Kirjoittaja Aihe: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, K-11), 3.OSA 7.10.]  (Luettu 8243 kertaa)

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Neljä sielun sirpaletta[/b]

Paritus: Ron/Herm, H/G, Voldemort/OC
Ikäraja: K-11
Genre: action/adventure, romance
Beta: eipä ole
Varoitukset: SPOILAA SEITSEMÄTTÄ KIRJAA! , OC
Summary: Voldemort on voitettu, ja rauha on palannut maailmaan - ainakin hetkeksi. On kulunut yli vuosi velhojen sodasta. Asuntosuunnitelmia, romantiikkaa ja kauniita päiviä - onko niitä sittenkään luvassa, kun Harry ja kumppanit saavat uuden vihollisen? Rauhaa saadaan vielä odottaa….

---

PROLOGI

   “Tom… Tom…”, kuului tärisevä ja käheä naisen ääni meren rannalla. Täysikuu heijastui myrskyävän meren pintaan naisen kyynelten koskettaessa pikimustia, ristiselälle asti ulottuvia hiuksiaan. Hän silitteli niitä. “Tom… voi, miksi? Minä lupasin, Tom. Minä lupasin… ja sinä luotit minuun, kunnes… anteeksi, Tom. Anteeksi. En tajunnut… en pystynyt…”, naisen ääni tärisi kauttaaltaan, kun aallot iskivät hänen jalkojaan vasten. Hän lyyhistyi polvilleen ja itki. “Anteeksi, Tom… olin liian heikko. En pystynyt auttamaan sinua… TOM!” nainen purisi käsiinsä suolaista, kosteaa hiekkaa. Merivesi suolasi nyt hänen kasvonsa, kaulansa ja vartalonsa.

Hänen takanaan kuului ulvonta, joka olisi säikäyttänyt kenet tahansa. Nainen tuskin kuuli edes sitä, sillä hän vain itki ja itki. Lähestyvät askelten äänet hiekassa eivät saaneet hänen silmiään avautumaan tai kyyneleitä loppumaan. Hän ei välittäisi enää mistään. Ei mistään muusta kuin siitä, mitä mies, jota hän oli rakastanut - ja joka ei osannut taikka halunnut koskaan antaa vastarakkautta - saisi arvoisensa, viimeisen avun ja rakkaudentunnustuksen. Nainen ei välittäisi kyynelistä, jotka hän vuodattaisi. Hän ei välittäisi kauhunhuudoista, jotka hänen uhrinsa päästäisivät anoessaan armoa. Hän ei välittäisi verestä, joka vuotaisi hänen uhreistaan. Hän ei myöskään voisi, ei enää koskaan voisi välittää kuolemasta, jonka hän tuottaisi ihmisille, jotka auttaisivat häntä kostossa tappaa Harry Potter. Tuo teini-ikäinen poika, joka voitti pahimman vihollisensa pelkällä viisaudella ja rakkaudella. Samoilla piirteillä, kuin nainen nyt yrittäisi viimeisekseen palvella rakastamaansa ja kuollutta miestä - Tom Lomen Valedroa- lordi Voldemortia.

   “Anteeksi, hyvä noita, mutta täällä ei ole turvallista. Nousee ukkosmyrsky ja -”, ja ennen kuin naisen takana ollut nuori mies ehti sanojensa päähän, nainen oli jo kohottanut taikasauvansa ja kirkunut voimalla:
   “AVADA KEDAVRA!”
Välähti vihreä valo, jota mies ei ehtinyt edes nähdä, ja jonka voimasta hän kaatui elottomana hiekalle. Nainen katsoi miestä silmät täynnä raivoa ja kostonhimoa. Hän oli juuri tappanut miehen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut surullista. Se ei edes ahdistanut. Kaikki mitä tuon velhon tappaminen antoi, oli vain suuri voitonriemu ja valtava tappamisen sekä koston himo. Tuossa maassa, hänen edessään makasi ensimmäinen tappamansa henkilö, eikä hän sitä katunut. Hän ei koskaan katuisi. Kaikki mitä hän tekisi, olisi sen ja monen muun kuoleman hyödyntäminen. Hän seuraisi rakastamaansa miestä - kuolemaansa asti.

---

1. Ei vieläkään rauhaa[/b]


   Ei ollut ihan tavallinen päivä Kotikolossa. Eikä vain Kotikolossa, vaan myös koko Iso-Britanniassa. Oli nimittäin yksi lämpimimmistä kesistä vuosiin. Silti kuitenkin satoi parina yönä, jotta maa ei pysyisi ihan kuivana. Ihan kuin elämä ei voisi näyttää hapanta naamaa ollenkaan. Ainakin Harrylle, Ronille, Hermionelle ja Ginnylle elämä oli hymyillyt jo yli vuoden ajan, kun Voldemort oli vihdoinkin poissa päiväjärjestyksestä. Harry, Ron ja Hermione olivat jo aloittaneet työt edellisenä vuonna, kun taas Ginny oli aloittamassa opintojaan aurorina. Harry ja Ron olivat auroreita, kun taas Hermione työskenteli Taikaministeriössä Aurorien päämajan kaikissa osastoissa. Harryn ja Ronin kohdalla aurorin työ oli kivaa ja melko tuttua, mutta rankkaa. Heidän oli kohdattava samankaltaisia vaaroja kuin olivat kohdanneet kouluaikoina, mutta heidän täytyi silti oppia uusia asioita, kuten esimerkiksi suojautumaan oikealla tavalla. Eli vielä he opiskelivat täysioppisiksi auroreiksi, mutta tekivät silti palkallista työtä. Teoria-osuudet olivat hankalimmat poikien kohdalla.
   Hermionella puolestaan ei ollut ongelmia. Hän oli jo suorittanut kaikki testit, joten kahden viikon kesäloman jälkeen hän saisi vakituisen työpaikan.

Mikä kuitenkin teki siitä päivästä erikoisen? Harryn syntymäpäivä. Hän oli nyt siihen päivään asti elänyt yhdeksäntoista vuotta. Koko hänen teini-ikänsä oli mennyt opiskeluun ja pelon voittamiseen, mutta olivat ne vuodet tuoneet paljon muutakin. Ne olivat tuoneet iloa, ystävyyttä ja rakkautta. Hän tapasi kolme maailman ihaninta ihmistä, jotka auttaisivat häntä jatkossakin jokaisessa ongelmassaan. Nämä kolme ihmistä olisivat aina hänen tukenaan. He, joita hän rakasti enemmän kuin ketään muuta: Ron, Hermione ja Ginny.

   “Onnea, kulta!” Ginny onnitteli Harrya aamulla ja antoi mojovan suukon pojan huulille, kun he istuivat Ronin ja Harryn huoneen lattialla antamassa Harrylle lahjoja. Ginnyllä ei ollut pakettia tai korttia; vain hymynsä. “Minun lahjani tulee myöhemmin.”
Ron puolestaan antoi paljon erilaisia Weasleyn welhowitsit- tuotteita. Niitä katsellessa Harrylle tuli sekä hilpeä että haikea olo yhtä aikaa. Fred oli kuollut, eikä Harry voisi ikinä ymmärtää, miltä Georgelta tuntui pitää liikettä yksin yllä. Ron oli kuitenkin luvannut avustaa, mutta oli kuitenkin selvää, että George nauroi ja vitsaili paljon vähemmän kuin ennen. Harva tiesikään, miltä tuntui menettää kaksoisveljensä. Harry yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta asiaa, mutta kuvat kuolleesta Ronin veljestä saivat väkisinkin Harryn kurkun kiristymään.
   “Kiitos, Ron”, ja enempää Harry ei voinut sanoa. Hän taputti ystävänsä olkapäätä ja lopulta he halasivat. Ginny pidätteli kyyneliä ja käänsi selkänsä. Hän tosiaan harvoin itki, mutta rakkaan veljen kuolema antoi todella aihetta itkuun. Ennen kuin tunnelma ehti liian haikeaksi, Hermione kiirehti antamaan oman lahjansa. Hiukan alistuvana hän sen kuitenkin antoi, mutta Harry todella arvosti lahjaa kuin lahjaa. Tärkeintä hänelle kuitenkin oli, että sentään he olivat siinä hänen kanssaan. Toivottamassa hänelle hyvää syntymäpäivää ja jakamassa hymyjä vielä niin kauan kuin oli aikaa. Harry sai Hermionelta kootun teoksen erilaisista suojausloitsuista. Harry arvosti sitä, mutta mitään muuta hän ei arvostanut niin paljon kuin sitä, että sai nähdä parhaat ystävänsä ja tyttöystävänsä kunnossa ja onnellisina.

