Twilight: Käännös: Mr. Smith (K-11) | kahdeskymmenes luku 22.6

[Rebel angel]

Title: Mr. Smith
Author: MadeByRF
Translator: Rebel angel
Gengre: Humor
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11
Pairing: Bella & Edward
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa kaikken twilightiin liittyvän ja MadeByRF omistaa Mr. Smithin 
Summary: Bellan pahin painajainen on toteutunut. Hänen opettajansa, Mr. Smith, on päättänyt että hänen luokkansa lähtee retkeilemään. Ja uusi oppilas, Edward Cullen, käyttäytyy ihan kuin hän tuntisi Bellan. Tunteeko hän?

Olen kysynyt kirjoittajalta luvan ficin kääntämiseen

T/N: Tää on mun eka käännösficci, joten laatu saattaa olla sen mukasta   
Edward ei siis oo vampyyri tässä ficissä

Alkuperäinen ficci: http://www.fanfiction.net/s/5232729/1/bMr_b_bSmith_b

Luku 1. Mr. Smith lähtee retkeilemään


BPOV

"Kaikki bussiin! Meillä ei ole koko päivää aikaa!" Mr. Smith sanoi, ja hyppäsi bussiin. Huokaisin, otin reppuni, ja lähdin kävelemään bussille päin. Meidän (tyhmä, tyhmä, tyhmä...) opettajamme Mr. Smith oli päättänyt että meidän meidän luokkamme kaikista muista luokista pitäisi lähteä retkeilemään. Retkeilemään! Miksi et vain heittäisi minua kalliolta ja työ olisi tehty. En tarkoita etten pitäisi retkeilystä, mutta minä, metsässä, viikon ajan ei ole hyvä idea. Kompastun kaikkeen (enimmäkseen jalkoihini) eikä minulla ole minkäänlaista suuntavaistoa.

Retki ei parane sillä, ettei minulla ole ystäviä. Kaikki tytöt ovat super bimboja joilla on vain yksi päämäärä: Edward Cullen. Hän muutti Alaskasta viikko sitten. Kaikki tytöt seuraavat häntä ympäriinsä, mutta hän ei välitä heistä. Miksiköhän? Ehkä hänellä on salainen tyttöystävä? Ääh, hän on varmaankin vain homo.

Hänen ensimmäisenä päivänään tapahtui jotain outoa. Kun hän näki minut ensimmäistä kertaa, ja minä näin hänet, valtava virnistys kohosi hänen kasvoilleen ja hän tuli luokseni ja alkoi puhumaan minulle kuin olisimme parhaita ystäviä. Kun kysyin häneltä tunnenko hänet, hänen virnistyksensä katosi. Hän kysyi vain ' Bella, etkö sinä muista?' kun vastasin että tämä oli ensimmäinen kerta kun tapaan hänet, hän vain käveli pois mumisten 'joku päivä sinä vielä muistat'. En vieläkään tiedä mitä minun pitäisi muistaa. En älyä tuota tyyppiä...

Joka tapauksessa, viikko retkeilyä koulun kanssa ilman ystäviä, tulee olemaan mahtavaa! Toivottavasti minulla on aikaa lukea siellä...

"Stacy, me lähdemme ilman sinua ellet tule bussiin viidessä minuutissa, viidessä!" Mr. Smith huusi bussin aukinaisen ikkunan läpi.

"MINUN NIMENI ON BELLA!" Minä huusin, mutta tiesin että hän ei kuuntele. Huokaisin uudestaan. Hän vain sanoo niin. Olisin riemuissani jos he vain jättäisivat minut tänne, mutta tietäen Mr.Smithin, hän vain metsästäisi minua niin kauan että olisin sidottu yhteen noista bussin penkeistä.

Kävelin bussin luo, ja laitoin reppuni tavaratilaan. Kaikki olivat jo bussissa istumassa kun kävelin sisään. Kävelin penkkien ohi, bussin takaosaan, jossa kaikki luokan pojat istuivat, ja istuin alas penkille heidän taakseen, ketään heistä ei yleensä haitannut kun tein niin, ja aloitin lukemaan yhtä lempi-kirjoistani Romeota ja Juliaa. Mutta en voinut lukea kauaa. Kahden minuutin jälkeen kaikki tytöt alkoivat kiljumaan ja kikattelemaan. Tiesin mitä se tarkoitti. Edward oli saapunut bussiin. Jippii...

"Edward, miksi et istuisi tänne?" Jessica, heidän pienen jenginsä pilkkaajien johtaja, puhui äänellä jonka kuulessani halusin oksentaa. Miten joku voi olla niin keinotekoinen?

"Eipäs, Eddie haluaa istua täällä, eikö niin?" toinen erittäin keinotekoinen tyttö, Lauren, Jessican oikea käsi sanoi ja minä tukahdutin nauruni. Kuka haluaa istua tytön vieressä, jolla on niin paljon meikkiä, että naama näyttää kolme senttiä paksummalta? En minä ainakaan. Edward katsoi kahta tyttöä ja hymyili heille ystävällisesti, tai siltä se ainakin näytti.

"Olen pahoillani neidit, mutta hyppään mieluummin kalliolta kun istun viereenne." Hän sanoi ja alkoi kävelemään kohti bussin takaosaa ja pari ihmistä haukkoi henkeään, muuten bussi oli täysin hiljainen.

V-A-U... hänellä napsahti vihdoin... kivat hänelle. Kiinnitin huomioni takaisin kirjaani, mutta vain kymmeneksi sekunniksi, koska äkkiä joku taputti olkapäätäni. Katsoin ylös rakkaasta kirjastani ja löysin parin smaragdisia silmiä, katsomassa minuun.

"Olen pahoillani Bella, haittaako jos istun tänne?" Edward kysyi kohteliaasti ja osoitti tyhjää paikkaa vieressäni. Kuulin pari muuta hengen haukkomista.

"Istu vaan, ei haittaa" sanoin vaimeasti ja aloitin taas kirjani lukemisen. Missä vedossa hän onkaan mukana, olen pahoillani hänen puolestaan. Parin minuutin päästä, bussi lähti liikkeelle ja kaikki alkoivat jutella uudestaan. Aika kului ja Edward istui vieläkin vieressäni. En ajatellut sitä paljoakaan; olin liian kiinnostunut kirjastani. En tiedä montako kertaa olen lukenut tämän kirjan, mutta joka kerta kun olin lukenut sen, rakastin sitä yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla.

"Mitä sinä luet?" Edward kysyi yllättäen. Hypähdin yllättyneenä hänen äänestään, ja katsoin noihin vihreisiin silmiin uudestaan. En nähnyt tuon tulevan. Luulin että vedossa oli kyse viereeni istumisessa, ei kanssani puhumisesta.

"Öh, Romeota ja Juliaa?" vastasin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä. Olin vain niin yllättynyt siitä että hän puhui minulle. Kukaan ei koskaan puhunut. Paitsi hän...

"Ai, oikeasti? Se on mahtava kirja; olen itse suuri Shakespeare fani." Hän sanoi ja vino hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. Mitä? Odotas hetki. Mitä helvettiä? Minkälainen veto tämä tarkalleen oli?

"Olen pahoillani, mutta missä tahansa vedossa oletkaan mukana, voit lähteä ja kertoa kavereillesi että sinä voitit. En jaksa pientä teeskentelyä tänään." sanoin, otin kirjani, nousin ylös, ja kävelin hänen ohitseen parille penkeille bussin toiseen päähän, mutta kun seisoin käytävällä, käsi tarttui ranteeseeni ja kiskaisi minut taaksepäin. Valmistauduin kaatumiseen ja suljin silmäni. Olin kaatunut kymmeniä kertoja, eikä tämä kerta olisi erilainen. Odotin lattiaa, mutta yllätyksekseni kaaduin jollekin pehmeämmälle kuin lattialle: ihmiselle. Avasin silmäni ja siinä hän oli: Edward Cullen. Ja minä olin makaamassa hänen sylissään.

"Ei ole mitään vetoa, miksi olisi? Tulin tänne omasta tahdostani." Hän sanoi ja hymyili minulle vinoa hymyään.

"Oletko okei? Olen pahoillani että kaadoin sinut, mutta en halunnut sinun lähtevän." Katsoin häntä epäuskoisena. Oliko hän tosissaan? Miksi hän haluaisi minut pysyvän hänen kanssaan?

"M-M-M-Miksi?" onnistuin kysymään ja katsoin häntä suurin silmin. Hän katsoi takaisin, ja hymyili jopa enemmän.

"Hupsu tyttö, koska pidän sinusta, siksi." Ahaa, ymmärrän... odotas, MITÄ HELVETTIÄ? Ensiksi, hän tulee, ja istuu minun viereeni, minun kaikista ihmisistä, ja alkaa keskustella kirjoista, Shakespearesta tarkalleen, ja sitten hän vetäisee minut syliinsä, kieltää juosta pakoon, ja sanoo pitävänsä minusta? En pysy kärryillä.

"Anteeksi mitä?" Kysyin ja ääneni kohosi viisi oktaavia korkeammalle. En tiennyt että se olisi ollut inhimillisesti mahdollista mutta hänen hymynsä leveni.

"Olen sanomassa, että haluaisin olla ystäväsi. Yritän sanoa tämän kuulostamatta viisi-vuotiaalta; haluaisitko olla ystäväni?" hän kysyi lapsellisella äänellä ja katsoi minua koiranpentu-silmillä. Siinä vaiheessa aloin nauraa.

"Olen pahoillani sanoessani tämän mutta et onnistunut; sinä kuulostat viisi-vuotiaalta." sanoin ja hymyilin hänelle anteeksipyytävästi, ja yritin kuulostaa siltä että olisin pahoillani, vaikka en ollutkaan.

"No hitto! Luulen että olisi pitänyt ajatella tätä läpi hieman enemmän. Joten, mitäs sanot, ystäviä?" hän kysyi ja ojensi kättään. Hmm... ystäviä homon kanssa... en tarkoita että olisin homofobinen, mitä en ole, mutta en oikeasti luota häneen. (Ei siksi että hän on homo, en vain luota häneen, siinä kaikki) mutta yksi ystävä, teeskentelijä tai ei, ei voinut olla paha juttu? Luulen että ei, joten tartuin hänen käteensä ja ravistin sitä.

"Tottakai, ystäviä." sanoin ja hymyilin hieman.

