Laiturin raidoissa (S)

[shaya]

Ikäraja: S
Genre: angst, romance, femme, ficlet
Paritus: Pansy/Daphne
Vastuuvapaus: Rowling omistaa, minä leikin. Enkä saa muuta palkkaa kuin hyvän mielen.
Summary: Mustatukkainen tyttö istuu lapastensa päälle; on niin kylmää, hengityksen mukana savuna ilmaan kaikki lauseet jotka tahdotaan sanoa.

A/N: Haasteisiin random10(valmista jee), femme10, vuodenaikahaaste(syksy) ja tavoita tunnelma(Emilia de Poret - Pick me up, kuuntele tästä). Violet Baudelairelle kiitokset esilukemisesta ja positiivisesta palautteesta. Ja omistukset lähtevät Ruskiksen ja Mustalupiinin suuntaan, ihan vain siksi että olette höpöjä. Palautetta arvostan kovasti, kuten aina pus niille jotka vaivautuvat sitä jättämään.

Daphne upottaa jalkansa jääkylmään veteen ja tuntee kuinka verisuonet pyristelevät vastaan; älä, älä!

On niin kylmääkin, pisarat kuolevat.

Lehtiä veden pinnalla, tammea ja vaahteraa vastakkain (toinen on ruma). Ylempänä polkua seisoo punaposkinen musta, Daphne tuntee sen kyllä kylkiluissaan ja niiden allakin; sydämessä (mutta heikommin, heikommin). Ei käännä päätä kuitenkaan, se enteilisi selitystä ja sitä Daphnella ei ole. Kaulahuivi on vihreä myrkkykäärme ja kuristaa, vesi roiskuu korkeammalle kun Daphnen mieli odottaa eivätkä jalat malta, tahtovat juosta, mokomat, juosta!

Laiturissa on raitoja joista pienet kultatukat putoavat syvyyksiin (sinne meni Daphne!). Kesäpäivisin niistä näkee suoraa taivaaseen, tänään ei koska on syksy ja sormissa pieniä paleltumia. Syksyisin juodaan kaakaota ja katsellaan kuinka lampi jäätyy, kyllä Daphne muistaa, niin sitä kuuluu tehdä.

Syyslampeen ei upoteta paljaita varpaita, ei edes raitasukallisia.

Sorassa askeleet rahisevat mutta täällä ei ole soraa. Kuuluvat silti; nyt sen kantapää osui kantoon ja aivan Daphnen sydämen tahdissa; hiljaisia anomuksia ei älä jätä minua ole kiltti älä jätä kun mustatukka saapuu lähemmäs (eikä niitä sanota, ei lasketa). Laiturin laudat narahtavat ja maailma keinuu vielä, talvella ei sekään sitten liiku, Daphne ajattelee itsekseen ja katsoo taivaanrantaa jossa aurinko hukkuu; tukehtuu.

”Täällä on aika nättiä.”

Daphne ei katso silmiin, sillä niissä salamoi aina syytös. Kun silmiin katsotaan, on Daphne aina se – se joka tahtoo ensin ja sitten vetäytyy, levittää hiljaisuutta ympärilleen eikä osaa kuitenkaan olla onnellinen. Laskee leukaa alemmas käärmehuivin alle piiloon (pakkaselta tai ehkä siltä toiselta).

Mustatukkainen tyttö istuu lapastensa päälle; on niin kylmää, hengityksen mukana savuna ilmaan kaikki lauseet jotka tahdotaan sanoa. Toisinaan Daphne tahtoo pyytää anteeksi, niinä aamuina kun kuulee toisen heräävän omaan itkuunsa ja kuiskivan sitä sanaa; lakastunut. Niinä iltoina myös, kun näkee toisen asettelevan kieloja pakkomielteisiin tasariveihin maljakossa. Mutta mitä hän voisi sanoa?

Anteeksi kun et ollut tarpeeksi.
Anteeksi kun olen minä.
Anteeksi etten osannut rakastaa pidempään.
Anteeksi jos sinun sydämesi meni rikki.

Eikä toinen ole ainoa, jonka sydän ei enää toimi – Daphne on huomannut että vaikka reisissä pistelee kylmä, absoluuttinen nollapistekin on liikaa punaisen puolella sydämelle. Hän on huomannut, että kun aamupakkaset rikkovat keuhkoja joka hengenvedolla ja parvekkeella on taas liian kylmää, sydän tuntuu eheytyvän harmaaksi. Että hiljaisuudesta on tullut koti jota tulee varjella.