Tuli ilta ja Harry meni Ginnyn kanssa kaksin tämän ja Hermionen huoneeseen. Ron ja Hermione puolestaan olivat lähteneet pitkälle kävelylenkille, jota Ron oli kyllä ensin vastustanut kynsin ja hampain. Mutta Hermionen sanottua voimakkaalla äänellä:
“Haluan jutella sinun kanssasi kahden yhdestä tärkeästä asiasta! Eikä huispaus ole se ainoa tapa harrastaa liikuntaa, kulta”, sai Ronin lähtemään mukaan.
   Lähinnä ensimmäinen lause ja se, että Hermione oli kutsunut Ronia ensimmäistä kertaa sanalla kulta, sai Ronin nopeasti muuttamaan mielensä ja lähti ilomielin Hermionen kanssa kävelylle auringon laskiessa niittyjen taa.
   “Niin kuin varmaan huomasit, Harry, -”, Ginny sanoi hempeällä äänellä, kun hän käveli ikkunansa luokse. Harry sulki oven samalla kun toljotti Ginnyä kuin tämä olisi jokin enkeli. “En antanut sinulle lahjaa aamulla”,
   “Mutta sanoit kyllä antavasi sen myöhemmin”, Harry muistutti.
   “Oi, niin taisin sanoakin”, Ginny näytti pöllämystyneeltä, mutta kikatti päälle ja kääntyi ympäri. Sitten hän kyykistyi sänkynsä viereen ja otti käsiinsä sanomalehden. Hän hymyili ujosti, mikä ei kyllä ollut ihan Ginnyn tapaista. “No, kuitenkin. Tässä on kuva synttärilahjasta, joka on sinulle”, Ginny taittoi sanomalehden ja ojensi sen Harrylle. Harry nielaisi ja katsoi ympyröityä pientä ilmoitusta. Hänen piti lukea se viisi kertaa ennen kuin tajusi, mitä Ginny oli juuri hänelle antanut. Hän nosti katseensa punahiuksiseen, nuoreen naiseen, joka seisoi siinä hänen edessään hymyillen kauniisti. Niin kaunista hymyä ei ollut kellään muulla. Kenelläkään ei ollut niin kauniita hiuksia kuin Ginnyllä. Harry ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa, kuin tuon kauniin nuoren naisen, joka oli juuri ojentanut hänelle parhaimman syntymäpäivälahjan.
   “G- ginny…”, Harry oli sanaton. Hänen käsissään oli asunnonmyynti- ilmoitus, joka oli punaisella rengastettu. Ilmoituksessa oli kuva suloisesta, hirsipuisesta mökistä, järven rannalla. Mökki sijaitsi Tylypahkan ja Tylyahon lähellä, rauhallisella paikalla, järven rannalla. Järvi ei kuitenkaan ollut se järvi, jonka rannalla Tylypahkan linna oli. Tästä huolimatta, Harry ei voinut uskoa, että Ginny olisi antanut hänelle sellaisen lahjan, sillä tuollainenhan maksoi satojatuhansia kaljuunoita. Harryn arvaus oli kuitenkin pielessä, sillä hinta ei ollutkaan mikään järjettömän suuri. Loma-asunto oli tarjouksessa. Hinta oli noin seitsemäntuhatta kaljuunaa, mutta miten Ginnyllä olisi siihenkään varaa.
   “Tiedän, että muutat todennäköisesti vanhempiesi asuntoon, mutta -”,
   “En minä yksin muuta. Sinä tulet kanssani. Etkö -”, Harry oli sanonut sen kuin asia olisi päivänselvä asia, mikä sai Ginnyn hymyilemään entistä iloisemmin ja hyppäämään Harryn kaulaan.
   “Ihanaa, Harry! Kai se… kai se sopii?” Ginny hihkui innoissaan halatessaan Harrya ja painaen päänsä miehen rintaa vasten. Harry oli ehkä viisi sekuntia hiljaa. Viiden sekunnin aikana hän ehti jo ajatella niitä ihania, kauniita päiviä, jotka hän viettäisi yhdessä vaimonsa, Ginnyn kanssa. Mutta vielä hän ei aikoisi kosia. Vasta sitten… sitten joskus, kun oli aika.
   “Tietenkin sopii, Ginny. Tietenkin. Tätä olen halunnut jo kauan…”, Harry sanoi hiljaa hiukan turtuneella, mutta rehellisen varmalla äänellä. Harry tiukensi otettaan Ginnyn ympärillä ja suuteli ensin naisen hiuksia, sitten niskaa. Ja hetken päästä heidän huulensa koskettivat toisiaan. Harry suuteli häntä ensin hellästi, mutta hetki hetkeltä suudelma muuttui intohimoisemmaksi ja varmemmaksi. Harry olisi halunnut jatkaa pidemmälle ja pidemmälle, mutta…
   “GINNYY! TULE ALAS, TARVITSEN APUASI!“ kuului Mollyn huuto alhaalta. Harry ja Ginny irtautuivat toisistaan turhautuneen näköisinä. Ginny tuhahti ja hetken päästä sanoi:
   “En haluaisi mennä.”
   “Tiedän, mutta eiköhän meillä ole vielä seuraavat sata vuotta aikaa”, Harry totesi ja iski silmää. Ginny hymyili nyt niin leveästi, että hänen ruskeat silmänsä siristyivät. Ginny antoi vielä yhden suukon, ennen kuin katosi alakertaan auttamaan äitiään keittiössä. Harrya ei sinänsä haitannut, vaikka Ginny lähtikin. Harry halusi hetken olla hiljaa ajatustensa keskellä ja niinpä hän hiljaa, leveä hymy huulillaan, asteli yläkertaan hänen ja Ronin huoneeseen. Hänen olonsa oli kevyt kuin keijukaisella, eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä yhteisiä päiviä Ginnyn kanssa. 

Harry ja Ron nukkuivat yhä samassa huoneessa. Heillä oli usein tapana jutella todella myöhään, kunnes jompikumpi heistä nukahtaisi. Yllättävää kyllä, tällä kertaa Harry nukahti aikaisemmin kuin normaalisti. Hän ei ollut aikoihin nukkunut niin hyvin. Kun Voldemort oli vihdoinkin poissa, tuntui kuin suuri lasti olisi pudonnut hänen kantamuksestaan. Ei enää mitään,  josta pitäisi kantaa elämänsä painoista huolta. Jäljellä oli vain suuri onni.

   “Oho, et vieläkään nuku. Taisivat olla kunnon kekkerit. Kello on jo tosi paljon”, Ron älähti astuessaan hänen ja Harryn huoneeseensa. Hän sulki oven perässään.
   “Paljon?” Harry kysyi.
   “Ööh… kello on jo kaksi”,
   “Kaksi yöllä?!”
   “Tietysti!”
   “Mitä itse puuhaat tähän aikaan arkivaatteet päällä?” Harry kysyi takaisin. Ron punastui hiukan, ja Harry arvasi heti, mistä oli kysymys. “Sinä ja Hermione… te siis…”,
   “Siis ei mitään sellaista… siis äh! Kai minä voin sinulle kertoa jo nyt. Elikkä minä ja Hermione- tai siis Hermione ehdotti - että me, minä ja Hermione siis -ööh… ajateltiin muuttaa yhteiseen kotiin. Tiedäthän mitä tarkoitan? Vain minä ja Hermione”, jostain syystä Ronille tuotti todella paljon vaikeuksia sanoa se ääneen. Harryn silmät laajenivat ällistyksestä. Hän räpytteli niitä ja näytti siltä kuin olisi kuullut väärin.
   “Mitä?! Sinä ja Hermionekin muutatte yhteen?”,
   “Ajattelimme muuttaa yhteen. Ei ole vielä täysin varmaa. Hermione on kyllä tuonut ison kasan myynti-ilmoituksia sänkynsä viereen. Ja joka kolmas on hänen mielestään täydellinen. Yhden talonhan me tarvitsemme, mutta… miksi sanoit ‘sinä ja Hermionekin‘? ”
   “Minä ja Ginnykin muutetaan yhteiseen taloon ja hän antoi minulle lahjaksi hirsimökin Tylyahon läheltä. Se on siis vain loma-asunto, kun muutamme Godrickin notkoon”, Harry selitti ja Ron näytti ällistyneeltä, mutta pienen hiljaisuuden jälkeen hän naurahti ja virnisti:
   “En tajua, miksi Ginny ei ole sanonut minulle mitään.“
   “Olet hänen isoveljensä. Rehellisesti sanottuna, et sinä olisi malttanut olla hiljaa asiasta. Tämä tuskin oli mikään hetken mielijohteesta tehty päätös”, Harry sanoi.
   “No joo… mutta hänhän vasta aloitti auroriopinnot. Miten hänellä voi olla rahaa sellaiseen? Minullakaan ei ole tarpeeksi…”, yhtäkkiä Ron ei näyttänytkään enää niin innostuneelta. Harry yritti lohduttaa häntä hymyilemällä ja taputtamalla kömpelösti miehen selkää.
   “Minä voin kyllä hiukan avustaa sinua ja Hermionea”, Harry totesi, mutta Ron näytti vain kireämmältä kuullessaan äskeiset sanat.
   “Kiitos vain taas kovasti, Harry, mutta en minä voi loppuelämääni elää sinun rahoillasi. Olit sitten kuinka hyvä ystävä tahansa. Kyllähän minulla kohta on vakituinen aurorin ammatti ja nytkin voimme tehdä työtä tuntipalkalla. En vain halua, että kaikki menee Hermionen varoista, vaikka hän tienaakin todella hyvin jo nyt. Ja muutenkin täytyyhän sinunkin pistää osa rahoistasi sinun ja Ginnyn asuntoon”, Ron sanoi.
   “Taidat olla oikeassa. Mutta nämä ovat pienempiä murheita aikaisempien murheiden rinnalla. Eipähän ole enää Voldemortia”, Harry totesi rentoutuen ja sulautuen jälleen peittonsa alle. Ron hakeutui omalle sängylleen ja sanoi:
   “Totta… tai no en tiedä…”, Ron haukotteli ja meni peiton alle. “Eikö ole hassua?” Ron sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
   “Mikä?”
   “Siis se, että tässä sitä ollaan. Tavattiin noin kahdeksan vuotta sitten ja olemme aina vain riidelleet, mutta silti… nyt minä ja Hermione emme voisi elääkään ilman toisiamme. Ja sitten sinä yhtäkkiä rakastut Ginnyyn ja olette myös muuttamassa yhteiseen asuntoon. Eikö se ole outoa?” Ron pohti katsomatta Harryyn. Hänen katseensa oli lasittunut kattoon. Ron oletti vastauksen kestävän, mutta Harry vastasi melko pian, tosin ensin hiukan epäröiden.
   “Ei siinä minusta mitään outoa ole. Itse asiassa tiesin jo aika pitkään näin käyvän. Etenkin sinun ja Hermionen kohdalla”, Harry sanoi hymyillen hänkin pölyiselle katolle. Nyt Ron kääntyi vuoteellaan ympäri ja katsoi Harrya kysyvästi.
   “Kuinka kauan muka?”
   “Neljännellä luokalla aikaisintaan. Mutta älä kysele enempää tai emme nuku ollenkaan”,
   “Mutta - äh! Okei! Minua kyllä väsyttää sen kävelyreissun ja kaiken tämän hässäkän jälkeen, että - uaaah!“ Ron haukotteli ja jatkoi haukotellessaan: “Hyvää yötä”, käänsi selkänsä ja meni varmaankin minuutti, kun jo alkoi kuulua kuorsausta. Harrykin onnistuin lopulta nukahtamaan syvään uneen. Uneen, joka oli erilainen kuin pitkään aikaan näkemänsä uni.