[iituska]

Hihii! Tää vaikuttaa nii ihanalta
Ihan hyvin mielestäni suomennat, enkä ainakaa ite mitään virheitä älynny, tai en vaa halunnu ettiä ;P
Mutta joo, tää vaikuttaa nii hyvältä!
Toivottavasti saat seuraavan luvun suomennettua nopeasti!

iituska

[Sinikeiju]

Huomauttaisin, että käännösficissä pitää olla linkki alkuperäiseen ficciin.

[Aimtist]

Ihana. Tulen ehdottomasti lukemaan seuraavatkin luvut. Hyvin suomennat. Virheitä en löytäny (tosin en niit kyl löydäkkää  jos en yritä ). Elikkä, ei muuta ku jatkoa.

Aimtist

[Rebel angel]

T/N: Kiitti kommenteista!  

Luku 2. Stacy & Mr. Kala



BPOV

"Hakekaa reppunne ja tavataan täällä kymmenessä minuutissa." Mr. Smith sanoi ja käveli pois bussista. Kävelin myös pois bussista, otin reppuni tavaratilasta ja lähdin kävelemään penkeille päin.

Bussimatka kesti kaksi tuntia, ja Edward ja minä juttelimme koko matkan. Hän on hyvä tyyppi, kun tutustut häneen. Hänellä on yksi sisko ja yksi veli; Alice ja Emmett. Alice on lukion viimeisellä, ja Emmett on menossa collegeen. Hänen isänsä, Carlisle, on lääkäri, ja hänen äitinsä Esme, on kotiäiti. He asuvat kartanossa Forksin ulkopuolella. Hän on elänyt Alaskassa koko elämänsä, ja hän on super-rikas. Se on kaikki mitä sain tietää, koska aina kun kysyin häneltä jotain, hän näytti oudosti surulliselta ja loukkaantuneelta. Se ei ollut kovin hekilökohtainen kysymys, tarkoitan , 'miten kauan sinä asuit Alaskassa?' ei ole kovin henkilökohtaista. Reagoivatko kaikki homot tuolla lailla...

Istuuduin penkille ja katselin ympärilleni. Pieni parkkipaikka oli tyhjä, lukuunottamatta meidän bussiamme joka oli siellä. Lähellä oli myös iso polku, joka  johti metsään penkkien vierestä. Siellä oli myös pieni mökki, 20 metrin päässä sieltä missä istuin; muutoin siellä oli vain puita. Kun olin katsomassa mökkiin päin, ovi aukesi ja Mr. Smith tömisteli ulos. Olin aina ajatellut että hän näyttää aivan kalalta, en tiedä miksi, ehkä se on vain minussa. No, kala tai ei, hän näytti hieman ärsyyntyneeltä. Hän tuli niiden penkkien luo jolla istuin ja rupesi puhumaan, kovasti, selvällä äänellä.

"Olen pahoillani sanoessani tämän lapset, mutta tulemme elämään mökeissä 4&4, telttojen sijaan." kaikki oppilaat hurrasivat, paitsi Tyler. "EIIIII! TUO HAISEE!" hän huusi, ilman vähääkään sarkasmia äänessään, hän oli oikeasti surullinen. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä happamasti. Mr. Smith rykäisi saadakseen heidän huomionsa takaisin.

"Sanon mökkiryhmät nyt, joten kuunnelkaa. Ensimmäinen ryhmä on..." Mr. Smith sanoi ja alkoi luetella nimiä.

*** 2 minuuttia myöhemmin ***

"... ja viimeiseen ryhmään kuuluu Edward, Tyler, Mike ja Bella. Kysyttävää?" kaikki tytöt mulkoilivat minua. Se oli tavallaan pelottavaa. He kaikki näyttivät siltä, että haluaisivat kuristaa minut.

"Miksi Bella saa nukkua samassa mökissä kuin Edward! Minä olen se, jonka kuuluisi päästä sinne!" Jessica sähisi Mr. Smith/Kalalle. Mr. Kala katsoi minua ja Edwardia, joka seisoi penkkini vieressä.

" Jos en ole väärässä, pikku Eddie tässä," hän sanoi ja osoitti Edwardia. " hyppäisi mieluummin kalliolta kuin  istuisi vieressäsi. Joten miksi hän haluaisi nukkua samassa mökissä kuin sinä?" hän kysyi ja katsoi Jessicaa nyrpeästi. "Eddie-kulta, onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa? Emme halua että sinä tapat itsesi." Hän kysyi Edwardilta ja hymyili hänelle ystävällisesti.

Katsoin häneen myös. Hän katsoi minua, hymyillen tuota tuttua vinoa hymyään kun vastasi. "Ei Mr. Smith, minulla ei ole lainkaan ongelmaa." hän vastasi, ja katsoi Mr. Smithiin, hymy kadoten. "Voisitko olla kutsumatta minua tuolla lailla?" hän sanoi Mr. Smithille, joka virnisti hänelle. "Jos niin sanot." hän sanoi, virnuillen. Sitten hän kääntyi katsomaan minua.

"Onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa, Stacy?"

"Minun nimeni on Bella." sanoin ärsyyntyneellä äänellä.

"Vastaa vain kysymykseen, Stacy."

Mietin hetken. Edward ei vaikuttanut ongelmalta. Tyler oli kiva tyyppi; olin puhunut hänelle pari kertaa, mutta Mike... en tiedä. Hän on hieman karmiva, hänellä oli ennen tapana seurata minua ympäriinsä, kaikkialle. Hän luuli että meidän välillä oli jotakin. Hän kyllä lopetti, kun löin häntä kasvoihin ja sanoin että en pitänyt hänestä, mutta silti, hän on karmiva. Mutta luulen että selviydyn.

"Ei ole. Ei yhtään ongelmaa." vastasin hänelle.

"Loistavaa! Se on sitten päätetty. Menkää kaikki ryhmiinne. Kun olette ryhmässä, seuratkaa polkua tänne," hän sanoi ja osoitti polkua penkkini vieressä. " se johtaa teidät mökeille." kaikki alkoivat liikkumaan kun Mr. Smith lopetti puhumisen. Nousin ylös penkiltä, ja käännyin ottaakseni reppuni.

"Luulen että olemme nyt kämppiksiä." ääni sanoi takaani. Käännyin ympäri ja näin kuka puhui minulle, Tyler.

"Joo, siltä näyttää." sanoin ja otin reppuni.

"Tästä tulee niin hauskaa! Eikö niin, Bella?" toinen ääni sanoi vasemmalta puoleltani. Tiesin jo kuka se oli. Katsoin vasemmalle, ja näin kasvot joita oli lyöty, ei niinkään kauan aikaa sitten, Mike. Sitten kaikki meni keltaiseksi... tarkoitan, mustaksi. Kaikki meni mustaksi...

[Kuura]

Olethan saanut kirjoittajan luvan kääntää tätä ficciä? Jos olet, siitä on mainittava tekstin alussa.

//Laitathan sitten sen maininnan tuonne alkuun niin kaikki on hyvin

[Midnight-Sun]

Jatkoa ja pian!
Kiitos että aloit suomentamaan, tarinan idea on kiinnostava - joten hyvä päätös.
Hyvin suomennatkin, en huomannut virheitä.

Jatkoa ja pian! Jookos kookos? ~~ <3

[Rebel angel]

T/N:Kiitos kommentista Midnight-Sun!
Kuura:Olen kysynyt kirjoittajalta luvan ficin kääntämiseen

Luku 3. Me kaikki vihaamme Mikeä


BPOV

"Tuleeko hän olemaan kunnossa? On mennyt jo kolme tuntia. Oletteko varmoja ettei hän ei ole kuollut?" Miken ääni sanoi jostain kaukaa. Sitä seurasi nopeasti äänekäs 'muks'

"Hei! Tuo sattui!" Mike valitti ja kuulin pientä naurua taustalta. Makasin jollain pehmeällä, ei pehmeällä lattialla, tai ihmisellä, vaan sängyllä. Missä olen? Mitä tapahtui? Ai niin. Viimeksi kun olin tajuissani, puhuin Tylerille. Sitten, Mike tuli, ja minä pyörryin.

Miksiköhän? Ei hän ole niin pelottava, vain silloin kun hän painaa rumat pikku kasvonsa ikkunaa vasten ja katsoo sinua isoilla, hulluilla silmillä... Yäk. En voi uskoa että hän teki niin makuuhuoneeni ikkunassa kun nukuin... Yllättäen kuulin askelia, kävelemmässä pois päin minusta.

"Tyler ja minä käymme nopeasti ulkona. Tulemme pian takaisin." Kuulin Edwardin sanovan ja oven sulkeutuvan ja avautuvan.

Aikaa kului, ja tunsin äkkiä jonkun hengityksen naamallani, joten avasin silmäni. Mike oli nojaamassa ylitseni; hänen kasvonsa olivat kahden tuuman päässä kavoistani.

"AAAAAAAAAAAAAAA! MENE POIS PÄÄLTÄNI!" Huusin ja löin häntä kasvoihin. Hän menetti tasapainonsa ja teki päinvastoin sen mitä halusin; hän kaatui eteenpäin eikä taakse, mietin miten se tapahtui, oliko se mahdollista?

"TUO ON PÄINVASTOIN, MIKE! MENE. POIS. PÄÄLTÄNI!" Huusin ja yritin työntää häntä pois onnistumatta siinä. Miksi hän ei liiku? Löinkö hänet tajuttomaksi? Ei, hän oli ihan tajuissaan. Tajuissaan oleva, perverssi, paskiainen joka luuli vieläkin että meillä oli 'jotakin'. Onko hän hullu tai jotain? Miksi tuo ärsyttävä, häiriintynyt, pikku friikki ei älynnyt että vihasin häntä?

Yritin taas työntää häntä pois, mutta hän laittoi kätensä ympärilleni, ja piti kovasti kiinni.

" Se on okei, tiedän että sinäkin pidät minusta." Hän kuiskasi korvaani saaden aikaan kylmiä väreitä.

"Mike. En voi. Hengittää." Sain sanotuksi. Olin juuri potkaisemaisillani häntä haarojen väliin, kun ovi aukesi ja Edward ja Tyler tulivat huoneeseen, nauraen jollekkin. He molemmat pysähtyivät kun he näkivät minut ja Miken.

Toivon että ilme naamallani sanoi: 'olen peloissani, en voi hengittää, ja enkä tiedä mitä tapahtuu.' No, jos ei sanonut, luulen että he ymmärsivät muutenkin.