”Sinä tuoksut kieloilta-”

”Älä, Pansy. Ei enää.”

Siinä se on. Nimi mustatukalla ja pyyntö kielto molemmat,

ei esitetä enää eihän.

Daphne ei osaa palauttaa sitä rakkautta joka joskus tuoksui kieloilta ja vademankukilta, ei osaa palauttaa ääntä hiljaisuuteen eikä osaa löytää itseään siitä kaikesta sekasotkusta, joka velloo sisällä. Hän ei osaa, tänäänkään, pudottaa kaikkea sitä kylmää ja teräksistä yltään kuin lehtiä puista, antaa niiden ajelehtia pois joessa ja katsella vain perään; kääntyä, lähteä.

Eikä kyse ole siitä etteikö Daphne tahtoisi (uusi roiskahdus, toinen, neljä jalkaa) tai siitä etteikö olisi yrittänyt. Onnellisuus ei vain ole sellainen joka tulee kun sanoo Pansylle että on ikävä. Tietysti on. Mutta ehkä on parempi olla sanomatta, koska eihän Daphne todella tiedä, onko se ikävää ääniä vai juuri tuota tyttöä kohtaan, joka istuu vieressä ja on lopettanut kultatukan käden etsimisen.

Hiljaisuus ja roisketta; pisaroita hameenhelmassa.

”Miksi sinusta tuli tuollainen? Milloin?”

Silmissä lasipinnoitus kavaltaa, tietysti, mutta Pansy on  helppo tuntea. Ei toinen kysy enempää, ei ehkä halua edes tietää. Joku toinen, niin se tietysti ajattelee, eikä Daphnea haittaa. Vastaus sekin on omalla tavallaan, parempi varmaan kuin se oikea.
 
”En minä tiedä.”

Parempi kuin se oikea jota ei olekaan.

Jalat eivät enää sätki potki rimpuile; ollaan tässä ja istutaan hiljaa. Sydämessä asuu kylmä teräksinen, mutta ehkä, jos katsoo tarpeeksi kauan, se putoaa pois kuten lehdet puusta. Ehkä, jos istuu tarpeeksi kauan ja katsoo kun maailma on hiljaa, äänet palaavat käytäville eikä Pansy enää tukehdu itkuunsa aamuisin. Ehkä, jos kastaa varpaat jääkylmään veteen tarpeeksi monta kertaa, talvi ei tulekaan ja kesä palaa mukanaan kielosydän jota Daphne kaipaa.

Hetken ajan laiturin raidoista näkyy pala taivasta, mutta kumpikaan ei huomaa eikä opi vielä tänäänkään, että rakkaus ja taivas voivat kumpikin muuttua.

[Upsila]

Laiturin raidoissa, aww, suloinen otsikko tälle tekstille. Sanon minäkin, että tykkäsin myös älyttömästi, femmeä on aina ilo lukea vaikka missä tilanteessa olisikin, se on niin suloista, että hihihi. Joten on siis kivaa lukea sinultakin femmeä, osaat kirjoittaa niin hirmun hyvin, että tässäkään se ei jäännyt epäselväksi.

Ficci oli tosiaan shaylmainen, niin palasen sinusta. Kuvailut olivat kertakaikkiaan kaunista tässä tekstissä, Daphne/Pansy on kiva paritus ylipäätäänkin ja kirjoitustyylisi tunnisti otsikostakin, nättiä ja sellaisen runollisen kaunista. Luihuisista oli kivaa lukea, varsinkin kun niistä on tullut läheisiä minulle ja sait kirjoitettua näistä kahdesta niin suloisesti, että tätä oli suloista lukea, vaikka vähän haikeaa olikin kuitenkin.

Laiturissa istuminen, jatkuvan puhumisen kielto ja kauniit yksityiskohdat suluineen. Niin hirmun kaunista vain. Daphne on etääntynyt muista luihuisista, Pansy yrittää aloitella tuttavallisesti keskustelua, mutta toinen haluaa sen vaikenevan, pysyvän vain hiljaa ja olla puhumatta, puhumatta varsinkaan niistä ajatuksista, jotka poukkoilivat anteeksipyyntöön.

Kaunista tekstiä siis sinulta, kiitos siis erittäin hienosta tekstistä!