Harry seisoi meren rannalla. Oli yö; täysikuu mollotti taivaalla, tähdet loistivat ja aallot löivät voimakkaasti rantaan myrskyllä uhaten. Tuuli oli navakka, mutta silti Harry ei tuntenut mustan hiuspehkonsa tai pyjamansa liehuvan tuulessa. Hänellä ei myöskään ollut kylmä taikka lämmin. Hän tuskin tunsi ruumistaan, mikä oli melko tavallinen tunne unessa. Kuvat öisestä merenrannasta olivat kuitenkin aidoimpia, joita oli nähnyt pitkään aikaan. Lähes yhtä aitoja kuin silloin… kuin silloin Voldemortin aikaan.
   “Harry…”, naisen ääni kuiskasi. Ääni oli niin hyytävä, että Harry ihan säikähti ja kääntyi pelästyneenä ympäri. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään. “Harry… olen ihan tässä. Ihan lähelläsi. Kosketan jopa sinua. Olen ympärilläsi. Joka puolella. Olen meren aallot, olen ilmojen tuuli, olen maan hiekka ja multa ja olen auringon liekit, jotka valaisevat kuuta”, ääni sai Harryn katsomaan ympärilleen entistä tarkemmin. Harrylla tosiaan oli tunne kuin häntä tarkkailtaisiin. Joka puolella. Merellä, ilmassa, maassa ja auringon liekeissä. Vaikka hän ei tiennyt, oliko hänen ympärillään vaara, hänen teki silti kovasti mieli paeta. “Näet minut, kuulet minut, tunnet minut ja maistat minut. Et kuitenkaan tiedä minua. Kukaan ei koskaan tiennyt. Yritin samaan kuin Hän, mutta… luovutin liikaa liian suurelle voimalle, että joudun pian luopumaan omasta ruumiistani. En ole enää ihminen. Rakastan kuollutta miestä, joka-”,
   “Kuka sinä olet?! Sinulla täytyy olla nimi!” Harry huusi ja hän kuuli huutonsa selvästi. Niin selvästi, että hän värähti sen selkeydestä. Ääni kaikui aaltojen pinnalla.
   “Vadmentina on nimeni, lyhyemmin Vadme. Tunsin sinun pahimman vihollisesi paremmin kuin kukaan muu. Paremmin kuin Tom oli itse osannut toivoa taikka kuvitella. Mutta hän… hän ei koskaan tuntenut rakkautta. Ei koskaan, ja -”,
   “Tom? Tarkoitatko… et kai tarkoita Vol-”,
   “ÄLÄ SANO SITÄ NIMEÄ! “ ääni kirkaisi niin lujaa, että Harry hätääntyneenä oli kompastua omiin jalkoihinsa upottavassa hiekassa. “Älä sano sitä nimeä, jonka alla hän kuoli, ja  jonka takia hän keräsi pahuutta ja unohti kaiken hyvän! SE ON SINUN SYYTÄSI, HARRY POTTER! JA MINÄ KOSTAN! PISTÄN YSTÄVÄSI KÄRSIMÄÄN JA KUOLEMAAN ENNEN OMAA VUOROASI! MINÄ KOSTAN, POTTER! MINÄ KOSTAN!”

Vadmen kirkuessa, Harry tunsi vihlovan kivun arvessaan. Kivun, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Hän oli toivonut ja uskonut, ettei joutuisi enää koskaan kärsimään siitä kivusta, mutta… kärsimys oli palannut. Ihan kuin arpi olisi palanut suolaisen veden huuhtoessa sitä. Kipu oli sietämätön.
Harry ei tiennyt enää missä oli. Hänen ympärillään oli vain kipu ja kuumuus, jonka pelkkä hyytävä naisen kirkuna sai aikaan.

   “Harry… Harry… Harry! Herää, Harry!” nuoren miehen ääni kuului ihan läheltä, mutta silti niin kaukaa. Kuin paksun verhoviidakon takaa. “Aquatulio!” Ja vihdoinkin kipu lakkasi, kun Harry tunsi kasvoillaan ja vartalollaan viileän ja raikkaan veden. Kuumuus ja kipu olivat kadonneet, samoin meren ja tuulen äänet. Hänen nenäänsä tunkeutui tuttu ja turvallinen Kotikolon tuoksu. Harry siristi silmiään. Näkö oli hiukan sumea, mutta tajusi nopeasti, että eihän hänellä ollut laseja päässään.
   “Tässä”, Harry erotti äänen Ronin ääneksi. Ron ojensi hänelle Harryn silmälaseja ja tärisevin käsin Harry otti ne ja painoi silmilleen. Lopulta hän näki ystävänsä pisamaiset kasvot ja punaiset hiukset. Sinisistä silmistä viestittyi selvä huoli ja järkytys, joista jälkimmäinen kalvoi Harryäkin. “Tuo… tuo oli pelottavinta mitä olen aikoihin nähnyt. Mitä tapahtui?” Ron sanoi äkkiä hyvin raskaalla ja järkyttyneellä äänensävyllä. Hänen katseensa kiersi Harrya ja kaksi sinistä silmää näkivät, kuinka tuo yhdeksäntoistavuotias nuori mies tärisi kauttaaltaan kuin olisi paleltumassa kuoliaaksi. “Harry?!” Ron ravisteli Harrya ikään kuin hereille. Harry ei tiennyt, mistä aloittaisi. Kyse ei ollut tavallisesta unesta, sen tiesi Ronkin. Hän kuitenkin tiesi paljon vähemmän kuin oli kärsinyt. Tai ehkä ei tiennyt, mutta vähintäänkin arvasi, että… osa Voldemortista eli vielä.

   “Ron… meidän on puhuttava tästä aamulla yhdessä Hermionen ja Ginnyn kanssa. Nyt en pysty. En pysty sanomaan mitään ennen aamua”, eikä Harry suostunut sanomaan enää mitään unestaan tai näystään - mikä lie ikinä olikaan - vaikka kuinka Ron vaati. Harry oli sinetöinyt suunsa aamuun asti.