"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler huusi hänelle. Edward seisoi jähmettyneenä, ilmeettömästi.

"Äkkiä. Ota. Hänet. Pois. Päältäni." Pystyin sanomaan vähällä ilmalla mitä oli jäljellä. Silloin Edward tuli takaisin maan pinnalle. Hän käveli sängylle, katsoen minua koko ajan, ja löi Miken pois sellaisella voimalla, joka ei näyttänyt sopivalta ihmiselle. Oliko hän Supermies tai jotain? No, ehkä hän oli ihastunut Mikeen, ja tuli vihaiseksi kun näki hänet päälläni, en tiedä.

Kun hän oli poissa päältäni, otin syvään henkeä. Katsoin Edwardia, ja hymyilin hänelle kireästi.

"Kiitos." hän hymyili vinoa hymyään josta olin alkanut pitää, ja sitten, hän teki jotakin odottamatonta; hän nosti minut käsivarsilleen, morsian tyylillä.

"Meidän pitäisi mennä takaisin mökkiimme." hän sanoi ja alkoi kävelemään ovelle päin. Se muistutti minua, missä minä olin? Katsoin ympärilleni hänen olkapäänsä takaa. Huoneessa oli kolme sänkyä, seisomassa rivissä, tajuton Mike, makaamassa lattialla, ja iso koppi jossa oli punainen risti. Siinä oli yksi sana; sairastupa.

"Tyler, voitko nostaa Miken lattialta, ja laittaa hänet sängylle?" Edward kysyi Tyleriltä, joka oli nojaamassa oven viereiseen seinään.

"Tottakai, ei ongelmaa." hän sanoi ja alkoi kävellä tajutonta Mikeä päin. Edward käveli ulos sairastuvasta, metsään päin. Luulen että on iltapäivä, mutta en ole varma, koska pilvet ovat niin paksuja.

"Mitä siellä tapahtui" Edward kysyi yhtäkkiä. Huomasin että hän oli lopettanut kävelemisen. Punastuin muistaessani, että hän kantoi minua vieläkin.

"Voit laittaa minut alas, voin kävellä itsekkin." sanoin välittämättä hänen kysymyksestää mutta hän pudisti päätään. "Ei, ennenkuin vastaat kysymykseeni." hän sanoi ja huokaisin.

"Sen jälkeen kun te lähditte, heräsin Mike kahden tuuman päässä kasvoistani. Huusin hänelle ja löin häntä kasvoihin, mutta hän kaatui eteenpäin eikä taakse, joten hän makasi päälläni. Yritin työntää hänet pois, mutta hän oli liian painava.

Aluksi luulin että olin lyönyt hänet tajuttomaksi, mutta hän kietoikin kätensä ympärilleni, ja sanoi 'se on okei, tiedän että sinäkin pidät minusta'. Hän piti minua niin tiukasti että en voinut hegittää. Olin juuri potkaisemassa häntä haarojen väliin kun te tulitte." lopetin inhoavana. Minä todella vihasin Mikeä.... Edward jännittyi, ja luulen että hän oli yhtä inhoava kuin minäkin.

"Okei nyt minä kerroin sinulle. Joten, voitko laskea minut alas Eddie-kulta?" sanoin, yrittäen ärsyttää häntä. Tiesin että hän ei tykännyt kun häntä sanotaan Eddieksi. Mutta hän vain katsoi minua, hymyillen vinosti. "Tottakai, Bellie." hän sanoi. Bellie... Se kuulosti tutulta...

Takauma *swoosh*

Pojalla joka seisoi edessäni, oli punaisen ruskeat hiukset ja vihreät silmät, joihin voisi hukkua. Hänen kasvoillaan oli lapsenomaisia piirteitä; hän näytti yhdeksän vuotiaalta, ehkä kymmenen. "Hei, olen Edward, asun tällä kadulla. Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi, ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta. "O-O-olen B-B-B-Bella." sain sanotuksi. Hän katsoi minua, hymyillen ystävällisesti."Hei Bella. Oletko uusi täällä?" hän kysyi. Nyökkäsin ujosti vastaukseksi. Hän hymyili häikäisevästi minulle. "Missä sinä asut?" hän kysyi. "Tuolla noin." sanoin hänelle ja osoitin pientä, vihreää taloa. "Me muutimme tänne vasta tänään." "Jos haluat, voit tulla käymään kotonani." hän ehdotti, hymyillen ystävällisesti. "Okei." virnistin hänelle. Hän otti kädestäni, ja alkoi juoksemaan. "Tule Bellie, tätä tietä!"

Tätä tietä...

Tätä tietä...

Tätä tietä...

Takauman loppu *swoosh*

Hmmmmm... Tuo kuulosti tutulta. Mistäköhän elokuvasta se oli... Outo sattuma että päähenkilöiden nimet olivat samat kuin meidän... Minkähän niminen se elokuva oli... Yhtäkkiä kuulin ääntä jostain kaukaa.

"Bella! Bella! Herää Bella!"  Edward pyysi ja ravisteli minua olkapäistä. En voinut nähdä vielä, mutta tunsin sen.

"Bella! Bella! Vastaa minulle, hemmetti!" hän kuulosti vihaiselta. Sitten, jokin kova, mutta pehmeä löi minua. Kesti hetken ennen kuin älysin mitä juuri tapahtui. Hän läimäytti minua!  Tuo paskiainen läimäytti minua kasvoille. Viha sai minut pois transsistani. Edward katsoi minua jännittyneillä silmillä.

Kun hän näki että olin taas maan pinnalla, hän hymyili vinosti. Mutta oli liian vihainen huomatakseni. Läimäytin häntä kasvoihin niin kovaa kuin vain  pystyin.

"Sinä hemmetti löit minua ja olet iloinen siitä?" Kysyin kauhistuneella äänellä. Odotin vastausta, mutta hän vain seisoi siinä, pökertyneenä, silmät katsoen kaukaisuuteen. Vilkutin kättäni hänen kasvojensa edessä: ei vastausta. Yritin puhua hänelle.

"Edward lopeta, sinä pelotat minua." Ei vastausta. Joten tein yhden ja ainoan asian mitä pystyin ajattelemaan: löin häntä uudestaan. Tällä kertaa sain vastauksen.

"Hei! Mitä varten tuo oli!" hän kysyi, kuulostaen ärsyyntyneeltä.

"Sinä olit sekaisin." vastasin yksinkertaisesti.

"Ai niin." hän sanoi, ja katsoi kelloaan.

"Meidän on parasta mennä takaisin mökille." hän sanoi ja alkoi kävelemään mökille päin. (luulen niin, en itse tiedä, kuten sanoin: suuntavaisto 0%) Seurasin häntä, mutta oli liian hidas, ja kömpelö, tottakai. Joten kompastuin johonkin (varmaankin omiin jalkoihini) ja kaaduin maahan. Edward, joka oli monta jalkaa kauempana, pysähtyi, ja kääntyi ympäri. Kun hän näki minut, makaamassa maassa, hänen ilmeensä muuttui pelokkaaksi ja hän juoksi sinne missä minä oli.

"Oletko okei?" hän kysyi, huolestuneena. Yritin nousta seisomaan: ja epäonnistuin. Kipu jalassani oli liikaa.

"En, luulen että nyrjäytin nilkkani."

T/N: Seuraava luku onkin sitten Edwardin näkökulmasta  

[Aimtist]

Aivan mahtavaa. Pakko sanoo et hyvin suomennat. Olen kiitollinen jo siitä, että suomennat tätä just sellasille ihmisille jotka ei osais lukea tätä englanniks (elikkä minä lukeudun mukaan tohon ). Elikkä kiitokset ja jatkoa.

Aimtist

[iituska]

Ihanaa Tää on ihan mahtava ficci, ja todellaki ihanaa, että viitsit suomentaa tätä! Ja suomennat todella hyvin!
Seuraavaa lukua vaan!  ;PP

iituska

[En-nu]

Tyypillinen Mike : DD joo käännät hyvin ja tätä on mukava lukea.Luvut vois olla pitempiä mutta eihän se sun vika ole  : ) ja jatkoa anteeksi lyhyt kommentti mutta menen ahmimaan tän tarinan pari lukua englanniksi 

[Rebel angel]

Kiitti kommenteista   Tässä sitä jatkoa nyt tulisi

Luku 4. Miksi? MIKSI?


EPOV

Istuin penkille ja katsoin ympärilleni. Parkkipaikalla ei ollut enää ketään, paitsi Bella. Hän käveli hitaasti bussille päin.

"Stacy, me lähdemme ilman sinua ellet tule bussiin viidessä minuutissa, viidessä!" Mr. Smith huusi avonaisen ikkunan läpi. Nauroin hiljaa. Miksiköhän hän kutsuu Bellaa Stacyksi...

"MINUN NIMENI ON BELLA!" hän huusi, ärtyneenä siitä, että Mr. Smith ei muistanut hänen nimeään. Naurahdin uudestaan. Se oli niin 'Bellamaista' tehdä noin. Päästin suuren huokauksen. Bella... Miksi hän ei muistanut minua? Tarkoitan, vietimme jokaisen päivän yhdessä neljän vuoden ajan. Miten hän on voinut unohtaa minut? Miten? Se on tavallaan loukkaavaa. Muistan ensimmäisen päiväni Forksissa todella selvästi nyt....

Takauma *swoosh*

Hengähdin syvään, ja astuin pois autosta. Tapaisin Bellan vihdoinkin uudestaan. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Ne kaksi vuotta ovat olleet yksinäisiä. Kun hän muutti Alaskaan, olin 10, melkein 11. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Onkohan hän muuttunut paljon...

Monet ihmiset pysähtyivät katsomaan minua, kun kävelin päärakennukselle päin. Tähyilin ihmisiä, toivoen että näkisin hänet, mutta ei. Kaikki tytöt alkoivat kieppua ympärilläni, mutta en välittänyt heistä. Kukaan heistä ei ollut Bella, ja kun kysyin tietäisivätkö he hänet, he alkoivat kikattaa hysteerisesti.

"Emme me tiedä kenestä sinä puhut." yksi heistä sanoi, johtaja, luultavasti. Huokaisin ja olin juuri pakenemassa joukosta kun näin hänet. Hän nojasi seinään ja luki kirjaa. Juoksin pois jengistä, hänen luokseen. Kun olin tarpeeksi lähellä, hidastin kävelyksi.