[shaya]

Mustalupiini, khihih mun elämäntehtävä on tehdä susta femmeilijä. <3 Syksy on tosiaan kivaa aikaa, nyt on vaan jo vähän liian kylmää mun makuun. Alkusyksyt! Ja laiturit, mihin vuodenaikaan tahansa. Kiitos  miljoonasti kehuista, hymyilen täällä ihan hangon keksinä ja naantalin aurinkona ja pointti ehkä selvisi?

Upsila, ahah, ehkä liiankin suloinen. Femme. <3 Itse tykkään enemmän tällaisesta matalan ikärajan femmestä, mutta joo, kaikki femme menee. (Mitenniin randomit kommenttivastaukset?) Tämä teksti oli ehkä yks mun henkilökohtasimmista, minkä takia epäröin julkaista tätä, joten joo, kiva jos miellytti kuitenkin. ˆˆ Suloiseen en kommentoi mitään, paitsi että missä vaiheessa se alkoi tunkea jokaiseen mun tekstiin? Kiitos kommentistasi jälleen.

Scintilla, voi apua, mä en yhtään tiedä mitä voisin sanoa tohon sun kommenttiin, muuta kuin että olen erittäin otettu. Kuten Upsilalle jo mainitsin, tämä oli todella henkilökohtainen teksti, joten joo. Niitä ainoita tekstejä joihin olen oikeasti saanut purettua edes palan omia tuntetani ja ajatuksiani, joten hienoa kuulla, että se välittyi edes jollenkin (kenties niitä tekstejä jotka ymmärtää paremmin jos on itse käynyt saman läpi) - tosin olen pahoillani jos olet joutunut kokemaan tuon olotilan ja ahdistuit tästä. Mutta tosiaan, kiitän kommentista.

[shaya]

Oho, vähän jäänyt taas tää vastaaminen. :---D (ja unohdetaan toi sun "saamattomuus" koska mulle tulee niiin laiska olo kun sä sanot noin, jooko.)

Koitna päästä yli hämmennyksestäni että sain näin pitkänkin ajan kuluttua kommentin, ja sen sijaan kiitän kehuista! Daphnen hahmo on musta yks mielenkiintoisimpia Potterdomissa, sen monipuolisuuden takia. Itse näen Daphnen eniten juuri tällaisena, mutta en nyrpistele nenääni muunkaanlaisille tulkinnoille - minusta kylmempi tai iloisempi tai minkä tahansa muunlainenkin Daphne on täysin uskottava (ainakin oikean kirjoittajan käsissä). Kovin monella hahmolla tässä sarjassa ei voi leikitellä niin paljoa. Luihuistyttöparituksista taas... no joo, Pansy/Daphne on ehkä ihanimpia femmeparituksia ikinä, mutta musta molemmat tytöt ovat ihania myös esimerkiksi Lunalle paritettuina, vaikka canonin mukaan se aika epäuskottavaa olisikin...

Ja ehdottomasti et kadehdi mun tyyliä, hoh. Lol toi kommentti ehkä teki mun viikon, kiitokset. <3 Juonettomia oneshotteja on tosiaan aika runsaasti täällä, varsinkin matalan ikärajan osastoilla, mutta en kyllä näe siinä paljoakaan vikaa. No, mieleipiteensä ja makunsa kullakin. Hurjasti kiitoksia vielä kommentista, Guu. (:

[puolipro]

tässä oli se sun tyyli mitä halusinkin lukea, mutta tässä oli silti juontakin, eikä pelkkää sellaista flow-meininkiä! oi oi oi. ja tietty tässä oli pansy <3

ekana täytyy sanoa, että kiinnitin tosi paljon huomiota nyt sanavalintoihin, sun tekstejä lukiessa huomaa että käytät sanavalintoja, jotka on joko paljon tarkempia kuin välttämättä tarvitsisi mutta silti niin osuvia. esim. tuon alun "verisuonet". selkeä osa tyyliäs (ja huomasin just että kiinnitän hassuihin asioihin huomiota ohho).

Ei käännä päätä kuitenkaan, se enteilisi selitystä ja sitä Daphnella ei ole.

tää jäi mieleen, toi mieleen hirveästi ihan IRL tilanteita, hirveen todenmukanen lause!

minusta oli ihanan tylyä, että rakkauden poissaolo hyväksyttiin itselle, mutta sitä ei välttämättä olisi haluttu sanoa toiselle. se toi jännän fiiliksen tekstiin ja tykkäsin siitä very mucho.