---

A/N: En ole pitkään aikaan kirjoittanut Potter-jatkoficciä, mutta katsotaanpa mitä tästä tulee, kun juoni ja kaikki on päässä. :D Toivottavasti tykkäsitte!
« Viimeksi muokattu: 14.11.2014 23:01:05 kirjoittanut zougati »
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Delphine

  • Vieras
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #1 : 04.09.2007 15:40:22 »
Tämähän vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta ficiltä, idea ainakin on sellainen.
Ja hyvin kirjoitettu tämä ensimmäinen osa, jatkoa lukisin erittäin mielelläni. :)

Sonata_

  • ***
  • Viestejä: 15
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #2 : 08.09.2007 09:52:11 »
Kuullostaa erittäin mielenkiintoiselta! Toivoisin kyllä enemmän Ron/Hermionea, tai siis että ei pelkästään Harryn kuvakulmasta kerrottaisi asioita, mutta sinähän se kirjoittaja olet. ^^ Jatkoa!
Ron<3Hermione forever

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #3 : 08.09.2007 12:36:23 »
Lainaus käyttäjältä: "Sonata_"
Kuullostaa erittäin mielenkiintoiselta! Toivoisin kyllä enemmän Ron/Hermionea, tai siis että ei pelkästään Harryn kuvakulmasta kerrottaisi asioita, mutta sinähän se kirjoittaja olet. ^^ Jatkoa!

Voin luvata, että Ronista ja Hermionesta tulee jatkossa ehkä eniten. :)

Kiitos oikein paljon teille kahdelle!
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #4 : 15.09.2007 16:31:26 »
2. Muutto[/b]

Aamu tuli nopeasti ja Harry kertoi aamiaisen jälkeen Ronille, Hermionelle ja Ginnylle yhtä aikaa, mitä yöllä oli tapahtunut. He kokoontuivat Ronin huoneeseen ja tukkivat kaikki aukot, jotta kukaan muu ei kuulisi, vaikka kotona olikin vain Molly.

Tunnelma oli painostava. Kukaan ei olisi halunnut puhua enää Voldemortista, joka oli aiheuttanut jo tarpeeksi suurta surua Weasleyn perheelle. Kun Harry oli kertonut näystään, tunnelma muuttui ahdistavammaksi ja haikeammaksi. Kukaan ei osannut sanoa hetkeen mitään, sillä he eivät olleet puhuneet tällaisista asioista yli vuoteen. Voldemorthan oli kuollut, eikä mikään herätä kuolleista. Ei mikään. Mutta jos Harryn uni piti täsmälleen paikkansa, niin Voldemortin ihailija oli elossa. Nainen oli kuitenkin niin tuntematon, ettei edes Hermione voinut kuin vain miettiä ja arvailla hiljaa itsekseen.
   
   “Pyydän, sanokaa edes jotakin. En usko, että Hän on palannut, mutta… hän sanoi rakastaneensa Vol -”,
   “Pyydän, Harry, älä sano sitä nimeä!” Hermione tiuskaisi Harrylle. Ja ennen kuin Harry ehti, Hermione jatkoi: “Kuuntele minua, Harry. Hän ei ole palannut, mutta luulen luulevani saamaa kuin sinä, että tällä naisella, Vadmella, on jonkinlainen yhteys Häneen. Tarkoitan, että Tiedät-Kai-Kenen nimen lausuminen voi olla yhä pahaksi. Vadmehan kutsuu häntä Tomiksi, ja se johtuu siitä, että nainen tunsi Hänet sennimisenä herrasmiehenä. Hän ei siedä, jos joku kutsuu Tiedät- Kai-Ketä sillä nimellä, jonka tämä sai mennessään pahan puolelle. Ja olen varma, että hän löytää sinut pian muutenkin kuin vain unien kautta. Luulenpa, että…”, Hermione keskeytti haikeana ja huokaisi syvään ennen kuin jatkoi: ”… sinun täytyy jälleen oppia sulkemaan mielesi.” Hermione oli oikeassa. Harry tiesi sen, mutta ei halunnut myöntää sitä. Hän ei halunnut sanoa, että hänen olisi jälleen oltava tekemisissä Voldemortin tai tämän liittolaisten kanssa. Olihan hän nyt melkein aurori, mutta siitä huolimatta hänellä ei ollut lainkaan halua ryhtyä taistelemaan naisen kanssa, joka oli ollut rakastunut Voldemortiin. Tosin voisi olla, että Vadme oli aika heikko ja helppo voitettava, mutta… unen aiheuttama kipu ja epätietoisuus olinpaikastaan olivat olleet liian voimakkaita. Liian voimakkaita heikolta noidalta. Huolimatta naisen voimakkuudesta, ainakin yksi asia oli varma.
   “Ei siis vieläkään rauhaa”, sanoi järkyttynyt Ginny, joka katseli aamuauringon nousua. Säteet koskettivat hänen kasvojaan ja punaisia hiuksiaan. Harry katsoi häntä. Vain häntä ja ajatteli täysin samaa, mitä Ginny sanoi: “Minä vain niin toivoin. Todellakin toivoin…”

----

Oli kulunut jo kaksi viikkoa Harryn oudosta unesta, eikä se ollut vaivannut häntä enää ollenkaan. Pelkkä uni se ei ollut. Se oli varmaa. Ron oli kertonut Harryn menneen ihan sen näköiseksi kuin hänet olisi myrkytetty tai kärsisi jostain kohtauksesta. Harry oli kuulemma vapissut, huitonut ja huutanut, ja hänen silmänsä olivat menneet ylösalaisin. Ron oli ollut todella hädissään, mutta oli nopeasti tajunnut mitä tehdä, sillä hänen mukaansa Harry oli hetken näyttänyt siltä kuin olisi ollut tulessa. Siksi Ron oli tajunnut käyttää aquatulio- loitsua, joka oli todennäköisesti pelastanut Harryn.
   
Harry ei kuitenkaan uskonut, että Vadmentina oli sillä kerralla aikonut tappaa Harryn. Nainenhan oli väittänyt, että kävisi ensin Ronin ja Hermionen kimppuun. Nimenomaan sen takia Harry piti ystäviään ja erityisesti Ginnyä tarkasti silmällä. Hän ei kestäisi, jos joku heistä joutuisi kärsimään tai kuolemaan hänen takiaan. He kuitenkin suhtautuivat asiaan melko rauhallisesti tosin hiukan ahdistuneina. Yhtenä päivänä illallisella Ron sanoikin:
   “Minusta, sinusta ja Ginnystä tulee auroreita ja Hermione on enemmän kuin pätevä taikaministeri. Ei sinun tarvitse meistä olla huolissaan. Kunhan vain pidät itsesi turvassa.”
   “Ei hän minusta juuri nyt välitä. Tosin en ymmärrä, miksi hän minua pelkää”, Harry ihmetteli. Se tosiaan oli häntä häirinnyt. Hermionella oli kuitenkin jälleen vastaukset olemassa.
   “Sinä voitit kaikkien aikojen vahvimman ja pahimman velhon, joka oli poistanut tieltään kymmeniä, mikseipä satoja ihmisiä, jotka vain vähänkin häiritsivät. Vadme tietää, ettet ole ihan mikä tahansa yhdeksäntoistavuotias velho. Toinen syy on myös se, että hän nauttii todennäköisesti kiduttamisesta yhtä paljon kuin Harmaaselkä ja… Bellatrix”, Hermionen ääni synkkeni mainitessaan Bellatrixin nimen. Hän muisti yhä, kuinka se nainen oli kiduttanut häntä vaatien tietoja. Hermione muisti sen hirveän kivun, joka oli kamalinta, mitä hän oli koskaan kokenut. “Mutta… mitä ja miten hän aikoo, onkin vaikeampi kysymys”, Hermionen suusta tuli jälleen järkeviä sanoja, ja viimeinen lause sai Harryn pään enemmän pyörälle. Oliko Vadmen aikomuksena todella vain kiduttaminen, tappaminen ja kostaminen? Jos näin, niin miten Vadme sen hoitaisi. Harry painoi mieleensä sanat: “Yritin samaan kuin Hän, mutta… luovutin liikaa liian suurelle voimalle, että joudun pian luopumaan omasta ruumiistani. En ole enää ihminen.”

Harry pystyi vain arvailemaan, mitä Vadme oli tarkoittanut sanoessaan: “En ole enää ihminen.”

---

Aika kului, ja pian oltiinkin jo lokakuussa, kun ei ollut kuulunut vielä mitään uutta Vadmesta. Sen sijaan Ron ja Hermione olivat keskittyneet johonkin muuhun askareeseen. Nimittäin muuttopuuhiin. Ajatus oli muuttunut teoksi, ja niinpä he olivat pakanneet kimpsunsa ja kimpsunsa, ja lähteneet Viistokujalle, missä heidän ensimmäinen, yhteinen omakotitalonsa sijaitsi. Talo oli laudoitettu, nätti, pieni talo, jonka hinta ei ollut ollut kamalan suuri. Vaikka Hermione oli tosiaan joka kolmannen talon kohdalla sanonut: “Täydellinen”, niin tähän taloon hän ihastui totaalisesti. Talo sijaitsi kaiken lisäksi lähellä heidän työpaikkojaan ja Weasleyn welhowitsejä. Heillä oli jopa pikkuinen piha, jonne sai yhden riippumaton ripustettua kahden puun väliin. Nämä mainitessaan, oli Ronkin jo valmis muuttoon. Ainakin melkein.