"Bella! Ihana nähdä sinua, siitä on niin pitkä aika!" sanoin, ja menin hänen luoksee, virnistäen iloisesti. Hän näytti aivan samanlaiselta, vain pidemmältä, mutta niin minäkin. Hän nosti katseensa kirjastaan, ja katsoi minua hämmentyneenä, kulmat kurtussa.

"Olen pahoillani, olemmeko me tavanneet joskus?" hän kysyi. Tunsin miten virnistykseni katosi.

"Öh, Bella, etkö sinä muista? Se olen minä." Tunsin itseni hämmentyneeksi. Mitä hänelle on tapahtunut?

"En, tämä on ensimmäinen kerta kun tapaan sinut." Tunsin miten veri pakeni kasvoiltani. En voinut puhua. Käännyin ja kävelin pois päin. "Joku päivä sinä vielä muistat..." mumisin hampaitteni välistä...

Takauman loppu *swoosh*

Huokaisin uudestaa. Onko hän kaatunut ja lyönyt päänsä tai jotain? Jokin ei ole oikein, on kaikki mitä tiedän. Sinä et vain unohda neljää vuotta elämästäsi. Vai unohdatko...? Istuin alas, ja ajattelin sitä hetken.

Hetken miettimisen jälkeen, päätin että oli aika mennä bussiin. Laitoin reppuni tavaratilaan, ja menin sisään. Kaikki katsoivat minua, kun astuin sisään, kaikki paitsi Bella. Hän istui bussin loppupäässä, lukien. Heh, miksi en ole yllättynyt? Kaikki tytöt alkoiva kikattaa ja kiljumaan kun kävelin käytävää. Mutta sitten, kaikkein ärsyttävin ääni maailmassa pysäytti minut. Jessica.

"Edward, miksi et istuisi tänne?" hän kysyi, ja taputti tyhjää paikkaa vieressään. Luoja, Miksi he eivät vain voineet jättää minua rauhaan?

"Eipäs, Eddie haluaa istua täällä, eikö niin?" toinen tyttö, jonka nimen olin jo unohtanut, sanoi. Silloin minulla napsahti. Kukaan ei kutsu minua Eddieksi, paitsi Bella. Niin meillä oli tapana kutsua toisiamme: Eddie & Bellie. Käännyin kahteen tyttöön päin, jotka istuivat siinä, hymyillen ja kikatellen, kuin he ajattelivat että aikoisin istua heidän viereensä. Hymyilin heille ystävällisintä hymyä, mitä vain pystyin.

"Olen pahoillani neidit, mutta hyppään mieluummin kalliolta kun istun viereenne." sanoin, ja aloin kävelemään bussin toiseen päähän, Bellan luo. Heidän leukansa tippuivat lattiaan; luulen että kaikkien tippui, paitsi Bellan. Pari ihmistä haukkoi henkeään, mutta en välittänyt siitä. Minä todella vihasin noita tyttöjä. En siedä epäaitoja ihmisiä. Kävelin bussin päähän, kunnes tulin Bellan luo, joka oli lukemassa, niin kuin aina, ja taputin hänen olkapäätään. En välittänyt katseista, joiden tunsin polttavan selkääni, enkä parista muusta hengen haukkomisesta.

" Olen pahoillani Bella, haittaako jos istun tänne?" kysyin ja osoitin tyhjää penkkiä hänen vieressään.

"Istu vaan, ei haittaa" hän sanoi totaalisen kiinostumattomasti, ja kääntyi takaisin kirjaansa päin. Vau... tuo sattui egooni hieman. Hieman ei kuvannut tarpeeksi. Paljon sopisi paremmin. Istuin hiljaa hänen viereensä, hänen sanansa sattuivat enemmän kuin uskoin. Bussi käynnistyi, ja lähti ajamaan tielle. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään pitkään aikaan, se tuntui ikuisuudelta. Hän luki jotakin, mutta en voinut kertoa, mitä.

"Mitä sinä luet?" kysyin, ja hän hypähti hieman, säikähtäen luultavasti ääntäni. Se olisi hänen tapaistaan.

"Öh, Romeota ja Juliaa?" hän vastasi, vaikka se kuulostikin enemmän kysymykseltä. Yritin olla nauramatta. Hän näytti hämmentyneeltä; voit nähdä sen hänen silmistään.

"Ai, oikeasti? Se on mahtava kirja; olen itse suuri Shakespeare fani." sanoin, ja virnistin hänelle, hän oli niin söpö, kun hän oli hämmentynyt, ja se oli usein.

"Olen pahoillani, mutta missä tahansa vedossa oletkaan mukana, voit  lähteä ja kertoa kavereillesi että sinä voitit. En jaksa pientä teeskentelyä tänään." hän sanoi, ja lähti kävelemään penkeiltä bussin toiseen päähän. Mitä? Mistä hän puhui? Veto? En pysy perässä.

Kun hän seisoi käytävällä, reagoin mielijohteesta; otin kiinni hänen kädestään, ja kiskaisin hänet taaksepäin, joten hän kaatui syliini. En halunnut hänen lähtevän.

" Ei ole mitään vetoa, miksi olisi? Tulin tänne omasta tahdostani." sanoin ja hymyilin hänelle uudestaan. "Oletko okei? Olen pahoillani että kaadoin sinut, mutta en halunnut sinun lähtevän." sanoin rehellisesti. Hän katsoi minua epäuskoisesti. "M-m-m-miksi?" hän änkytti, ja katsoi minua silmät suurina. Hymyni kasvoi kun näin hänen hämmennyksensä. 'Miksi? Miksi et muista minua?' ääni päässäni valitti. 'Hiljaa, älä itke kuin tyttö, hän tulee muistamaan.' sanoin äänelle.

"Hupsu tyttö, koska pidän sinusta, siksi." sanoin hänelle, kiinnittämättä huomiota päässäni huutaviin valituksiin.

"Anteeksi mitä?"  hän kysyi, ääni nousten viisi oktaavia. Hän kuulosti marsulta. Yritin olla nauramatta, 'ei ole mukavaa nauraa ihmisille' Esme sanoi aina, kun oli pieni. Mutta minä hymyilin.

"Olen sanomassa, että haluaisin olla ystäväsi. Yritän sanoa tämän kuulostamatta viisi-vuotiaalta; haluaisitko olla ystäväni?" sanoin lapsellisimmalla äänelläni, ja katsoin häntä koiranpentu silmillä. 'Mutta minä olen jo hänen ystävänsä, miksi minun pitää kysyä uudestaan? Miksi?' Ääni valitti uudestaan. Aloin väsyä jo tähän. Huokaisin henkisesti.

'Koska hän ei muista, ok? Nyt hiljaa' Sanoin äänelle, ja se katosi. Vihdoinkin.

Sitten, kaunein ääni maailmassa, toi minut takaisin maanpinnalle; Bellan nauru.

"Olen pahoillani sanoessani tämän, mutta et onnistunut; sinä kuulostat viisi-vuotiaalta." hän sanoi minulle, ja hymyili anteeksipyytävästi, mutta näin että hän ei tarkoittanut sitä.

"No hitto! Luulen että olisi pitänyt ajatella tätä läpi hieman enemmän. Joten, mitäs sanot, ystäviä?" Kysyin, ja ojensin kättäni jotta hän voisi kätellä sitä. Näin miten hän ajatteli sitä hetken. Sekin sattui egooni. Eikö hän halunnut olla ystäväni? Mitä jos-

Bella keskeytti pian ajatukseni. Hän tarttui käteeni ja kätteli sitä.

"Tottakai, ystäviä." hän sanoi ja hymyili hieman. Hänen sanansa ja hymynsä lämmittivät sydäntäni, ja egoni toipui nopeasti. Nyt minulla on enää yksi tavoite; tehdä kaikki asiat '101 hauskaa asiaa mitä tehdä wall-martissa'-listasta! Ai niin. Ja saada Bella muistamaan minut.

[Aimtist]

Jes jatkoa! Ihanaa et suomennat tätä näin nopeesti, mistä olenkin kiitollinen. Kovin moni asia ei oo ärsyttävämpää ku oottaa, et hyvää ficcii tulee jatkoo . (Yääh ei taaskaa mitää rakentavaa kommentointii ) Mut eipä voi mitään. Niih et eipä mujuta ku jatkoo!

Aimtist<3

[nnora]

Juonihan tässä ficissä on _tosi_ hyvä, ja suomennat hyvin. Eddie on sulonen nelosluvussa <3 Minkähän takia Bella ei muista? No, toivot
tavasti tulee käännöstä lisää pian, tykkään tästä ficistä älyttömästi (:

[Rebel angel]

Kiitos kommenteista! Ne on niin piristäviä....
Tää luku on kyl melko paljon vanhan kertausta mut mitäs siitä


Luku 5. Mike on vakavasti mielenvikainen


EPOV

Bella ja minä puhuimme koko bussimatkan. Oli mahtavaa puhua hänelle uudestaan, mutta tunsin itseni loukkaantuneeksi ja surulliseksi, koska minun piti vastata kysymyksiin jotka hän jo tiesi, no,olisi pitänyt tietää. Mutta minä vastasin niihin. Aika meni nopeasti, ja yhtäkkiä, olimme perillä.

"Hakekaa reppunne ja tavataan täällä kymmenessä minuutissa." Mr. Smith sanoi, ja käveli pois päin oppilaista, mökille, 20 metrin päähän penkeistä. Penkeillä istui tyttö, joka ei muistanut minua. Hän katseli ympärilleen, kuten minä.

Hetken päästä, Mr. Smith tuli pois mökistä, näyttäen hieman surulliselta. Hän käveli penkeille joilla Bella istui, ja alkoi puhumaan. "Olen pahoillani sanoessani tämän lapset, mutta tulemme elämään mökeissä 4&4, telttojen sijaan." hän sanoi. Kävelin penkeille sillä aikaa kun hän puhui, ja päätin seistä sen penkin takana, jolla Bella istui. Kun hän sanoi sen, kaikki hurrasivat, paitsi Tyler.

"EIIIII! TUO HAISEE!" hän huusi oikeasti tuskastuneena, ihan ilman sarkasmia. Kaikki paitsi Bella ja minä ja Mr. Smith kääntyivät katsomaan häntä happamasti. Minä katsoin Bellaa, joka katsoi Mr. Smithiä, joka katsoi taivasta. Sitten Mr. Smith rykäisi, ja sai luokan huomion takaisin.