”Älä, Pansy. Ei enää.”

Siinä se on. Nimi mustatukalla ja pyyntö kielto molemmat,

ei esitetä enää eihän.

tämä sitten kumosi kaiken ja kertoi ääneen sen, mikä haluttiin pitää salassa. voi että kun tykkään tästä tavasta miten rakennat nää tekstit, en tiedä onko se tietoista vai ihan luontevasti tulevaa, mutta toistat kivasti aikaisemmin kuvattuja asioita uudelleen, myöhemmin tekstissä. se on tosi kiva yksityiskohta, eteenkin jos se aiempi kuvailu on ollut mieleenpainuva.

vaikka tässä ei ollut hirveästi dialogia henkilöiden välillä, silti hahmojen luonteet tuli omalla tavallaan esiin (siis ainakin siten, miten minä sen nään). pansy puhuu vaikkei sanoja välttämättä haluaisikaan ilmaista ääneen, puhuu koska vain tarvitsee puhua. nom.

tämä oli hyvällä tavalla ylisöpö mun makuuni♥ vaikka tietty surullinenkin mutta imo totuus voittaa. kiitän.

[Belsissa]

Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta kommenttia saan aikaiseksi vasta nyt. Tämä oli vähän sellainen lukukokemus, jota täytyy sulatella hetki.

Tällainen runollinen, vähän enemmänkin katkonainen tyyli on pikkuhiljaa alkanut yleistyä Finissä. Ennen tällaisia tekstejä ei juuri näkynyt. Aivan uudenlainen tyyli tämä ei kuitenkaan minulle ole, sillä olen lukenut vastaavia tekstejä muualta. Henkilöäkohtaisesti pidin tekstistäsi ja myös tavasta, jolla olet sitä kirjoittanut, sillä onnistuit siinä hyvin. Tämän tyyppinen teksti on todella helppo möhliä, jolloin tunnelma katoaa kauaksi ja jäljelle jää vain muutamia, toisistaan irrallisia sanoja, jotka saavat lukijan tuntemaan myötähäpeää.

Tyylisi on myös hyvin tunnelmallinen. Omaperäiset kielikuvat vangitsevat tilanteen täydellisesti ja antavat tekstillesi kokonaisuudessaan katkeransuloisen sävyn.

Mitä sinun täytyy tämäntapaisten tekstien kanssa varoa on sekavuus. On hyvä antaa lukijalle pohdittavaa, mutta tekstin täytyy olla tulkittavissa. Itse koen ymmärtäneeni olennaisen ja ehkä vähän enemmänkin, mutta ihan vain näin jatkoa varten neuvoksi.

Kiitos lukukokemuksesta!

Ps. Kommentti voi olla sekava ja tönkkö, väsymys alkaa jo pikkuhiljaa rasittaa.

[shaya]

Apua oon huono.

puolipro, lololo aplodeja, mun tekstissä oli juonikin eiku mitä? Musta kiinnität huomiota just hyviin juttuihin, kommenteissa on kivaa kun huomaa itekkin uusia asioita (esim. nyt, ksoka puhut asiaa). Toi toisto on musta aika tyhmää eli siis ihan tahatonta, mutta en valita, jos joku ei pidä sitä ihan huonona juttuna, jee. Äää apua en osaa sanoo sulle mitään, paitsi että oon lukenut sun kommentin ehkä miljoonasti ja aihihihi kiitos. ♥

Belsissa, no mutta ihanaa kuitenkin, että kommentoit! Olen samaa mieltä kanssasi, tällainen tyyli on melkein liiankin helppo tyriä ihan kokonaan ja vetää yli laidan, ja on tietysti ihanaa kuulla, jos sinusta tässä ei niin kuitenkaan käynyt. Ja tuon yleistymisen olen minäkin huomannut - ei sillä, että se olisi huono. Hienoa mysö, jos tunnelma välittyi sinne ruudun toiselle puolelle, sillä tämä on ehkä kaikista kirjoittamista teksteistäni se, joka on herättänyt minussa itsessäni kirjoitusprosessin aikana eniten tunteita. Ja tuo sekavuus, tosiaan - koitan aina kiinnittää siihenkin huomiota, mutta itse on aina toisinaan melko vaikeaa asettua ulkopuolisen asemaan ja tarkastella  tekstiä ilman niitä pohjatietoja, joita itsellä on. Kiitos hurjasti sinullekin ihanasta ja rakentavasta kommentistasi, sain tästä paljon irti. (:

[Eulalia]

Kommentointi tuntuu nyt tänään jotenkin haastavalta, mutta yritänpä siitä huolimatta

Turhaa varmaan sanoa, että pidin taas tekstistäsi aivan mielettömän paljon. Jo nimi lupaili yksinkertaisessa kauneudessaan paljon, tykkään siitä, kuinka irrallisena ajateltuna tuo nimi periaatteessa voisi aivan yhtä hyvin luvata jäätävän fluffypaukun kuin herkkää angstiakin. Tosiaan, hyvin yksinkertainen nimi, joka kuitenkin herättää varsin vahvan mielikuvan tapahtumapaikasta jo ennen kuin ficin avaa.

Tykästyin syksyyn vuodenaikana tässä. Jotenkin nimi antoi odottaa kesää, mutta syksy kyllä toimii tähän angstiseen tarkoitukseen paljon paremmin. Olet kirjoittanut jälleen kerran tavalla, joka on hieman runollinen, mutta kuitenkin selkeä niin, että lukiessa muodostuu hyvin vahva kuva tapahtumapaikasta ja tunteisiin on helppo samaistua. Lukiessa saattoi kuvitella veden kylmyyden omilla varpailla ja jo vähän pakastavan ilman tunkemassa omalle iholle vaatteiden läpi. Maisemassa ainakin minä näin juuri sen laiturin ja rantakaislikkoa vähän kuuran valkaisemina ja ah, olin ihan myyty tuolle miljöölle Tavallaan Daphnen ja Pansyn dialogi oli vähän tahmeaa, mutta oikeastaan pidin siitä, ettei dialogiin haaskattu liikaa energiaa, vaan ficci pohjautui pitkälti Daphnen tuntemuksiin.

Kiitokset,

Lia

[Lils]

Daphne upottaa jalkansa jääkylmään veteen ja tuntee kuinka verisuonet pyristelevät vastaan; älä, älä!

Oi, osaatpas aina kertoa arkiset asiat jotenkin niin erikoisesti, todellisesti, sinun tavallasi - kaunistelematta, mutta kuitenkin nätimmin kuin todellisuus (ei tarvitse edes irvistää, niin kuin silloin, kun tuota kokeilee itse). Veit minut jo ensimmäisellä!

Olen kai menettänyt sanani (ja sydämeni!) ficeillesi niin tämän päivän kuin kuukausienkin mittaan. En voi joka kommentissa sanoa tarpeeksi sitä, miten ilahdutat, miten hyvin kirjoitat, miten saat sen olon aina - ihan millaisen haluat. Miten onnistut maalaamaan sen tunnelman liian täydellisesti, liian lähelle, jotta sitä voisi enää kuvailla. Tai siis, se on aina jotenkin niin sinua, ja tuntuu typerältä alkaa selittämään sitä tunnelmaa, joka sanoistasi joka kerta huokuu, tiedät kai itsekin, ja samalla se on aina illuusioita ja paperille piirrettyjä pehmeälyijyisiä luonnoksia siitä, mitä haluat meidän näkevän. Sinä tavallaan omistat lukijan; et riuhtaise yhtäkkiä, vaan ohjaat mukanasi lempeästi ja kauniisti ja nämä ficit ovat juuri sitä, tämäkin.

Daphne ja Pansy ovat molemmat hahmoja, joihin olen ehkä todella tutustunut vasta kauttasi. Minulla niille on jo luonteenpiirteitä, muiltakin kuin sinulta, yhtä lailla kuin ulkonäköseikkojakin. Tässäkin ficissä he olivat samat persoonat ja häilyvät valokopiot siitä alkuperäisestä johon on tottunut: turvallisuutta, mutta kuitenkin aina uusia puolia (kielot, en koskaan ajatellut yhdistää niitä heihin kumpaankaan, mutta lopulta, mikä olisi ollut parempi?).

Selityksiä, turhanpäiväisiä kai tai jotain. Pidin tästäkin ihan liikaa jotta osaisin pukea sitä sanoiksi (ollaan siis alastomia?), kiitos, sinä. <3