He istuivat Kotikolon ruokapöydällä nauttimassa pöydän antimista. Hermione hössötti koko ajan, kun taas Harry, Ginny, Molly, Arthur ja George vaihtoivat muutaman sanan toljottaen Hermionea kuin hullua. Ron puolestaan nojasi käsiinsä, latasi keittoa suuhunsa, eikä sanonut mitään. Hän oli hermostunut siinä missä Hermionekin.

   “No niin… kai te nyt tiedätte, milloin tupaantuliaiset ovat?” Hermione kyseli.
   “Joo, tiedämme”, Harry, Ginny ja Molly sanoivat turhautuneina, sillä Hermione oli kysynyt samaa kysymystä kymmenen minuutin välein ainakin kolme kertaa. Ginny huokaisi syvään ja oli juuri sanomassa jotakin, kun Hermione jatkoi:
   “Okei, hyvä! No niin, ruokaa on, vaatteet on, kaikki tavarat on ja… ööh puuttuuko jotakin?”

Sama jatkui jonkin aikaa, kunnes Ron sanoi sanansa Hermionelle ja käski naisen lepäämään ennen varsinaista muuttoa. Hermione kieltäytyi, mutta Ron passitti hänet suoraan huoneeseensa hartioista kiinni pitäen.
   “Hermione, hei, rauhoitu jo vähän, kun kaikki on jo viety taloon. En tajua, miksi olet noin kiihdyksissäsi”, Ron sanoi sulkiessaan oven takanaan. Hermione oli kävellyt ikkunalle ja näytti yhä todella hermostuneelta. Ron hymyili nuoren naisen selälle, kun tämä ei kääntynyt ympäri, vaan tuijotteli hiipivään illanhämärään. Aurinko laski. “Hermione?” Ron käveli tytön luokse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Hermione huokaisi syvään ja nautti jokaisesta auringonsäteestä, joka häntä kosketti. Tulisivatko he tekemään näin lähes joka ilta? Katsellen auringon kultaista ja säteilevää laskua omasta talostaan, yhteisen huoneen ikkunasta? Ajatus oli niin kaunis ja onnellinen, että Hermione ei voinut estää onnen kyyneleitä pulpahtamasta silmäkulmiinsa. Hän muisteli niitä menneitä vuosia Tylypahkassa. Kuinka he ensin olivat vihanneet toisiaan, miten viha oli muuttunutkin ystävyydeksi ja myöhemmin rakkaudeksi. Kaikkea he olivatkin kestäneet. Yhdessä. Yhdessä keskellä vaaroja, kinastellen, mutta kuitenkin suojellen. Aina he olivat riitansa sopineet. Aina he olivat korjanneet väärän nuotin, ja kaikki olikin ollut yhtäkkiä kunnossa. Kinastelu olikin vain osoittautunut heidän tavakseen oppia tuntemaan toisensa yhä vain paremmin.

   “En pelkää, enkä kadu tai mitään, mutta… tuntuu jotenkin oudolta jättää menneisyys taakseen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen”, Hermione sanoi hiljaa kurkkua kiristäen. Katse ei värähtänytkään laskevan auringon valaisemasta nummesta. Ron oli hetken hiljaa, ja hänkin katseli tuota kirkasta valoa, joka tuntui valaisevan heille tien paratiisiin.

   “Rakastan sinua, Hermione. Ja olen aina pitänyt sinusta. Ehkä rakastanutkin, joten ainakin se totuus kulkee mukana menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Äh! Mitä oikein höpötän?” Ron läimäytti itseään otsaan, koska tunsi olonsa typeräksi puhuessaan ensimmäistä kertaa rakkaudesta ääneen. Vaikka Ron ei koskaan ole ollut mikään lemmensoturi, äskeiset sanat saivat Hermionen hymyilemään. Hän punastui hiukan ja hetkeäkään ajattelematta hän kääntyi sadasosasekunnin aikana ympäri ja suuteli Ronia intohimoisesti keskelle suuta. Ron näytti ensin säikähtäneeltä, mutta antautui nopeasti suudelmalle. Ron nosti tytön ilmaan - niin kuin oli tehnyt ensimmäisellä kerralla, keskellä sotaa, Harryn silmien edessä. Lopulta suudelma loppui, mutta Ron ei hellittänyt otettaan. He katselivat toisiaan ja he nauroivat hiljaa.

   “Mennään kotiin”, Hermione sanoi ennen kuin Ron suuteli häntä vielä kerran, laski hänet lattialle ja sanoi:
   “Mennään kotiin.”

---

Harry, Ginny, Molly, Arthur, George ja Percy seisoivat Kotikolon pihamaalla, talon edessä, katsellen kuinka Ron ja Hermione valmistautuivat lähtöön. Molly oli itkun partaalla, kun taas muut hymyilivät pirteinä.

   “Äiti, älä ole niin hysteerinen. En minä nyt ikiajoiksi lähde”, Ron sanoi taputtaen äitiään lohduttavasti olalle. Molly nyyhkytti kuitenkin todella rajusti ja syöksyi halaamaan nuorinta poikaansa.

   “Et tietenkään lähde. Anteeksi, mutta… tulkaahan käymään joskus”, Molly sanoi, kun Ron perääntyi takaisin Hermionen ja kahden matka-arkun luokse.
   “Ei huolta, äiti. Näkemiin sitten…”, Ron ei vaikuttanut lainkaan haikealta, vaan kätteli ja halaili isänsä, veljensä ja siskonsa kuin se olisi vain normaalia rutiinia. “Harry”, Ron sanoi ja katsoi todella pitkään parasta ystäväänsä, jolle hän ei koskaan sanoisi hyvästi. “Nähdään, kaveri”, Ron sanoi ja sitten hän ja Harry halasivat. Kun Hermionekin oli hyvästellyt heidät melkein itku kurkussa, oli aika valmistautua ilmiintymiseen. Meni vain pari minuuttia, kun Ron ja Hermione olivat kadonneet jälkiä jättämättä. Molly nyyhkytti yhä vain entistä rajummin ja Ginny riensi lohduttamaan äitiään.

   “Noh, noh, äiti. Olihan tämä jo arvattavissa, ja voimme nähdä toisemme vaikka joka viikko, mikäli se heille sopii. Äiti…”,  Ginny hyssytteli kävellessään Mollyn, Arthurin, Georgen ja Percyn mukana takaisin talon sisälle. Harry seisoi paikoillaan ja katseli taivaalle, jonne alkoi pikku hiljaa ilmestyä tähtiä. Aurinko värjäsi taivaanrannan punaisellaan. “Harry! Etkö tule sisälle? Täällä on niin kylmä”, Ginny kysyi kääntäen päätään Harryyn päin. Harry nielaisi, ja kääntymättä ympäri hän vastasi:

   “Jään tänne hetkeksi. Tulen ihan kohta”, Harry sanoi äänellä, joka ei tuntunut lainkaan hänen omaltaan. Ääni tuntui yhtä aikaa viisaammalta, mutta hiukan herkemmältä. Kuullessaan oven käyvän takanaan, Harry asteli rauhallisin askelin eteenpäin suoraan omenapuun alle. Hän istuutui alas ja nojautui puuta vasten. Nuoren miehen vihreät silmät kiersivät puun lehtiä, omenoita ja taivaanrantaa. Ihan kuin taivas olisi peittänyt taakseen menneisyyden ja tulevaisuuden. Taivas ei kuitenkaan välittänyt tietoja kielellä, jota Harry olisi ymmärtänyt. Vain menneisyyden hän tiesi ja muisti, mutta sen kulkua nykypäivään asti - sitä hän ei ymmärtänyt. Kuinka ystävyys olikaan kestänyt niin monta vuotta ja kesti yhä.
   
Harrya väsytti, joten hän päätti ottaa nokoset ennen sisälle menoa. Kyllä Ginny hänet hakisi, jos todella olisi myöhä. Niinpä Harryn silmäluomet alkoivat hiljalleen painua alas, kunnes Harry kadotti kaiken tietoisuutensa oikeasta ympäristöstään.

   “Harry…”, kuiskasi ääni. Harry havahtui hereille. Hän tähyili ympärilleen, mutta näki vain saman ruohon ja yläpuolelleen kohoavan omenapuun. Poika pudisti päätään turhautuneesti ja nukahti jälleen. Ääni kaikui taas ja nyt hän myös näki. Hän näki unen. “Harry… minä kostan, Potter”, Harry oli jälleen merenrannalla. Tuuli puhalsi ja aallot iskivät rantaan. Harry tiesi heti, mistä oli kyse ja yritti parhaansa mukaan paeta unesta. Mutta hän ei onnistunut. Naisen ääni raapi hänen korviaan ja silmiään, kun karmeat äänet ja kuvat ilmestyivät hänen eteensä. Ensin hän kuuli Hermionen tuskan kiljuntaa, Ronin hätääntyneitä huutoja ja sitten kuvia, kuinka Hermione huusi kivusta liekkien keskellä, Ronin yrittäessä auttaa rakastaan. “He tulevat kärsimään ja kuolemaan ennen omaa vuoroasi, Potter. Jos yrität auttaa, kärsit kauan ja kuolet hitaasti.”