"Sanon mökkiryhmät nyt, joten kuunnelkaa. Ensimmäinen ryhmä on..." Mr. Smith sanoi, ja alkoi luetella nimiä.

*** 2 minuuttia myöhemmin ***

"... ja viimeiseen ryhmään kuuluu Edward, Tyler, Mike ja Bella. Kysyttävää?" hän kysyi ja katsoi oppilaita. Kaikki tytöt katsoivat-ei- mulkoilivat ilkeästi Bellaa.

"Miksi Bella saa nukkua samassa mökissä kuin Edward! Minä olen se, jonka kuuluisi päästä sinne!" Se tyttö, Jessika sihisi Mr. Smithille. Mr. Smith katsoi Bellaan, ja sitten minuun.

" Jos en ole väärässä, pikku Eddie tässä," hän sanoi ja osoitti minua. " hyppäisi mieluummin kalliolta kuin  istuisi vieressäsi. Joten miksi hän haluaisi nukkua samassa mökissä kuin sinä?" hän kysyi ja katsoi Jessicaa nyrpeästi. "Eddie-kulta, onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa? Emme halua että sinä tapat itsesi." hän kysyi minulta, hymyillen ystävällisesti. Mutta minä en katsonut häneen; katsoin Bellaan, joka istui penkillä vieressäni. Hän kääntyi ympäri, ja katsoi minuun. Hymyilin hänelle.

"Ei Mr. Smith, minulla ei ole lainkaan ongelmaa." vastasin hänelle, katsoen Bellaan. Käännyin katsomaan häntä, ja hymyni hyytyi. "Voisitko olla kutsumatta minua tuolla lailla?" sanoin hänelle. Hän virnuili minulle, eikä näyttänyt kiinostuneelta totella pyyntöäni.

"Jos niin sanot." hän sanoi, virnuillen vieläkin. Sitten, hän katsoi Bellaan.

"Onko sinulla ongelmaa ryhmäsi kanssa, Stacy?"

"Minun nimeni on Bella." hän sanoi selvästi ärtyneenä.

"Vastaa vain kysymykseen, Stacy."

Hän mietti sitä hetken. Sitten hän näytti siltä että olisi päättänyt.

"Ei ole. Ei yhtään ongelmaa." hän vastasi Mr. Smithille.

"Loistavaa! Se on sitten päätetty. Menkää kaikki ryhmiinne. Kun olette ryhmässä, seuratkaa polkua tänne," hän sanoi ja osoitti polkua penkkejen vieressä. "se johtaa teidät mökeille." Kaikki alkoivat liikkumaan kun Mr. Smith lopetti puhumisen. Seisoin paikallani, reppu olan yli, odotellen toisia. Bella kääntyi hakemaan reppuaan, ja kun hän teki niin, Tyler ilmestyi hänen taakseen.

"Luulen että olemme nyt kämppiksiä." hän sanoi. Bella kääntyi ympäri, ja näki Tylerin.

"Joo, siltä näyttää." hän sanoi ja otti reppunsa. Mike ilmestyi hänen vasemmalle puolelleen, mutta Bella ei näyttänyt älyävän sitä.

"Tästä tulee niin hauskaa! Eikö niin, Bella?" hän sanoi, melkein hyppien ylös ja alas innoissaan. Kun Bella kuuli hänen äänensä, hänen koko ruumiinsa jäykistyi. Hän kääntyi ympäri katsomaan Mikeä, kun se tapahtui; hän pyörtyi. Olin onnekas, ja sain hänet kiinni, kun hän kaatui. Tyler näytti järkyttyneeltä, mutta se ei ollut mitään verrattuna Mikeen.

"SE EN OLLUT MINÄ, MINÄ LUPAAN!" hän huusi, ja juoksi metsään päin, kirkuen kuin hullu mies.

"Öh... Okei." sanoin, hieman järkyttyneenä hänen reaktiostaan. 'Eikö minun pitäisi olla huolestunut Bellasta?' ääni päässäni sanoi. 'Ai niin' unohdin Bellan hetkeksi.

"Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle?" Tyler kysyi, kuulostaen huolestuneelta. Ennenkuin pystyin vastaamaan, ääni takanani vastasi.

"Viekää hänet sairastupaan. Menkää vain polkua joka johtaa mökeille kunnes olette mökkien luona. Kun olette mökkien luona, näette ison keltaisen mökin polun vieressä. Seuratkaa polkua, niin sairastupa on polun päässä." Mr. Smith sanoi, kuulostaen myös huolestuneelta.

"Ok, älysin. Tule Tyler." sanoin ja aloin kävellä nopeasti polulle, Bella sylissäni.

*3 tuntia myöhemmin*

"Tuleeko hän olemaan kunnossa? On mennyt jo kolme tuntia. Oletteko varmoja ettei hän ei ole kuollut?" Mike kysyi sadannetta kertaa. Muksautin häntä takaraivoon. "Hei! Tuo sattui!" hän valitti. Sen jälkeen kun hän oli juossut metsään kirkuen, hän oli vihdoin älynnyt, että Bella oli pyörtynyt eikä olli kunnossa. Joten hän tuli sairastupaan 'auttamaan'. Jos auttaminen on sitä että kysyy onko henkilö jota on tarkoitus auttaa, on kuollut.

Katsoin Tyleriin, joka oli istumassa yhdellä toisella sängyllä pienessä mökissä. Hän katsoi minua silmiin ja muodosti suullaan äänettömästi sanat 'Sinä. Minä. Ulos. Puhumaan.' Ja osoitti ovea. Nyökkäsin hänelle, nousin ylös ja kävelin ovelle.

"Tyler ja minä käymme nopeasti ulkona. Tulemme pian takaisin." kerroin Mikelle, ja kävelin ovesta ulos, Tyler perässäni.

Kävelin pari metriä metsään päin, ja pysähdyin.

"Mistä sinä halusit puhua?" kysyin häneltä kääntyen ympäri.

Hän katsoi maahan kun vastasi.

"Öh... en tosiaankaan tiedä, miten sanoa tämä...olen katsellut sinua jonkin aikaa, ja-" siinä vaiheessä keskeytin hänet.

"Tyler odota hetki! Olet todella hyvä jätkä, mutta en ole sellainen" sanoin hänelle. Hän nosti äkkiä päänsä, ja katsoi minua silmiin. Hän näytti yllättyneeltä, ja pelästyneeltä.

"OMG, EIII! En tarkoittanut sitä, minä en ole homo!" katsoin häneen. Hän näytti puhuvan totta. En halunnut roikkua jätkän kanssa, joka piti minusta.

"Tarkoitin, että olen katsonut sinua, ja nähnyt että sinun ja Bellan välillä on jotain. Mitä on meneillään?" hän kysyin. En voinut estää itseäni, vaan päästin suuren huokauksen.

"Kun olin 10, melkein 11, ja asuin Alaskassa, Bella muutti naapuriini. Meistä tuli parhaita ystäviä, ja olimme yhdessä joka päivä. Neljä vuotta kului, ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hänen perheensä päättää muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa, Forksiin. Me molemmat olimme surullisia siitä että hän oli lähtemässä, mutta me lupasimme että tapaisimme vielä joskus. Kaksi vuotta kului, ja vanhempani päättivät että meidän pitäisi muuttaa Forksiin. Kun näin hänet ensimmäisenä päivänäni, menin puhumaan hänelle, mutta hän ei muistanut minua. En ymmärrä miksi. Miksi hän ei muista minua?" kysyin Tyleriltä, ja tunsin jotain märkää poskellani; kyynel. Pyyhin sen nopeasti pois, mutta Tyler näki sen. Hän käveli luokseni, ja antoi minulle ison halauksen.

"Se on okei, itke niin paljon kuin haluat, se on okei." hän sanoi ja taputti selkääni. En voinut enää hillitä itseäni. Itkin siinä, Tylerin sylissä, minuutin, tai kaksi. Sitten, pyyhin kasvoni, ja menin pois Tylerin sylistä.

"Pyydän, ethän kerro tästä kenellekkään?" rukoilin häneltä. Kaikki luulisivat että olisin homo, jos hän kertoisi. En ole homo! Olen miehekäs! Olen miehekäs, hetero jätkä, joka oli juuri itkemässä toisen miehekkään heteron jätkän sylissä. (toivottavasti)

"Tottakai, jos et kerro että hetken kuulostin karmivalta ahdistelija homolta."

"Sovittu." sanoin ja ojensin kättäni. Hän kätteli sitä, ja virnisti.

"Se on okei kaveri, me saamme hänet muistamaan, autan sinua. Minä lupaan." hän sanoi, ja taputti olkapäätäni, kävellessämme takaisin sairastuvalle päin.

"Kiitos, veljeni toisesta äidistä." sanoin hänelle ja taputin hänenkin olkapäätään. Aloimme nauramaan ja menimme sisälle mökkiin. Silloin näin järkyttävimmän näyn elämästäni.

Sängyllä, missä Bella oli, oli myös Mike; hän oli makaamassa Bellan päällä, kädet Bellan ympärillä. Bella näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä, ja hän katsoi minuun, anelevilla silmillä, jotka huusivat 'auttakaa, auttakaa!'

"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler huusi Mikelle, mutta minä juuri, ja juuri kuulin sen, olin ulkoavaruudessa hetken. Bellan ääni toi minut takaisin maanpinnalle.

"Äkkiä. Ota. Hänet. Pois. Päältäni." hän sanoi ahdistuneella äänellä. Silloin älysin että hän ei voinut hengittää. Kävelin sängylle, katsoen Bellaan koko ajan, ja lyöden Miken pois hänen päältään kaikilla voimillani. Kun Mike ei enää ollut hänen päällään, Bella hengitti syvään, sitten hän katsoi minuun, ja hymyili hieman.

"Kiitos." hän sanoi, kuulostaen hengästyneeltä.Hymyilin hänelle, enkä voinut estää itseäni, reagoin mielijohteesta; nostin hänet syliini, morsian tyylillä.

"Meidän pitäisi mennä takaisin mökkiimme." sanoin, ja aloin jo kävelemään ovelle päin. Mutta älysin äkkiä, että jos joku löytäisi Miken täältä, hakattuna, olisimme pahassa pulassa. Meidän pitäisi hankkiutua eroon todisteista.

"Tyler, voitko nostaa Miken lattialta, ja laittaa hänet sängylle?" kysyin Tyleriltä, joka nojasi oven viereiseen seinään.

