oli ollut heistä se enemmän innostuneempi. Hän oli odottanut niin kauan pääsevänsä viettämään vapaa-aikaa Professorin kanssa. Kahdestaan.

Se oli tietysti vähän väärin sanottu. Kyllähän he olivat tälläkin hetkellä kahdestaan. Mutta sisällä Professorin asunnossa, joka tarkoitti vain kahta asiaa. Joko Professori sulkeutuisi omaan työhuoneeseensa lukemaan kirjoja arkeologista (aivan kun hän ei muka tietäisi siitäkin jo tarpeeksi) tai istuutuisi pehmeälle sohvalle kadoten suuren sanomalehden taakse niin, että vain musta silinterihattu näkyi lehden takaa. Tällä hetkellä Professori harrasti vaihtoehto numero kakkosta, joka oli johtanut Luken tylsistymiseen.

Omasta unettavasta olotilastaan huolimatta Luke ei kuitenkaan häirinnyt Professorin lehdenlukemista. Herrasmiehet eivät tehneet niin, Professori oli opettanut häntä hyvin. Luke ei ollut mikään juntti vailla käytöstapoja. Hän oli nuori herrasmies, tällä hetkellä vain hyvin kyllästynyt sellainen.

Lehden kahinaa.

”Luke, onko kaikki hyvin? Olet tuijottanut ulos ikkunasta jo melkoisen tovin.”

Professorin ääni sai nuoren apupojan hätkähtämään. Hän näki ikkunaruudun kautta heijastuksen takanaan olevasta miehestä. Tämä oli laskenut lehtensä lasiselle sohvapöydälle ja katsoi nyt Lukea kysyvä ilme kasvoillaan.

”Luke?” Professori kysyi uudelleen ja Luke tiesi, ettei ollut hyvää käytöstä viivytellä vastausta enempää.

”Nnn”, hän ynähti ja irrottautui viimein ikkunan luota kävellen Professorin luo sohvalle. ”Minulla oli vain vähän tylsää”, Luke sitten vastasi totuudenmukaisesti istahtaen sohvalle vanhemman miehen viereen. Hän ei katsonut Professoria silmiin vaan tuijotti valkeita sukkiaan ja hypisteli käsillään sinistä puseroaan. Luke oli jo neljätoista ja nykyään Professorin katse poltteli aivan eri tavalla, mitä vielä pari vuotta sitten.

Luke tiesi olevansa teini-iässä, Professori oli puhunut siitä hänelle ohimennen (Lukesta tosin tuntui, kuin mies olisi hieman tahallaan vältellyt aihetta). Vanhempi mies oli opettanut, etteivät nuoruusiässä tunnetut tuntemukset olleet vakavia, ettei niistä kannattanut välittää kuin vasta vanhempana. Professori oli kehottanut kohtelemaan naisia samaan tapaan mitä aiempinakin vuosina, vaikka mieli tuntuisi sekavalta heidän seurassaan. Luke oli nyökännyt jälkimmäiselle ohjeelle, sitä olisi helppo noudattaa, ei hänen mielensä ollut koskaan ollut sekava naisten seurassa.

Ensimmäisestä ohjeesta hän oli kuitenkin eri mieltä. Tämä oli vakavaa, sydäntä kouristavan vakavaa. Punaisia poskia ja kurkkuun juuttuneita sanoja vakavampaa. Suurempaa kuin rinnassa lujaa takova sydän, kiihkeämpää kuin ne miljoonat perhoset vatsassa. Luke oli varma siitä, varmempi kuin mitä ikinä pulmia ratkoessaan. Hän oli vakavissaan. Aivan täydellisen vakavasti rakastunut Professori Hershel Laytoniin.

Varmaakin varmemmin rakastunut.