   “Ei… EI! Ron… Hermione… Ei… Ginny! EI!” Harry voihki, kun kuvat kuolleista ystävistään ja Ginnystä välähtelivät hänen ohitseen kuin kuvanauhalla. Ja äkkiä hänen arpensa valtasi suuri kipu, kuin helvetin liekit, jotka tuntuivat nuolevan Harryn kasvojakin. Se ei ollut todellista! Sellainen kipu ei voinut olla todellista! Harrysta tuntui kuin hän räjähtäisi! Hän ei päässyt kivusta eroon, vaikka hän kuinka karjui. Karjui unissaan, mutta onneksi… joku kuuli.

   “Harry! HARRY!” lopulta Harry heräsi säpsähtäen ja karjuen todellisuuteen. Kipu lakkasi äkkiä, joten tällä kertaa hänen oli onnistunut irtautumaan itse unesta. Hetken hän siinä huohotti ja ajatteli niitä kuvia ja ääniä silmät järkytyksestä pyöreinä. Ron… Hermione… Ginny. Kuolleita. Eivät he voisi olla. Harry ei ikinä antaisi niin käyvän. Hän suojelisi heitä, vaikka oman henkensä uhalla. Hänen oli pakko. “Harry?” kuului Ginnyn huolestunut ääni Harryn viereltä. Lopulta Harry pystyi avaamaan silmänsä oikealle ympäristölleen. Hän näki omenapuun, vihreät nummet ja hämärän, yön taivaan, jota aurinko vielä maalasi punaisellaan. Ginnyn ruskeat silmät, joista loisti pelko ja huoli, katsoivat häntä vahtivasti. Harry katsoi häntä suoraan silmiin, pelosta kangistuen. Hän ei kuitenkaan osannut selittää sitä helpotuksen tunnetta, kun hän näki Ginnyn edessään elävänä.  
   “Ginny…”, Harry sanoi heikolla äänellä, kun Ginny kietoi kätensä pojan ympäri. Harry painoi kasvonsa tytön leuan alle ja jatkoi huohottaen: “Se oli Vadme. Hän aikoo tappaa sinut ja… ja Ronin ja Hermionen!” äkkiä Harry havahtui Ginnyn syleilystä. Valtava pelko ja huoli täyttivät hänen mielensä, kun hän tuli ajatelleeksi sitä. “Ron ja Hermione! Ginny, mene sisälle, käyn Ronin ja Hermionen luona.”
   “Vastahan he muuttivat”, Ginny sanoi.
   “Niin, mutta… he voivat olla vaarassa. Pyydän, Ginny, mene sisälle ja pysy perheesi lähellä. Palaan mahdollisimman pian. Rakastan sinua”, Harry suukotti tytön todella nopeasti ja yhtä nopeasti hän oli kadonnut Kotikolon omenapuun alta Ronin ja Hermionen talon katon alle.
   “HARRY! Argh!” Ginny ärsyyntyi, kun ei tiennyt yhtään, mitä hänen poikaystävänsä oli juuri sanonut ja minkä takia tämä oli yhtäkkiä kaikkoontunut. Mutta enempää mukisematta, hän lähti sisälle vanhempiensa ja veljiensä luokse.

Harrylla oli kuitenkin syynsä lähteä. Hänen oli pakko saada tietää, että Ron ja Hermione olivat kunnossa. Niinpä hän päätti ilmiintyä suoraan heidän eteiseensä.
   “Ron! Hermione!” Harry ehti juuri sanomaan, kun yhtäkkiä kuului hirveä kauhun kiljuntaa ja huutoa, joiden perään Harry alkoi heti huutamaan vastareaktiona. Talossa oli ensin ollut ihan pimeää, kunnes valot syttyivät hieman toisenlaisten huutojen jälkeen:  
   “Älä hemmetti soikoon säikyttele tuolla tavalla, Harry!”
   “Älkää nyt hemmetissä säikyttäkö tuolla tavalla, Ron ja Hermione!” Ron ja Harry karjaisivat yhteen ääneen. Hermione oli painautunut peloissaan Ronin rintakehää vasten, ja vasta kuultuaan Harryn äänen, tyttö uskaltautui kääntymään ympäri. Ronin suojeleva halausote ei kuitenkaan hellittänyt. Hetken Ron ja Harry katsoivat toisiaan, huohottaen ja hengittäen syvään kuin kaksi karhua. Sydän jyskytti yhä tuhatta ja sataa heidän kaikkien rinnan alla. Kun hengitys lopulta tasaantui, Ron onnistui virnistämään leveästi ja sanomaan:
   “Oho! Taisi jo tulla ikävä, Harry? Tosi kiva, mutta… voisitko ilmiintyä vaikka kotioven ulkopuolelle ja koputtaa, ennen kuin tulet sisälle, kiitos. En haluaisi saada sydänkohtausta kaiken kokemamme jälkeen”, Ronin sanoista huolimatta, Harry ei voinut niellä niitä heti. Hänen täytyi varoittaa heitä. Että jos joku todella yhtäkkiä ilmiintyisi heidän taloonsa, se ei välttämättä olisi Harry.

   “Anteeksi, mutta… asia liittyy Vadmeen”, Harry henkäisi, ja sulkiessaan silmänsä, hän ei nähnyt Ronin ja Hermionen vakavoituneita ilmeitä. Ron ja Hermione vaihtoivat katseita(Ron ei ollut vieläkään päästänyt Hermionesta irti). Miksi nyt, kun he olivat juuri muuttaneet?

   “Harry. Kerro tarkemmin. Äh, Ron, päästäisitkö jo irti? En saa happea”, Hermione ähkäisi ja Ron päästi hänet kävelemään Harryn luokse. “Näitkö taas unen? Mutta miten näin nopeasti?” ja Harry kertoi kaiken. Miten hän oli nukahtanut omenapuun alle, nähnyt unen kymmenen sekunnin aikana, ja mitä uni oli näyttänyt.

   “Siksi… pyytäisin, että olisitte varuillanne. Olen nyt varoittanut teitä, mutta minulla ei ole aikomustakaan olla täällä kaikki päivät vain vartioimassa teitä. Halusin vain varmistaa, että olitte kunnossa”, Harry sanoi katsoen Hermionea ja Ronia, jotka huokaisivat hiljaa, mutta syvään. Hermione oli selvästi jo löytänyt sanansa, ja oli juuri aikovinaan sanoa ne ääneen, kun Ron sanoi:

   “Harry, olemme kyllä turvassa. Mistä Vadme voisi tietää, missä olemme, kun olemme juuri muuttaneet? Sinähän se tässä olet vaarassa, emmekä me. Sinut hän haluaa tappaa, koska… Tiedät-Kai-Kuka halusi myös. Ja koska sinä tapoit hänet, Vadme haluaa kostaa”,
   “Ei, Ron. Hän haluaa kiduttaa teitä ja tappaa. Hän pistää minut ensin kärsimään, kunnes minusta tulisi niin heikko, etten näkisi enää mitään syytä elää. Juuri nyt -”,
   “Harry, se, että onnistuit tappamaan kaikkien aikojen pahimman pimeyden velhon, ei tarkoita sitä, etteikö jokin muu velho tai noita voisi sinua tappaa. Tiedät-Kai-Kukahan teki sinusta hirnyrkin, minkä ansiosta sinulle jäi täydet mahdollisuudet voittaa hänet. Vadme ei välttämättä ole niin heikko, mitä hän väittää olevansa. Hänhän luovutti voimiaan liian suurelle voimalle, mutta… miksi. Miksi hän siis luovuttaisi voimiaan ja mille? Hänellä on varmasti muutakin tekemistä, kuin tappaa meidät ja sinut, ja kostaa rakkaimpansa kuoleman. Harry, sinun täytyy olla varovainen, mutta niin meidänkin. Minä olen taikaministeri ja Ron aurori, siinä missä sinäkin olet. Et kai aliarvioi meitä, Harry? Ethän?” Hermione sanoi huolestuneeseen äänen sävyyn. Hänen katseensa oli lasittunut niin voimakkaasti Harryyn, että Harry ei voinut pistää hanttiin. Tietenkään hänellä ei ollut paljoa vastaan sanomista, sillä Hermionen sanoissa oli kyllä jotakin perää.

   “En tietenkään aliarvioi. Anteeksi. Pääasia, että kuitenkin tiedätte vaarasta”, Harry sanoi hymyillen ja huokaisi ennen kuin jatkoi: “Okei. Lähden nyt takaisin Kotikoloon ja huolehdin Ginnystä. Eli…”

   “Älä kuitenkaan liikaa touhota, ettei Ginny hermostu. Okei, okei… ymmärrän, haluat vain suojella häntä”, Ron sanoi ja Harry lisäsi:
   “Ja teitä. Mutta hyvää yötä!” sitten hän katosi ennen kuin Ron ja Hermione ehtivät edes toivottamaan hyviä unia.