"Tottakai, ei ongelmaa." hän sanoi ja alkoi kävellä tajutonta Mikeä päin. Kun Bella ei katsonut, hän iski silmää, minä hymyilin hieman. Kävelin pois sairastuvasta, ja lähdin kävelemään polkua, joka johti toisille mökeille. Ihmettelin mitä siellä tapahtui... pysähdyin, ja katsoin Bellaan, joka oli katsomassa ylös pilviin.

"Mitä siellä tapahtui" kysyin häneltä, ja hän punastui.

"Voit laittaa minut alas, voin kävellä itsekkin." hän sanoi, välittämättä kysymyksestäni. Pudistin päätäni.

"Ei, ennenkuin vastaat kysymykseeni." sanoin, ja hän huokaisi.

"Sen jälkeen kun te lähditte, heräsin..." Bella alkoi kertomaan.

*3 minuuttia myöhemmin*

Olin juuri potkaisemassa häntä haarojen väliin kun te tulitte." hän lopetti inhoavana. Ruumiini oli jännittynyt hänen tarinansa aikana, ja tunsin haluavani oksentaa. Yäk. Tuo 'Mike' ei tosiaankaan ollut päästään terve.

"Okei nyt minä kerroin sinulle. Joten, voitko laskea minut alas Eddie-kulta?" hän sanoi. Eddie, Eddie & Bellie. Niin meillä oli tapana kutsua toisiamme... hymyilin hyvälle muistolle, ja katsoin alas Bellaan.

"Tottakai, Bellie." sanoin, ja laskin hänet maahan.

"Menemmekö?" kysyin. Ei vastausta. Katsoin hänen silmiinsä. Ne olivat tyhjät, kaukana, kaukana, poissa. Heilutin kättäni hänen kasvojensa edessä; ei vieläkään vastausta. Siinä vaiheessa minä huolestuin.

"Bella?" kutsuin, yrittäen saada hänet takaisin maan pinnalle, mutta en onnistunut.

"Bella! Bella! Herää Bella!" sanoin, tartuin hänen olkapäihinsä, ja ravistelin häntä; ei vieläkään vastausta.

"Bella! Bella! Vastaa minulle, hemmetti!" sanoin jo todella huolestuneena. Ehkä hänellä oli hysteerinen kohtaus? 'No iske hänet pois siitä' ääni päässäni sanoi. Tein mitä se käski, ja sain vihdionkin vastauksen. Bella räpytteli silmiään, ja näin että näki minut. Hymyilin helpottuneena. Sitten hän teki jotakin, mitä en ollut odottanut, hän läimäytti minua kasvoille, kovaa.

"Sinä hemmetti löit minua ja olet iloinen siitä?" hän kysyi minulta, kauhistuneella äänellä. Muistin tuon jostakin, en täsmälleen samaa, kuitenkaan, mutta mistä?

Takauma *swoosh*

Menimme huoneeseeni ja suljimme oven.

"Joten, mikä se iso uutinen on? Sanoit että se on kiireellistä." sanoin ja istahdin sängylleni. Hän katsoi minuun, mutta antoi katseensa pudota lattiaan.  Hän näytti surulliselta. Miksi?

"Öh, en tiedä miten sanoa tämä... muutan takaisin Forksiin perheeni kanssa." hän sanoi, ja yksi kyynel karkasi hänen silmästään. Nauroin yllätyksestä ja shokista.

"Bella, onko tämä jonkinlainen vitsi?" kysyin, ja hymyilin hieman, koska jos se oli, se oli todella sairas.

Hän katsoi minuun uudestaan, vihaisena. Hän käveli luokseni, ja läimäytti minua kasvoille, kovaa.

"Minä kerron sinulle, että minä muutan pois, ja sinä olet hemmetti iloinen siitä?" hän huusi minulle, ja lisää kyyneleitä karkasi hänen silmistänsä, tippuen hänen poskilleen.

Silloin minä ymmärsin että hän oli tosissaan. Nousin ylös sängyltä ja kävelin hänen-

Takauman loppu *swoosh*

Bella keskeytti takaumani; hän oli lyönyt minua kasvoille.

"Hei! Mitä varten tuo oli!" kysyin häneltä, ärsyyntyneenä.

"Sinä olit sekaisin." hän sanoi yksinkertaisesti.

"Ai niin." sanoin, ja katsoin kelloani. Älysin shokissa miten paljon se jo oli. Mr. Smith kävi tunti sitten sanomassa että meillä olisi kokko kahdeksalta; kukaan ei saanut olla myöhässä, ei kukaan. Kun hän kertoi sen meille, hänen silmissään paloi tuli: hän oli kuoleman vakava. Kello oli viittä minuuttia vaille kahdeksan.

"Meidän on parasta mennä takaisin mökille." sanoin ja käännyin kävelemään nopeasti mökeille päin.

Unohdin että Bella oli ihminen, joka kompastui kaikkeen, joten olin hieman yllättynyt kun kuulin hänen kaatuvan takanani. Käännyin ympäri, ja näin että hän oli makaamassa pari metriä takana päin, ja hänen kasvoillaan oli välähdys kipua. Voi ei. Mitä jos hän satutti itsensä? Jouksin sinne missä hän oli, niin nopeasti kuin pystyin.

"Oletko okei?" kysyin häneltä huolestuneena. Bella yritti nousta ylös, mutta kaatui takaisin maahan, kasvot kivun peittäminä.

"En, luulen että nyrjäytin nilkkani."

[Aimtist]

JES JES JES! JATKOA! Ihanaa et ei tartte odottaa ikuisuuksii ennenku tulee jo jatkoo Rakastan tätä ficcii. Mietityttää vaa, miks Bella ei muista Edwardia. Hmm. No pianhan se nähää.
 Suomennat mielestäni hyvin, enkä huomannu virheitä (en kyl yleensä huomaakkaa jos en etsimäl etsi).
Ei siis muuta ku JATKOOO!!!

[N1gg1h]

Nyt vihdoin pääsin kommentoimaan.... Oon lukenut jo aika kauan, mutten oo kommentoinut,  sry 
Kuintenkin. Ficci on tosi koukuttava ja tulee ihan oma vaihto-oppilas vuosi mieleen.... Eräs hyyyyvin ärsyttävä opettaja ei millään muistanut nimeäni, joten päätti alkaa kutsua minua Apriliks  Ja kuka sano, ettei opettajat tee mitään sellasta tahallaan....
Mut kuintenkin siis ficci on toosi hyva ja aihe on mielenkiintoinen!
Ihanaa kun ei joudu odottelemaan liian kauan uusia lukuja!
Jatkoa vaan!

[Rebel angel]

Kiitos kommenteista!

Luku 6. Eddie, Teddie, ja Mickey


BPOV

Mahtavaa, nyrjäytin nilkkani. Jos jossakin on jumala, hän vihaa minua.

"Oletko varma?" Edward kysyi horjuvalla äänellä, täynnä huolta ja katsoi minua kyyneleisin silmin. Äh, ryhdistäidy! Okei, hän on homo, mutta itkeä? Tämän takia? Vakavasti...

"Kyllä Edward, olen varma." sanoin hammasta purren, ärtyneellä äänellä. Sitten huokaisin. Tuo tyyppi oli mahdoton.

"Mitä nyt? Kerro minulle! Sattuuko? Oletko kunnossa?" hän kyseli horjuvalla äänellä, ja minä naurahdin hieman. Miksi hän välitti?

"Kyllä Edward, olen kunnossa. Ajattelen vain, että tämä on hieman ironista. Mietippä sitä. Me tulemme tänne, ja ensimmäiseksi, pyörryn kolmeksi tunniksi. Sen jälkeen, herään Mike kahden tuuman päässä kasvoistani. Sitten, sinä lyöt minua," pysähdyin, ja katsoin häntä happamasti. "ja nyt tämä." sanoin ja osoitin jalkaani. "Tarkoitan, mikä nyt on? Perjantai kolmastoista?" kysyin sarkastisesti.

"Oikeastaan, nyt on perjantai kolmastoista" hän sanoi, ja osoitti supermodernia kelloaan.

"Äh, älä viitsi!" huusin taivaalle. "Oikeasti? Oikeasti? Jos olet siellä ylhäällä, valmistaudu ottamaan turpiisi, odotahan vain!"

"Öh, olen pahoillani Bella, mutta meidän todella täytyy mennä. Voit huutaa taivaalle myöhemminkin." Edward sanoi, ja nosti minut uudestaan syliinsä. En vastustellut; jalkaani sattui helvetisti. Hän rupesi juoksemaan johonkin suuntaan, kenties mökeille päin, mutta en välittänyt. Mulkoilin pilviä. Tiedän ettei se ollut pilvien vika, mutta minun oli saatava vihani purettua johonkin. Mietin miksi olin niin vihainen. Tarkoitan, huono onni oli toinen nimeni, tiedäthän, jotakin josta et pääse eroon.

Yhtäkkiä Edward pysähtyi. Otin katseeni pois pilvistä, ja näin että olimme mökeillä. Ne näyttivat samalta kuin ne  pikku talot kylässä, paitsi ne olivat pienenmpiä, ja täällä oli puita kaikkialla, ympäröimässä paikkaa. Nauroin hiljaa. 'älä mene metsään.' he sanovat. Helppoa, varsinkin kun metsää on kaikkialla. Hmm... kukakohan olisi hirviö jos tämäkin olisi elokuvaa. Helppoa. Mike. Jos mietit sitä, hän, ja se karmiva sairas tyyppi siinä leffassa ovat tavallaan samanlaisia, ainakin ulkonäöltään.

Sitten äkkiä, Edward alkoi juosta toista polkua joka johti poispäin kylän mökeistä.

"Minne sinä menet? Mökit ovat täällä."

"Mr. Smith sanoi, että meillä on kokko tänä iltana, jonkin juhlistaminen, en kuunellut kunnolla. Kuitenkin, hän tappaa meidät, jos emme ole siellä." hän sanoi vakavana. Tärisin. Kalan tuntien, hän oli vakavissaan. Kerran, hän oli todella ärsyyntynyt oppilaaseen, ja hänen kännykkäänsä, joka keskeytti opetuksen; hän meni oppilaan luo, ja murskasi hänen kännykkänsä paljailla käsillä. Se ei ollut nättiä.

Parin minuutin polulla juoksemisen jälkeen, näin jotakin hohtamassa kaukana metsässä. Tulta. Siellä oli pieni niitty suoraan edessä, ja pieni nuotio oppilaiden ympäröimänä, jotka istuivat puupölkyillä. Edward hidasti kävelyksi, ja oli juuri kävelemässä pois metsästä, kun pysäytin hänet.

