Ikäraja: K11
Genre: angst, (romance, femme)
Paritus: Fleur Delcour/Cho Chang
Vastuuvapaus: Se minkä Rowlingille kuuluvaksi tunnistatte, kuuluu hänelle. Minä vain leikin, enkä saa palkkaa.
Summary: Ikkunan takana ropisee ja lumottu katto itkee aineettomasti, tämä on Englanti edelleen – mutta tyttö ei.
A/N: Joten. Tekstejä kategoriassa näitä-ei-sitten-koskaan-julkaista, syystä tai toisesta, mutta Upsilan rohkaisusta kuitenkin tässä nyt. Femme10, vuodenaikahaaste(syksy), tupa-haaste, FF50 033. Sade. (Ja minä tiedän kyllä että tässä on liikaa puolipisteitä, mutta kun se on wanha enkä osaa korjata asiaa. Eh.)
Fleur vihaa Englantia.
Fleur vihaa; pisara pisara syksy ja kyyneleet, poskea pitkin ja nenän vartta kilpaa. Hiuksiin takkuja lokakuusta, ankeaa ja pimeää eikä veelanvalo riitä. Tarvitsee jonkun, joka saa hehkumaan, ja silti Fleur vihaa – kotona Ranskassa on jäätymätön lampi ja vesimelonitaivas.
Sade pisaroissa, itku ja rihmoja erottamassa. Kun sataa, Fleurista tuntuu että on yksin, Gabriellen käsi on asteita liian viileä, taivaassa tuhkanharmaita paperilennokeita; sataa maahan. Silkkipaperi-iho sokerikuorrutteella, hajoaa hajoaa hajoaa ja Ranskassa pilvillä on pyöreämmät reunat. Englantilaiset syövät sieniäkin, sateessa poimittuja ja aina vain sade, Fleur ei ymmärrä.
Korpinkynsien pöydässä mukavinta, Fleur uskoo toivoo ei rakasta – kuluttaisi ihoa kyynärpäistä ja rasva tuoksuu väärälle täällä. Pilalla kaikki, joten Fleur kävelee nokka pystyssä ja peittelee virheitä kauneudella (joka ei rapise). Ystävät seuraavat, minne me istutaan, poikia tyttöjä katseita ja kuolaa liian nuorilla; ketään heistä ei Fleur katso tarkemmin. Hän näkee jo tulevan paikan; mustatukka kiinalainen, melkein pöydän päässä ja Fleurista tyttö on ’urmaava.
Korkojen kopinaa, Fleurilla on päällä aamukasteensinistä, kops kops kopisee toisella lailla. Hän tunnistaa tuon tytön, samanlainen kuin Fleurkin, johtaja (niitä sanattomia). Kohta myös Fleurin, jos hän saa päättää, huulikiilloissa samat sävyt ja ilta-auringossa ne kiiltäisivät kauniisti toisiaan vasten. Ikkunan takana ropisee ja lumottu katto itkee aineettomasti, tämä on Englanti edelleen – mutta tyttö ei.
”Onko tässä vapaata?”
Itsevarmuudella peitetty pelko, onko koulupuvuntakki sittenkin suojamuuri, onko Fleur kuori vai kokonainen? Ei tiedä itsekään, silmissä on mustaa maskaraa (ei itketä) eikä Fleur edes usko rakkauteen; ranskalaiset rakastavat kaikkia ja täällä se ei päde. Mikään ei päde täällä, Fleur huomaa, sillä mustatukka nauraa vain eikä huomioi ollenkaan. Laskee sekunteja mielessään, kaapii kiharoita korvan taakse; viehätysvoimaa ja vaaleaa.
Kolmetoista. Neljätoista. Katse.
Tytöllä on mustat silmät, sopisivat kirpeänsinisiin jääpuikkoihin Fleurin sielunikkunoissa, arvioi arvioi arvioi ja katse on molemmilla pistävä.
”Toki. Olet Beauxbatonsista? Ja nämä ystäväsikin?”
Siitä lähtien ystäviä; hymyilevät toisilleen kiiltokuvahuulilla.