   “Onpa hän nyt hermostunut”, Ron hymähti.
   “Kyllä minäkin olisin hänen tilassaan. Ja nyt kun asumme vielä erillämme, niin… ymmärrän häntä kyllä. Tosin en itse jaksaisi nyt olla huolissani, kun vastahan me muutimme”, Hermione totesi heilauttaen taikasauvaansa matka-arkkujen suuntaan. Arkut leijuivat nyt ilmassa ja liikkuivat Hermionen mukana yläkertaan. Ron kulki hänen perässään heidän makuuhuoneeseensa, joka oli heti ensimmäinen huone rappusten yläpään vasemmalla puolella. Yläkerrassa oli myös kaksi muuta huonetta, jotka oli tarkoitettu tulevaisuuden varalle. Eipähän tarvitsisi enää uudestaan muuttoa suunnitella.
      “Olet oikeassa. Minä voin purkaa tavarat, niin voit käydä laittamassa jotain iltapalaa”, Ron sanoi rauhallisesti hymyillen. Hermione vastasi myöntävästi ja lähti sitten alas laittamaan jotakin syötävää.

Hermione pystyi vain hymyilemään, vaikka Harry olikin ilmestynyt tyhjästä pimeyteen ja varoittaen Vadmesta. Vaara oli olemassa, Hermione tiesi sen, mutta ei voinut vain ajatella, että se jahtaisi heitä. Niin kuin Ron oli sanonut, eihän Vadme voinut edes tietää, missä he olivat. Joten kumpikaan heistä ei oikein jaksanut ajatella, että jokin saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa.

Päästyään keittiöön, Hermione ensin vain katseli kaikkea, mikä silmiinsä pisti. Jääkaappi, uuni, levyt, kaapit, ruokapöytä ja kaikki, mitä ikinä keittiössä olikaan. Hänen ja Ronin yhteinen keittiönsä. Ruokapöytä oli ikkunan vieressä. Siinä he tulisivat syömään aamiaiset, päivälliset ja iltapalat yhdessä. Hän ei vieläkään oikein kunnolla tajunnut, kuinka hänen elämänsä oli juuri lähtenyt uudelle raiteelle. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin.

   “Iltaa, Hermione”, kuului vieras, täysin tuntematon naisääni Hermionen selän takana. Hermionen sydän pomppasi kurkkuun, mutta hän ei inahtanut lainkaan. Hän pystyi tuskin liikkumaan, sillä naisen äänessä oli jotain hyistä ja pelottavaa, joka sai Hermionen ihon kananlihalle.
   Kuitenkin juuri ja juuri, vaivoin hän pystyi kääntymään ympäri. Hän näki edessään naisen, haamun. Ei, haamu hän ei ollut, mutta läpinäkyvä kuitenkin. Nainen näytti riutuneelta, huumeissa olevalta noin 25-vuotiaalta naiselta. Hänen mustat lainehtivat hiuksensa ulottuivat ristiselälle asti. Yllään hänellä oli pitkä, sinimustapuku. Hän näytti paljon Bellatrixiltä, mutta oli kuitenkin kasvonpiirteiltään hiukan erinäköinen. Tämä nainen näytti siltä kuin ei olisi syönyt viikkoon mitään. Hermione pystyi heti tajuamaan, kuka nainen oli, mutta ei voinut uskoa sitä. Juuri äsken Harry oli käynyt Hermionea ja Ronia varoittamassa ja siinä se nainen nyt seisoi. Suoraan Hermionen nenän edessä hymyillen kylmästi ja niin murhanhimoisena kuin Hermione oli kuvitellutkin. Harryn kuvailut täsmäsivät.

   “Si- sinä… olet Vadmentina, etkö olekin?”

---

A/N: Ja jatkuu seuraavassa osassa….
Tähän piti sisällyttää vielä yksi kohtaus, mutta se jääköön seuraavaan osaan, ettei osista tule liian pitkiä. Toivottavasti tykkäsitte ja anteeksi, kun kesti kirjoittaa tämä toinen osa. Meinasi mennä yhdessä vaiheessa liian tylsäksi, enkä voinut noin vain pistää Ronia ja Hermionea yhtäkkiä oman katon alle, kun ekassa he vasta muuttoa suunnittelivat. Mutta toivottavasti tykkäsitte, ja kommenttia taas kehiin. :D
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Justinee

  • Vieras
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #5 : 17.09.2007 15:38:51 »
aappuvaa  :o mielenkiintoinen fic. mua vähän pelottaa toi vadme :P
Eihän R/Hrm kuole?? EI SAAAA NOOUUU NEVERRR  :'(  :'(  :'(
 :roll: Joo, jatkoa pyytelisin pian? :)

Sonata_

  • ***
  • Viestejä: 15
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #6 : 17.09.2007 16:32:15 »
Oi-oi-OI miten jännää!! Voin kuvitella koko tarinan aivan helposti joten oikein onnistunutta ja viihdyttävää tekstiä! Ron ja Hermione ovat maailman suloisin pari! :) Ihanasti kirjoitettu, molemmat olivat omia itsejään, ja kaikki muutkin.
Toivottavasti Ron tai Hermione ei kuole!! Ei kai sentäs..? :o Mutta sinähän sen päätät! :D Jatkoa odottelen innnolla!
Ron<3Hermione forever

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), romance/adv.]
« Vastaus #7 : 07.10.2007 21:02:49 »
3. Viisi hirnyrkkiä

   “Si- sinä… olet Vadmentina, etkö olekin?” Hermionen ääni tuntui takertuneen kurkkuun. Hiljaisuus kahlitsi koko talon alakertaa. Ainoa ääni oli Hermionen sydämen jyskytys hänen vasemman rintansa alla. Hänen katseensa kosketteli naisen mustien, lainehtivien hiuksien ympäröimiä kapeita, luisevia kasvoja. Naisen tummista silmistä kimposi inho ja tappamisenhimo, joka sai Hermionen kauhun valtaan. Hän tunki kätensä taskuun ottaakseen taikasauvansa, mutta… taikasauva ei ollut siellä. Taikasauva oli yläkerrassa, missä Ronkin parhaillaan oli.  

   “Oikein arvattu. Anteeksi, kun astuin hiukan epäkohteliaasti taloonne koputtamatta, mutta asiani on hyvin tärkeä”, Vadme sanoi ja Hermione näki, kuinka naisen käsi meni hitaasti tämän sinimustan puvun taskuun. Hermionen katse ei hellittänyt. Häntä pelotti ja hirvitti. Mitä Vadme saattaisi tehdä? Mitä jos hän kiduttaisi Hermionea, joka kirkunallaan houkuttelisi Ronin paikalle? Silloin Ron saapuisi paikalle tietämättään, mikä odottaisi. Kipu tai kuolema. Hermione ei voisi antaa kummankaan tapahtua Ronille. Niinpä hän toivoi sydämensä pohjasta:
   
”Älä tule alas, Ron! Älä tule alas… Pysy vain ylhäällä”,
   
”Häivy. Tiedän mitä haluat”, Hermione sanoi mahdollisimman hiljaa, mutta niin, että Vadme kuitenkin kuuli. Vadmen ilme oli ilkkuva ja sarkastinen.
   
”Todellako? Tiedätkö todella, miltä semmoinen kidutus ja kuolema mahtaisivat tuntua? Ei hätää... voin saada sinut tietämään lisää”, Vadme alkoi nyt kävellä hitaasti kohti Hermionea. Pelko ja ahdistuksen tunne valtasivat tytön, sillä hän oli aseeton, ja nyt hän todella tiesi, minkälaisen kivun ja tuskan Vadme tulisi pian hänelle antamaan. Vadme kohotti taikasauvansa taskustaan ja Hermione perääntyi keittiöön. Hän yritti etsiä jotakin terävää tai mitä tahansa, joka olisi kelvannut aseena. Hermione kuuli ja näki, kuinka Vadme nauroi pilkallista nauruaan. ”Mitä? Eikö kuraverinen löydä sauvaansa? Oikealla noidalla pitäisi aina olla sauva mukana ja valmiina”, Vadme nauroi, kun Hermione löysi vihdoinkin leipäveitsen laatikostosta. Vadme oli kuitenkin nopea ja sai melkein ääneti neljä veistä leijumaan ilmaan, terät kohti Hermionea, jonka pelko kasvoi koko ajan entisestään. Siitä oli niin pitkä aika, kun Hermione oli viimeksi tuntenut itsensä niin alistetuksi. Hän oli niin puolustuskyvytön, sillä mitä hän olisi pystynyt siinä tekemään. Katsomaan vain, kuinka keittiöveitset leijuivat ilmassa terät itseään kohti. Vadmella oli nyt taikasauva ja veitset, mutta… Hermionella ei ollut mitään. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen etsiä jotakin. ”Tajuatko, mitä ystäväsi on aiheuttanut minulle? Kuinka paljon surun ja tuskan kyyneleitä hän, sinä ja rakas poikaystäväsi olette minulle aiheuttaneet? Pistitte Tomin kärsimään ja kuolemaan sellaisella tavalla, jota hän ei ansaitse. Minä kostan. Halusin kiduttaa, mutta näköjään tahdot siirtyä suoraan seuraavaan vaiheeseen”, Vadmen puhuessa Hermionen silmiin oli pistänyt kukkaruukku, joka oli lavuaarin vieressä. Hermione alkoi varovaisesti ja hitaasti liikkua, muka pelosta kankeana. Näyttäen siltä kuin yrittäisi paeta. ”Äläkä yritä paeta, kun pakotietä ei ole. Missä on poikaystäväsi?”
   