"Mitä?" hän kysyi, ja rypisti otsaansa.

"Jos haluat minun jäävän henkiin, laitat minut heti alas." sanoin ja osoitin maata.

"Miksi?" hän kysyi, ja hänen rypistyksensä syveni.

"Edward, jos sinä kävelet tuonne, minä sylissäsi, tytöt tappavat minut! Se on kuin heittäisit palan veristä lihaa, parille tappaville nälkäisille haille, joilla on pinkit korkokengät." totesin. Hän nauroi vertaukselleni, mutta laski minut alas, ymmärtäen mitä tarkoitin. Kun yritin kävellä, kipu oli väheni, ja oli melkein poissa. Kävelimme nuotiolle, ja istuimme alas pölkylle, kuten olisimme olleet siinä koko ajan. Mr. Smith istui omalla pölkyllään, juoden jotakin pullosta.

"Tiesittekö, että sukunimeni, *hik* on sama kuin Will Smithillä?" hän kysyi oppilailta nuotion lähellä.

"Ei ollut aavistustakaan" joku sanoi sarkastisesti.

"Äitini, *hik* halusi aina pojan. Kun minä *hik* synnyin, hän halusi kivan, *hik* sukunimen minulle, joten minusta tuli *hik* Smith Jr. Smith. " hän sanoi, ja alkoi yllättäen nauramaan hysteerisesti. Sitten, hän pyörtyi. Kaikki oppilaat tuijottivat tajutonta kalaa, joka oli kaatunut taaksepäin. Hetken oli hiljaista, kunnes Mike rikkoi hiljaisuuden.

"Hei, tällä jätkällä on viinaa. Kuka haluaa juomajuhlat?" hän kysyi oppilailta, ja otti yhden Mr. Smithin kaljapulloista, pitäen sitä ylhäällä kuten soturi ennen taistelua, ja voittaessaan taistelun kuten elokuvissa. Kaikki oppilaat hurrasivat, ja rupesivat juomaan.

"Haluatko mennä takaisin?" Edward kysyi inhoavana.

"Kyllä. Minä ja alkoholi emme ole parhaita ystäviä." sanoin, nousin pölkyltä ja lähdin takaisin mökeille. Kun olimme perillä, Edward näytti mikä mökki oli meidän. Sisällä oli neljä sänkyä, kaksi kaappia, ja pieni pöytä, jolla oli kaksi tuolia ja pullo vettä.

"Missä reppuni on?" kysyin häneltä, kun näin heidän kaikkien reput sänkyjen alla, paitsi omani.

"Meidän piti piilottaa se Mikeltä..." hän sanoi, jättäen lauseen roikkumaan. Sain puistatuksen. Oikeasti, kun tämä viikko on ohi, lähetän hänet hullujen huoneelle...

Edward meni kaapin luo, avasi sen, ja veti reppuni ulos. Piti piilottaa se Mikeltä... jos löisin vetoa hänen älykkyysosamäärästään, se olisi alle 10.

"Ole hyvä." Edward sanoi, ja antoi sen minulle.

"Kiitos." menin tyhjän sängyn luo, ja laitoin reppuni siihen. Avasin sen, ja otin iPodini, ja rakkaan kirjani, Romeon ja Julian. Olin juuri aloittamassa lukemisen, kun Edward käveli luokseni, ja laittoi kätensä olkapäälleni.

"Käyn hakemassa Tylerin, tulen heti takaisin. Pärjäätkö?" hän kysyi, katsoen minua kuten äiti, joka oli lähtemässä töihin, ja jättämässä sairaan lapsen ensimmäistä kertaa yksin kotiin.

"Mitä minä olen, kolme-vuotias? Pystyn pitämään huolen itsestäni, kiitos vain." sanoin ärsyyntyneenä siihen, että hän ei luottanut minuun tarpeeksi jättääkseen minut yksin.

"Jos niin sanot. Nähdään pian, luultavasti." hän sanoi kohauttaen olkapäitään, ja lähti. Olin yksin suunnilleen 30 sekuntia. Kun olin lukenut kaksi sivua, ovi heilahti auki, ja löi seinään päästäen kovan 'pang' äänen. Oviaukossa seisoi Mike, puolitäysi vodkapullo kädessään. Hän näytti yllättyneeltä, ja iloiselta nähdessään minut mökissä.

"Hei Bella!" hän sanoi, ja alkoi kävelemään luokseni, mutta minä pysäytin hänet.

"Mike, pysähdy siihen. Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun ole tarkoitus olla juomajuhlissa kavereittesi kanssa?" kysyin häneltä.

"Minä olen. Tulin vain hakemaan paitani." hän sanoi, laskien vodkapullon alas, jättäen sen pöydälle. Sitten hän käveli sängylleen ja avasi reppunsa, ottaen valkoisen paidan. "Näetkö?" hän kysyi, ja osoitti sitä. "Mahtavaa, nyt, häivy." sanoin hänelle, työntäen hänet ulos, ja sulkien oven. Olin vieläkin kuuntelemassa iPodiani, kun kävelin pöydälle, otin vesipullon, ja avasin sen juodakseni. Hmmm... tämä vesi maistuu oudolta....

EPOV

Matkallani takaisin kokolle, ohitin pari ihmistä mutta en kiinnittänyt huomiota keitä he olivat. Kaikki he olivat humalassa, joten kukaan heistä ei ollut Tyler. Kun vihdoinkin saavuin kokolle, näin Tylerin, joka seisoi hämmentyneenä Mr. Smithin vierellä.

"Tyler, siellähän sinä olet." kutsuin nauravien ja puhuvien ihmisten läpi.

"Edward, mitä täällä on tapahtunut? Kun tulin tänne, kaikki kävelivät ympäri, juoden viinaa, ja Mr. Smith oli tajuton." hän osoitti Mr.Smithiä, joka hymyili unissaan.

"No, tämä tyyppi," sanoin ja osoitin Mr. Smithiä. "oli täällä juomassa. Sitten hän sammui, ja Mike otti tämän tilaisuutena järjestää juomajuhlat. Joten, hän otti Mr. Smithin viinat, ja tässä on tulos." sanoin, paljoa välittämättä. Ainut asia, josta välitin, oli Bella, joka oli yksin istumassa mökissä.

"Mennään takaisin mökille; en halua jättää Bellaa yksin." sanoin hänelle, hieman levottomana. Okei, todella levottomana.

"Tottakai, mennään." Tyler sanoi, ja lähdimme kokolta. Halusin juosta takaisin niin kovaa kuin pysyin, mutta ajattelin että Tyler ei pysyisi seuraamaan yhtä kovaa. Ja emme halunneet toisenkin henkilön nyrjäyttävän nilkkaansa.

Kun tulimme mökeille, Mike horjahteli ulos mökistämme.

"Mike mitä sinä teet täällä?" Eikö sinun pitäisi olla kokolla juomassa viinaa? Sinähän loppujenlopuksi ne juomajuhlat aloitit." Tyler kysyi häneltä.

"Voi hitto! Unohdin vodkani mökkiin. Parempi käydä hakemassa se." hän sanoi, ja kääntyi mökille päin, minä ja Tyler hänen perässään.

Kun hän avasi oven, me kaikki näimme jotakin, mitä emme koskaan uskoneet näkevämme.

Bella oli hyppimässä ylös ja alas sängyllä, tanssimassa, ja kuuntelemassa iPodiaan, laulaen laulua niin kovaa kuin pystyi. Kun hän hyppi/tanssi, jotakin tippui sängyltä, ja kieri luoksemme; tyhjä vodkapullo.

"Vodkani!" Mike huusi, ja käveli, melkein juoksi, metrin joka erotti hänet ja tyjän vodkapullon. Hän nosti sen syliinsä ja nyyhkytti.

"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Tyler ja minä huusimme hänelle, mutta hän ei kuullut.

"Se oli puoliksi täysi kun jätin sen..." hän nyyhkytti. Bella näytti kuulevan että hänellä oli seuraa, joten hän lopetti laulamisen, ja avasi silmänsä. Kun hän näki meidät, hän teki kaikista odottamattomimman asian.

"Eddie! Teddie! Mickey!" hän huusi iloisena, ja otti ison hypyn sängyltä meitä kohti, suoraan syliini.

"Oli ikävä sinua..." hän sanoi, henki haisten alkoholilta.

"Laitetaan sinut makaamaan alas, olet humalassa.Tyler, voitko siirtää repun sängyltä?" kysyin häneltä, kun kävelin sängylle. Hän siirti sen, ja minä laitoin Bellan sängylle. Hän näytti todella väsyneeltä, ja raapi itseään kaikkialta.

"Niin...kuuma..." hän sanoi, ja rupesi aukomaan paitansa nappeja.

"Ei, ei, ei! Bella, älä ota vaatteitasi pois!" rukoilin, ja napitin napit, jotka hän oli jo avannut.

"Ei, tee se!" Mike huusi takaani, selvästi pettyneenä vastauksestani.

"Turpa kiinni Mike!" Tyler, ja minä huusimme täsmälleen samaan aikaan. Mike hiljeni, mutta katseli koko ajan, innostuneena.

"Mutta on niin kuuma..." Bella valitti. Sitten, hän aukaisi silmänsä, ja hymyili minulle.

"Hei Eddie! Mitä kuuluu?" hän kysyi, ja pussasi minua poskelle. Olin hölmistynyt hänen käytöksestään; hän karkasi sängyltä, ja juoksi Tylerin luo.

"Hei Teddie!" hän sanoi, ja kumartui lähemmäs hänen kasvojaan, katsoen tarkasti. Sitten hän kikatti. "Näytät hassulta!" ja teki saman, mitä oli tehnyt minulle, pussasi häntäkin poskelle. Minä seisoin pöllämystyneenä. Juuri kun hän oli menossa Miken luo, hän pysähtyi. (Luojan kiitos siitä.) Sitten, hän räpytteli silmiään, ja horjahteli yrittäen pysyä pystyssä. Hän haukotteli.

"Minua...nukuttaa..." hän sanoi hitaasti. Sitten, hän luhistui lattialle.

[Rassermus]

Heha Nopeesti tuliki kännii :3
Joosh, mut tosiaankin. Tää on hyvä ja iha hyvi suomennettu, mut joitai kirjotus ja käännös virheit löytys.
Mut joo. Jatkoa olis toosi kiva saada. Tykkään^^

[Rebel angel]

Rassermus: juu, tää onkin mun eka käännös ficci, joten aika varmasti on joitain virheitä...  