*
Huokauksia pimeään yöhän, niitä syksyn viimeisiä iltoja; lehdet maassa mutaisia ja mustia, piilossa maailmalta ja itseltäänkin. Tornissa puhaltaa tuuli, hylätyissä kattolankuissa ujeltava, Fleur viihtyy. Kylmästä kohmeat sormet, tytöllä on tulipunaiset rystyset, teemukin hiertämät ja unihiekkaan tahmatut. Fleur kääntää päätä, alistaa, suutelee omistavasti huulia ja pureksii välissä; tuntee vedenväreet aaltojen alla. Se ei ole kaunista, se on valtataistelua. Sillä tyttö ei ole sellainen kuin tuhat muuta; sellainen kuin Gabrielle tai sellainen kuin Vivienne. Tyttö on sellainen joka saa Fleurin vielä joskus itkemään, ääneti kai.
Kun tyttö inahtaa, Fleur saattaa nauraa. Painaa sormilla olkapään syntymämerkkiä, hellemmin (ja näykkii; älä pehmoile). Sävyinä mustaa vaaleaa ja korpinsinistä, vedenlapsia molemmat ja toinen on enemmän. Tyttö ei ole pohjimmiltaan parempi kuin veelatkaan; johtajaluonteita ja Fleur syksyinen. Salailua sydänuurteissa ja mielessä sata kerrosta, kirjapinoja päällekkäin ja vain kaksi katkennutta sulkakynää (punaisia).
Ystäviä. Rakastettuja. Kumpikaan ei tiedä; ei haluakaan, sillä kyse ei ole rakkaudesta vaan vallasta, ei välittämisestä vaan siitä, kumpi on mestari salailussa. Kukaan muu ei tiedä, toivotaan, ja silti itkevät itsensä uneen koska joskus tämänkin puun lehdet putoavat.
Kai sinä tiedät ettei tämän ole tarkoitus kestää ikuisesti?
Fleuria värisyttää kun kynsi painaa puolikuita navan ympärille, hän pitää tytöstä ja tästä ja kaikesta työläydestä; hän pitää siitä kuinka tytöllä on kouluhame sentin liian lyhyt. Eikä pysähdy ajattelemaan, kumpikaan: aika loppuu maaliskuuhun ja nyt on jo yö, jos miettii liian kauan toista ja toisia jää kaikesta paitsi. Eikä sillä ole edes väliä.
Tietysti. Mikään ei kestä; katso kuinka kukatkin kuolevat.
Tyttö on väärässä. Kukat ovat jo kuolleet; siellä kaukanakin. Vaahteranlehtiä leijailee tuulenpyörteissä ylemmäs, Fleur tahtoo napata yhdestä kiinni muttei uskalla irrottaa; hävitä kynnennipistyskilpailua. Fleur ei menisi pois – olisi vain tässä, taistelisi mustatukan kanssa ja lopulta omistaisi.
Nyt on jo yö. Huomenna on talvi.
Huokauksista nousee valkeaa savua ilmaan, selkänikamat saattaa laskea ilman sormia; silti Fleur tunnustelee. Kylmässä lattiassa kaikki menneen syksyn värit ja Fleurin sisällä sataa taas, ainahan täällä ja tyttökin pitää sienistä, pesisi hampaat. Pisara pisara pisara me kastutaan, kumpikaan ei sano ja tyttö huokaisee hieman kovempaa, sormenpäissä tulipalloja ja sielussa ei koskaan kevät. Fleur tietää kyllä; maaliskuu. Eikä hän pyydä enempää, ei kuulu tapoihin. Ehkä se ei toimisikaan niin. Vain kaksi toisenlaista samaa, yhteen kietoutuneet, sillä Fleur ei sopeudu sateeseen ja mustatukan on hyvä hengittää vadelmapensaita Fleurin kuurakiharoista.
Ei sillä ole väliä. Nyt on vielä syksy.
Eikä sillä olekaan. Sillä vaikka lammet ovat jäässä täällä, sinä yönä Fleur näkee, että Englannissakin kuu hukkuu vesimeloninpunaiseen aamutaivaaseen.