Luke kohotti päättäväisenä katseensa kohdaten Professorin lempeät silmät, jotka tuikkivat silinterihatun alta. Se oli alkanut puhtaana ihailuna, kadonneen isähahmon etsimisenä, suurena arvostuksena. Mutta enää se ei ollut sitä, ei varmasti. Nykyään se oli niin paljon enemmän. Mutta Luke oli vasta lapsi, sen verran hänkin ymmärsi. Professori oli aikuinen mies, herrasmies. Tällä hetkellä tilanteelle, huolimatta siitä, kuinka vakava se olikaan, ei voinut tehdä mitään. Paitsi ehkä tunnustaa muutaman mieltä painaneen asian. Ja koettaa saada Professori ymmärtämään, että ehkä tämä oli kerrankin erehtynyt neuvossaan.

”Professori?” Luke kysyi ja koetti peittää pientä hermostusta äänestään. Professorin pää kallistui muutamalla asteella ja hänen kasvoilleen tuli kohteliaan kysyvä ilme. ”Niin, Luke?”

”Miksi minä en saa olla vakavissani sinun suhteesi?”

Professorin kysyvä ilme jähmettyi kasvoille ja Luke pystyi näkemään jotain järkytyksen näköistä hänen silmissään. Parin Professorille epätavallisen hätäisin räpyttelyn jälkeen, hänen suustaan alkoi viimein muodostua sanoja. ”Mi-mistä sinä oikein puhut, Luke?”

”Minä en halua koskaan erota sinusta, Professori!” Luke jatkoi painokkaasti, nojautuen kohti vanhempaa miestä. ”Sinä sanot, etten minä voi olla vakavissani, ettei tämä ole vakavaa, mutta se on! Se on erittäin vakavaa, Professori!”

”Luke, mi---”

”Minä olen erittäin vakavan rakastunut sinuun, Professori!” Luke huudahti ja puri sitten huultaan koettaen estää itseään punastumasta. Hän tuijotti sinisen lakkinsa alta intensiivisesti Professorin nyt häkeltyneitä kasvoja. ”Lu-luke, mieti nyt mitä olet sanomassa. Juuri tuota minä tarkoitin. Te nuoret, päässänne liikkuu kaikenlaisia ajatuksia, mutta anna niiden vaan liikkua rauhassa, eivät ne merkitse mitään.” Professori koetti selittää tilannetta kooten itseään samalla. Osa äänistä hänen päässään sanoivat, että olisi ollut viisaampaa vain jatkaa lehden lukemista ja jättää Luke vähemmälle huomiolle. Noh, Hershel Layton tiesi, että se oli myöhäistä nyt. Luke oli ryöminyt vielä muutaman sentin lähemmäs häntä jo muutenkin ahtaalla sohvalla.

”Jos minä nyt... jos minä nyt suutelisin sinua, uskoisitko sen olevan vakavaa?” Luke kysyi ja tuijotti edelleen Professoria lähes mustilla silmillään saaden tämän nielaisemaan.

”Luke...” vanhempi mies aloitti, mutta nuori poika katkaisi hänen sanansa.

”Minä tiedän, Professori, en saa. Mutta lupaatko odottaa? Muutaman vuoden, niin, että sinä tajuat minun olevan vakavissani ja minä saan laillisen luvan suudella sinua.”

”Luke...” Professori aloitti jälleen, joskin vähemmän vaivaantuneen kuuloisena, mitä Luke oli odottanut.

”Lupaatko?” poika kuitenkin keskeytti hänen jälleen, tarttuen tiukasti Professoria tämän takin reunuksista. Luke näytti Professorista niin päättäväiseltä ja vakavissaan olevalta (mutta hän ei ole, muistutti Hershel itseään), että ”lupaan” vain lipsahti vanhemman miehen suusta. Sinilakkisen pojan suu venyi leveään hymyyn tämän haudatessa itsensä Professorin syleilyyn. Tai pikemminkin Hershel vain istui siinä paikoillaan Luken halatessa miestä lujasti. Tilanne oli jotenkin vähemmän kiusallinen, mitä sen olisi ehkä pitänyt olla. Ehkä, Professori mietti, se menee Luken nuoruuden piikkiin, ei hän vielä erota kunnolla rakkauden eri sävyjä. Hän ei tiedä mistä oikeasti puhuu.