Luku 7. Krapula

BPOV

En tiedä kauanko aikaa oli kulunut, kunnes tulin hieman enemmän tajuihini, mutta en tarpeeksi herätäkseni.

"Pitäsikö meidän herättää hänet?" Tyler sanoi kauempaa.

"En tiedä, hän joi melko paljon alkoholia... ehkä hänen pitäisi nukkua hieman kauemmin, voimme kertoa Mr. Smithille että hänellä on paha olo." Edwardin ääni vastasi, ja tunsin käden otsallani. "No, en joutuisi valehtelemaan. Luulen että hänellä on kuumetta." hän lisäsi, ja taputti otsaani hellästi.

"Mitä? Kuumetta? OMG, SE EN OLLUT MINÄ, MINÄ LUPAAN!" Mike huusi, ja kuulin kovia jysähdyksiä, ihan kuin joku juoksisi ympäriinsä.

"Olitpas. Nyt, rauhoitu!" Edward sanoi hammasta purren, ärtyneellä äänellä, selvästi väsyneenä hänen käytökseensä. Toivoin että voisin kertoa hänelle että se menisi ohi, mutta en pystynyt. Se oli vain Mike, käyttäytyen kuten Mike. Juokseva ääni pysähtyi; hän näytti rauhoittuneen hieman.

"Luulen että meidän pitäisi lähteä, emme halua olla myöhässä. Sen jälkeen mitä alkoholin kanssa tapahtui." Tyler sanoi, ja piti tauon. Pystyin kuvittelemaan, miten hän mulkoili Mikeä. "Hän ei tule olemaan iloinen. En olisi yllättynyt jos hän laittaisi meidät hölkkäämään järven ympäri."

"Mutta sehän on neljä hemmetin mailia! Et voi olla tosissasi!" Mike valitti.

"Kyllä voin. No, kuten sanoin, lähdetään, emme halua olla myöhässä." Tyler sanoi, ja kuulin miten heidän askeleensa kävelivät ovea kohti, avaten, ja sulkien sen niin hiljaa kuin mahdollista.

Kun makasin siinä hetken, (minkä kuvittelen olevan oma sänkyni mökissä) aloin ymmärtää mistä Edward puhui. Minulla oli huono olo, kuten minulla todella olisi kuumetta. Ja minulla oli massiivinen päänsärky. Huokaisin. Mietin vakavasti toisen nimeni vaihtamista. Voisin mennä Irlantiin, ja etsiä nelilehtisen apilan. (ei sillä että se auttaisi, mutta kuka tietää?)

Avasin silmäni hetken päästä, mutta kaduin sitä nopeasti. Valo mökin katossa säteli minuun päin, liian voimakkaasti. Massiivinen päänsärkyni kasvoi paljon pahemmaksi; tuntui siltä että pääni räjähtäisi. Suljin silmäni nopeasti uudelleen, ja tartuin käsilläni päähäni, heikkona yrityksenä vähentää kipua. Mitä minä olin tehnyt saadakseni tämän päänsäryn?

Takauma *swoosh*

Hmmm... tämä vesi maistui oudolle... no jaa! 'Voin yhtä hyvin juoda sen kokonaan'. Ajattelin, ja join sen kaiken, pohjanmaan kautta. Kun pullo oli tyhjä, laitoin sen pyödälle, ja menin takaisin sängylle, horjahdellen. Jostain syystä oli vaikeampi kävellä kuin normaalisti... kun olin sängyllä, otin kirjani, ja aloin lukemaan, mutta se ei ollut enää kiinnostava. Juuri kun suljin kirjan, kappale iPodissani vaihtui nopeammaksi. Katsoin näyttöön, ja siinä luki 'Animals-Nickelback '. Ajattelematta, heitin kirjan syrjään, ja aloin tanssimaan sängyllä, hyppien ylös, ja alas.

"TÄMÄ LAULU ON NIIN HYVÄ! EN EDES TIENNYT ETTÄ MINULLA TÄMÄ IPODISSANI!" huusin, ja yritin laulaa mukana. Suljin silmäni, ja aloin laulaa kovempaa, nauttien hetkestä. Minulla oli niiiiiin hauskaa! Miksi en tee tätä useammin?

"Vodkani!" Mickey itki taustalla, mutta en välittänyt hänestä. Minulla oli niin hauskaa hyppiessäni ylös, ja alas sängyllä!

"Mike, mitä helvettiä sinä teet?" Teddie huusi, ja silloin älysin jotain. Eddie oli tullut takaisin! Jess! Mahtavaa!

"Se oli puoliksi täysi kun jätin sen..." Mickey nyyhkytti, mutta en siltikään kiinnittänut häneen huomiota. Avasin silmäni, ja lopetin laulamisen. "Eddie! Teddie! Mickey!" Huusin iloisena kun näin heidät kolme, seisomassa siellä, ja otin ison hypyn sängyltä heitä kohti, Eddien syliin.

"Oli ikävä sinua..." sanoin Eddielle, ja katsoin häneen. Hän näytti siltä että hän haistasi jotain pahaa...

"Laitetaan sinut makaamaan alas, olet humalassa. Tyler, voitko siirtää repun sängyltä?" hän kysyi Teddieltä, käveli sängylle, ja laittoi minut makaamaan siihen. Suljin silmäni. Kun hän laittoi minut sängylle, älysin jotain. Olin niin kuuma! (molemilla tavoilla, tietysti) aloin raapimaan itseäni, mutta se ei auttanut. "Niin...kuuma..." sanoin, ja aloin avaamaan nappejani; sen pitäisi auttaa!

"Ei, ei, ei! Bella, älä ota vaatteitasi pois!" Eddie vastusteli, ja napitti avaamani napit. Miksi? Miksi en voinut? Täällä on niiiiiiiiiiiiiin kuuma!

"Ei, tee se!" Mickey huusi pettyneenä.

"Turpa kiinni Mike!" Teddie, ja Eddie huusivat täsmälleen samaan aikaan. VAU... Miten he sen tekivät?... se oli kuin taikaa... mutta kuumuus keskeytti ajatukseni, koko ajan tuli kuumempi ja kuumempi...

"Mutta on niin kuuma..." valitin. Sitten älysin jotakin; en ollut tervehtinyt kaikkia tänään! Joten avasin silmäni, ja löysin Eddien silmät, tuijottamassa minuun. Hehe... hän katsoi minua... se hymyilytti minua.

"Hei Eddie! Mitä kuuluu?" kysyin, ja annoin hänelle pienen pusun poskelle. Hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen. Oliko hän nähnyt? Sitten tajusin että Teddiekin halusi pusun! Joten hyppäsin sängyltä, ja juoksin hänen luokseen.

"Hei Teddie!" sanoin. Silloin älysin jotain; hän näytti erilaiselta. Nojasin lähemmäs, ja katsoin häntä lähempää. Hehe... hänen nenänsä oli isompi! Kikatin uudelle havainnolleni. "Näytät hassulta!" Kerroin hänelle, ja annoin hänelle pusun poskelle, kuten olin tehnyt myös Eddielle. Teddiekin näytti siltä että olisi nähnyt aaveen! Kummitteleeko täällä? Ei tietenkään! Hän vain halusi että annan Mickeyllekkin pusun! Koska et voi kohdella ihmisiä eri tavoin, vain koska heidän nimensä loppuu 'ie' ja hänen 'ey', koska se on vain väärin! 'ey' ihmisillä on myöskin tunteita!

Käännyin Mickeytä kohti, ja olin juuri kävelemässä hänen luokseen, kun jotakin tapahtui, en tiedä mitä. Pysähdyin. Kaikki oli huimaavaa... hehe... Mickeyn naama on jopa hauskempi kuin Teddien nenä! Mutta sitten, tunsin itseni väsyneeksi.

"Minua...nukuttaa..." sanoin hitaasti.Sitten, kaikki meni vihreäksi... ei, ei vihreäksi. Violetiksi ehkä? Kuka muutti värin? Viimeinen asia mitä ajattelin ennenkuin väri upotti minut, oli se että väri oli nätti...

Takauman loppu *swoosh*

Omg...se tapahtui! Tunsin miten poskeni punehtuivat muistosta, ja hautasin kasvoni tyynyyn. En voi uskoa että tein noin! Pussasin heitä? Minun on täytynyt olla todella humalassa... tyhmä Mike, ja hänen tyhmä vodkansa... en enää koskaan juo alkoholia uudestaan...

Aika kului, ja kun olin lopettanut tomaatiksi punastumisen muistojen takia, ja miettinyt ilkeitä ajatuksia Mikestä, vodkasta, ja perjantai kolmannestatoista, minulle tuli tylsää. Missä muut ovat? Nousin istumaan sängylleni, mutta olin unohtanut massiivisen päänsärkyni joka minulla oli, ja menin nopeasti takaisin makaamaan. Nyt oli varma siitä että minulla oli kuumetta. Mahtavaa... onkohan minulla edes aspiriinia repussani, krapulat ovat kamalia...

EPOV

Kun Mr. Smith oli lopettanut kiduttamisemme, joka oli sen tyhmän järven ympäri hölkkäämistä, ne jotka olivat valmiita menivät kalaan. Kun Tyler, ja minä istuimme, ja kalastimme, puhuen elämästä, ja suunnitellen miten saisimme Bellan muistamaan, muut oppilaat, jotka eivät olleet lopettaneet hölkkäämistä, juoksivat ympäri, Mr. Smith heidän perässään, varmistaen että he eivät lähde karkuun. Sitä oli oikeastaan melko hauska katsella.

Mutta se mikä yllätti minut, oli se että Mr. Smith oli nopea. Todella nopea. Ja kun he lopettaneet juoksemisen, hänellä ei ollut pisaraakaan hikeä kasvoillaan. Mietin oliko hän salaa liikunnan opettaja, tai jotain. Kun kaikki olivat juosseet, saimme mennä takaisin mökeillemme. Mietin miten Bella voi. Hänellä oli todella paha kuume... ja krapula yhdistettynä siihen ei voinut tuntua mukavalta. Kun me saavuimme mökille, ja menimme sisään, tunsin kuinka sydämmeni tippui rinnastani, ja kuinka joku astui sen päälle, murskaten sen. Koska kun me viimein saavuimme mökille, se oli tyhjä.