Title: Varkaalta varastettua
Author: Violet Baudelaire (eli siis Violetu)
Fandom: Artemis Fowl
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Eoin Colferille, minä vain lainaan.
Summary: Artemis pohtii asioita ensimmäisen keijuseikkailunsa jälkeen.
Osallistuu Kaiken maailman ficlettejä -haasteeseen aiheella Varkaus.
A/N: Luin tänään pitkästä aikaa ensimmäisen Artemis Fowlin loppuun, ja sitten huomasin ficlettihaasteessa aiheen Varkaus. Inspiraatio iski heti.
Varkaalta varastettua
Kokonaisuudessaan Artemikselle jäi siitä kaikesta hyvä olo. Niin väärin kuin se kaikki olikin ollut, hän oli jäänyt loppujen lopuksi huomattavasti plussan puolelle.Viitisensataa merkitsemätöntä kahdenkymmenenneljän karaatin kultaharkkoa ja äiti, joka tunnisti hänet taas. Rakasti häntä taas.
Artemis pudisti päätään karkottaakseen lapsellisen, hänelle epätavallisen sentimentaalin ajatuksen.
Hän oli onnistunut varastamaan keijuilta kulta-aarteen, ja siihen oli nyt tärkeintä keskittyä. Hetken voisi jopa paistatella sen kunnian loistossa ennen seuraavaa rikosta.
Ja kuitenkin, niin paljon kuin arveluttavasta – jotkut olisivat sanoneet jopa moraalittomasta – keikasta olikin seurannut hyvää, Artemista jäyti tunne, ettei kaikki ollut enää niin kuin se oli aiemmin ollut.
Tuntemuksella ei ollut tekemistä äidin paranemisen kanssa, eikä edes Fowlin karttuneen omaisuuden. Se ei liittynyt edes kuolleisiin kasveihin ja ötököihin, joita oli sinipesun jäljiltä ympäri kartanoa.
Artemiksesta tuntui kuin häneltä itseltään olisi varastettu jotain. Hän ei osannut määritellä mitä se oli, eikä ollut edes varma tulisiko kaipaamaan sitä.
Jos vain siepattu keiju olisi ollut joku muu kuin komisario Short. Artemis oli varma, että kaikki olisi mennyt täsmälleen alkuperäisen suunnitelman mukaan, jos panttivanki vain olisi ollut joku toinen. Miksi hän ajatteli näin, sitä Artemis ei osannut selittää.
Tai ei vain halunnut selittää. Hänellä oli omituinen tunne, että Holly oli vastuussa siitä tunteesta, joka häntä aina välillä kalvoi. Holly oli varastanut häneltä jotain. Ei, ei varastanut, vaan istuttanut häneen jotain?
Kaivanut hänessä esille jotakin sellaista, jonka olemassaolon Artemis oli unohtanut, tukahduttanut ja haudannut mahdollisimman syvälle itseensä.
Artemis painoi sormenpäänsä yhteen ja nyökkäsi ei erityisesti kenellekään.
Nyt kun se asia oli pois päiväjärjestyksestä, hän voisi mennä tarkistamaan jokaisen kultaharkon aitouden henkilökohtaisesti. Artemiksella oli varma tunne siitä, että se oli turhaa, mutta se ei estäisi häntä nauttimasta puhtaan kullan painosta kämmenellään.
”Loppujen lopuksi minä olin se, joka varasti enemmän”, vampyyrinhymy häivähti Artemiksen kasvoilla.
Vaikka terä hänen pahuudestaan tuntuikin kadonneen, Artemis saisi sen takaisin.
Samaa eivät keijut voineet sanoa kulta-aarteestaan.