”Minä tiesin, että sinä lupaisit Professori! Kunnon herrasmies tekee aina niin.” Luke hymyili Professorin takin alta paljastuvaa oranssia paitaa vasten halaten tätä edelleen. ”Minä ihan oikeasti rakastan sinua, sinun silmiäsi ja sinun hassun rauhallista tapaa puhua ja ---”

”Luke”, tällä kertaa puolestaan Hershel keskeytti pojan, ”todellinen herrasmies ei koskaan intoudu selittämään asioita tuollaisella puhetulvalla.”

Luke katsoi Professoria vielä niin pyöreillä ja suurilla lapsensilmillään. ”Aivan, olin melkein unohtaa. Kiitos, Professori.” Sitten hän irrotti otteensa vanhemmasta miehestä ja kömpi pois sohvalta. ”Haluatteko teetä, Professori? Voin mennä keittämään, on melkein iltapäiväteen aika.”

Hershel katsoi nuorta poikaa, joka käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli vielä niin lapsi, aivan liian lapsi. Vielä joskus Luke tajuaisi, että hänen äskeinen tunnustuksena oli kenties tarkoittanut ihailua ja isähahmoon kohdistuvaa rakkautta, ei lähellekään sitä, mitä poika oli luullut sen tarkoittavan. Mutta Hershel oli luvannut odottaa, ja herrasmies oli aina sanansa mittainen.

”Tee maistuisi, kiitos.”

”Tulee heti paikalla, Professori!” Luke kirmasi keittiöön iloisena ja näytti kokonaan unohtaneen masentavan harmaan sään ikkunoiden ulkopuolella.

Niin, Hershel odottaisi, niin kauan kuin Luke vain halusi hänen odottavan, tai siihen asti kunnes Luke olisi kokonaan unohtanut asian viimeistään parin vuoden päästä kasvettuaan kohti aikuisuutta. Näin nämä asiat aina menivät, yhtä loogisia kuin ne pulmat joita vanhemman miehen matkan varrelle aina silloin tällöin sattui, kyllä hän tiesi, miten ne ratkaistiin.

Yhtä asiaa Herselkään ei tosin tiennyt vielä tässä vaiheessa. Parin vuoden kuluttua hän tulisi vielä toivomaan, ettei Luke unohtaisikaan tämän iltapäiväisiä tapahtumia ja etteivät hänen tämänpäiväiset sanansa olisikaan mitään muuta, kuin mitä Luke oli niiden luullut olevan. Mutta se olisi sitten joskus. Nyt heillä oli vain tämä sateinen, joskaan ei enää niin tylsä, iltapäivä ja pari kuppia höyryävää teetä nautittavaksi.

************
A/N: Kuinka niin mulla ei ollut ideaa tän kirjoittamisen aikana...

[Aionka]

Voi apua
Tää oli aivan ihana. Luke on niin söpö. En ole ennen lukenut tätä paritusta (vaikka se kolmospelin aikana mielessä kävikin), mutta nyt tykkäilisi lukea enemmän.

Tavoitit tunnelman tosi hyvin. Layton oli kanssa niin oma itsensä, ja Luke myös, ja sanomalehden rapina ja sadesää ja teehetki teki tästä niin eheän ja hienon. Oli jotenkin ihanaa ja hassua, että Luke tuntee niin voimakkaasti, vaikka sillä on niin lapsenomaisia ajatuksia (uuden suihkulähteen näkeminen). Tekee mieli lukea lisää.

En keksi mitään rakentavaa sanottavaa, joten huomauttelen pienistä kielivirheistä.

Joko Professori sulkeutuisi omaan työhuoneeseensa lukemaan kirjoja arkeologista

Arkeologiasta kaiketi?

Luke ei kuitenkaan häirinnyt Professorin lehdenlukemista

lehden lukemista. Joo, nipotan kun en muutakaan keksi

Aika hassua muuten, että Lukella on vanhemmat (niihin taidettiin viitata Lost Futuressa ohi mennen). Oletin, että kun se hengaa professorin kanssa niin paljon, että se olisi orpo, jonka professori olisi ottanut hellään huomaansa.

Hih hih, kiitos tästä.

[Tippi]

   Ohoh. Ohoh ohoh. Ihana.

   Myönnän jo nyt, etten ole koskaan pelannut Professori Layton -pelejä (mieli on kyllä tehnyt kun olen kuullut juttuja niistä) ja olinkin jo kääntyä pois nähdessäni fandomin, mutta tuo käyttämäsi fontti sai minut jäämään.

   Koska en siis fandomia tunne, pidin siitä, ettei ficci juurikaan sisältänyt muita hahmoja tai paikkoja - nyt minäkin pysyin kärryillä varsin hyvin. Tykkäsin ihan suunnattomasti siitä, miten varma Luke oli tunteistaan, ja kuinka hämmentynyt Layton ajatteli niiden olevan vain nuoruuden tunteiden heittelyjä. Jotenkin juuri tuo Laytonin reaktio ja muutenkin suhtautuminen teini-ikään oli niin ihastuttavaa. Pidin myös kamalasti tuosta miten hahmot vähän väliä mainitsivat sen herrasmiesmäisyyden, en tosin tiedä miten IC:tä se oli, mutta mainiota silti.

   Pidin myös tavattomasti tyylistäsi - niin selkeää ja sujuvaa, silti omintakeista ja iskevää.

Tämä oli vakavaa, sydäntä kouristavan vakavaa. Punaisia poskia ja kurkkuun juuttuneita sanoja vakavampaa. Suurempaa kuin rinnassa lujaa takova sydän, kiihkeämpää kuin ne miljoonat perhoset vatsassa. Luke oli varma siitä, varmempi kuin mitä ikinä pulmia ratkoessaan. Hän oli vakavissaan. Aivan täydellisen vakavasti rakastunut Professori Hershel Laytoniin.

   Nuo vertaukset... Herranjestas, aivan upeita. Ja juuri tämä Luken varmuus tunteistaan... ♥

”Sinä sanot, etten minä voi olla vakavissani, ettei tämä ole vakavaa, mutta se on! Se on erittäin vakavaa, Professori!”

   Tässä on niin kovasti tunnetta; kiihkoa ja varmuutta ja inttämistä! Rakastuin etenkin tuohon viimeiseen virkkeeseen, jotenkin niin mukavan vanhahtava.

”Minä tiedän, Professori, en saa. Mutta lupaatko odottaa? Muutaman vuoden, niin, että sinä tajuat minun olevan vakavissani ja minä saan laillisen luvan suudella sinua.”

   Ihana, niin ihana! Miten Luke on rakkaudesta sekaisin mutta hillitsee silti itsensä - aivan kuten herrasmiehen tuleekin.

Ehkä, Professori mietti, se menee Luken nuoruuden piikkiin, ei hän vielä erota kunnolla rakkauden eri sävyjä. Hän ei tiedä mistä oikeasti puhuu.

   Ja tämä. Mitenkä tuo Professori vakuutteli itselleen ihan hurjana että Luken tunteet ovat juuri sitä murrosiän myllerrystä, ja muutenkin tuo koko lainauksen rakenne kiehtoo minua. Ja se loppu! Aivan mainio, se kruunasi koko ficin, sellainen maukas yllätyskoukku.

   Kiitokseja tästä - haluaisin muuten kysyä näin ohimennen, että minkähän ikäinen herra Layton mahtaa olla?

[Zino]

Ainoka: Luke on aina niin söpö<3 (Ja se kolmospelin ihan loppu! Mitä Layton/Lukea!!) Minäkin luulin aina, että Luke on orpo, mutta sitten yllätys, ei se ollutkaan. :'D (Eli Layton voi olla sille vähän muutakin kuin joku isähahmo... B) ) Mutta kiitos kommasta kuitenkin!<3

Hopeakettu: Oi, olipa kiva, että jaksoit lukea tän (ja kommatakin!) vaikka fandom ei ollutkaan mikään tutuin! : D Niissä peleissä se Layton aina opettaa Lukelle miten oikean herrasmiehen tulisi käyttäytyä. ^^ Googlailin eilen tuota ikää ja jossain taisi lukea, että Layton on 37 -vuotias. Kuvittelin sen aina kymmenen vuotta tuosta nuoremmaksi, hah, tulipa nyt itsellekin selväksi. :'D Kiitos sullekin kamalana kommentoinnista<3