”Hän ei ole kotona”, Hermione valehteli, kun hän saapui vihdoinkin lavuaarin vierelle. Hän ei vielä kuitenkaan kohottanut kättään, sillä Vadme tarkkaili tytön jokaista liikettä. Hermionella ei kuitenkaan ollut paljon valinnanvaraa.
   
”Voi kuinka ikävää. Olet ihan yksin. Sinulla ei ole sauvaa eikä edes rakasta poikaystävääsi suojelemassa sinua. Voi, tuskin maltan odottaa näkeväni hänen ilmeensä, kun löytää sinut – ”, Vadme ei kuitenkaan ehtinyt lauseensa loppuun, kun Hermionen käsi oli jo ehtinyt lavuaarin viereen, saamaan kukkaruukkuun käteensä. Sen jälkeen tunnelma muuttui täysin. Kaikki tapahtui salamannopeudella. Vadme oli ehtinyt reagoida Hermionen nopeaan liikkeeseen. Tuloksena oli se, että veitset ja kukkaruukku lensivät yhtä aikaa. Kukkaruukku sirpaloitui osuessaan veitsiin ja iskeytyi suurella voimalla vasten Vadmen kuihtuneita kasvoja. Kuului korvia särkevää kivun kirkunaa. Hermione oli ainakin kunnossa. Hän oli varautunut Vadmen vastaiskuun ja nopeasti refleksimäisesti käynyt matalaksi. Veitset olivat nauliutuneet kuivauskaapin oveen. Hän kuitenkin pinkaisi nopeasti pystyyn nähdäkseen, kuinka pahasti Vadmelle oli käynyt. Vadme oli perääntynyt muutaman askeleen ja kirkui nyt tuskallisena, seinää vasten nojautuen ja verisiä kasvojaan pidellen. Veri valui vuolaana Vadmen vasemmasta silmästä.

   ”SENKIN SAASTA! SOKAISIT MINUT, KURAVERINEN!” yhtäkkiä hän oli ottanut oikean kätensä pois silmältään ja osoitti nyt Hermionea taikasauvalla. Siihen Hermione ei enää pystynyt reagoimaan: ”KIDUTU! KIDUTU!”

Hirvittävä kipu raateli Hermionea. Kuin suolaiset kynnet olisivat repineet hänen ihoaan ja lihojaan irti. Hän kirkui ja kiemurteli maassa kuin olisi liekeissä. Hän oli avuton ja heikko, niin kuin silloin kun Bellatrix oli kiduttanut häntä. Se oli hirveää! Ja nyt kirous tuntui vielä kamalammalta, sillä Vadme oli huutanut kirouksen kahteen kertaan. Nyt Ron ainakin kuulisi.
   Äkkiä kidutus loppui ja Vadme hyökkäsi Hermionen kimppuun nostaen tytön paidan rinnuksista astiakaappia vasten. Vadme tukisti häntä hiuksista niin kovaa, että tämän pää taipui taaksepäin. Hermione puri hammastaan ja yritti olla katsomatta noidan kasvoihin, jotka olivat ihan veressä.

   ”KATSO MINUA, KURAVERINEN! KATSO, MITÄ SAIT AIKAAN!” Vadme rääkyi ja pakotti Hermionen avaamaan silmänsä. Näky ei ollut kaunis. Hermionea ällötti katsella, kuinka Vadmen vasemmasta silmäaukosta tuli verta vuolaana. Vaikka Vadme oli miltei jo kuihtunut kuoliaaksi, ei silmän murskaaminen näyttänyt häntä vielä tappavan. Vielä jotakin tarvittiin. ”Vähennät aikaani, mutta vielä ehdin – ”,

   ”IRTIJO!” kuului Ronin huuto noin muutaman metrin päästä. Vadme lensi kovalla voimalla ruokailupöytää päin. Kuului kivullinen ja tuskallinen kirkaisu, mutta kauaa ei Ronin loitsu auttanut. Ron oli jo lähtenyt liikkeelle kohti Hermionea, kun Vadme oli jo noussut pystyyn, osoittanut Ronia taikasauvallaan ja karjunut:
   
”KANGISTUMIS TYYSTILUS!” Ron tunsi, kuinka hänen jokainen lihaksensa, luunsa ja solunsa jumittuivat paikoilleen. Hän yritti liikkua, mutta hän oli kuin jääpuikko. Hän oli vähällä kaatua maahan. Vadme ehti kuitenkin lennättää hänet Hermionea vastapäätä olevaa seinää vasten. Ja siinä Ron seisoi kuin liimattuna seinää vasten, silmät lasittuneina.  
   
”RON!” Hermione kirkaisi huolestuen rakkaastaan, mutta pian hän joutui keskittymään omaan kohtaloonsa. Vadme oli nimittäin kiitänyt salamannopeasti takaisin Hermionen luokse tarrautuen tätä kurkusta. Noita oli nyt niin lähellä, että Hermione pystyi melkein haistamaan veren.
   
”Arvasin, että valehtelit, kirottu kuraverinen. Mutta eipä sillä väliä. Nyt hän saa nähdä kuinka kärsit... kuolemaasi asti”, Vadmen kädet siirtyivät nyt Hermionen kasvojen kautta pään molemmille puolille. Hermione ei pystynyt tekemään mitään. Ron ei pystynyt tekemään mitään. Ehkä Hermione olisi voinut jotenkin kiepsahtaa irti Vadmen otteesta, mutta hän oli liian heikko. Liian heikko edes vastustamaan Vadmen aikomuksia. Hän vain halusi sanoa jotakin ja saikin sen sanotuksi vihan ja pelon tunnepatona, tärisevällä äänellä:
   
”Säälittävä, rakkaudeton, ruma ja hirveä akka. Ei edes V-voldemort olisi pitänyt sinusta. Ei edes hän.” Vaikka Hermione oli vältellyt Voldemortin nimen sanomista ääneen, nyt hän sanoi sen. Se ei ollut sinänsä järkevää, mutta koska Hermione ei voinut sietää akkaa silmissään, hän sanoi sellaista, joka pistäisi tätä syvimmälle. Ja se ei pistänyt, vaan puukotti. Vadme todella raivostui. Hän painoi sormillaan Hermionen päätä ja karjui. Hermione ei ollut osannut odottaa sellaista kipua, joka nyt tulvi Vadmen sormista. Hän kirkui kivusta. Ron yritti myös huutaa, mutta hän ei pystynyt hievahtamaankaan. Vain katsomaan, kuinka hänen tyttöystävänsä kiemurteli kivusta ja kirkui kuin päätä olisi irrotettu. Kuin kidutus-kirouksen alaisena, mutta tämä oli jotakin muuta. Hetken Hermione oli varma, että häntä vain kidutettiin. Pian hän sai kuitenkin kokea jotain muutakin kamalaa kuin pelkän kivun. Sulkiessaan silmänsä, Hermione näki näkyjä. Ensin ihmissusia ja ruumiita, sitten kirkuvia naisia ja meren raivoava myrskyn äänen. Jokin eläin mylvi ja sitten kuului epätoivoista huutoa ja itkua. Kaikki asiat kiisivät hänen ohitseen kuin videonauhalla.

   ”Tässä terveiseni helvettiin, pieni kuraverinen. Siinä sinun tiesi kivun ja kuoleman läpi. Sinä kärsit, ystäväsi kärsivät ja lopulta… jättävät sinut tai valitsevat toisen tien, kuoleman. Ja vain minä hyödyn. Vain minä…”, Hermione lakkasi kirkumasta, mutta vaikeroi kuitenkin ja puri hampaitaan yhteen. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun kipu lopulta hetkeksi lakkasi. Hän siristi silmiään ja näki heikosti, mitä oli tapahtumassa Vadmelle. Vadme näytti yhtäkkiä heikolta ja entistä kuihtuneemmalta. Hän oli myös nyt täysin läpinäkyvä. Kynnet raapaisivat Hermionen vasemman posken verille, ennen kuin Vadme lopulta katosi tyystin jälkiä jättämättä.
   Samalla sekunnilla, kun Vadme oli kadonnut, oli Ron vapautunut kirouksestaan ja kompuroinut pystyyn. Ronin noustessa seisomaan, Hermione puolestaan kaatui voimattomana ja kasvot verisinä lattialle.
   
”HERMIONE! Hermione!” Ron toisti hädissään, polvistui lattialle ja otti Hermionen syliinsä. Hermione tunsi, kuinka hänen voimansa hiipuivat. Hän juuri ja juuri pystyi pitämään silmänsä edes puoliksi auki.
   
”R-ron…”, enempää hän ei pystynyt puhumaan, sillä kipu ja itku kuristivat häntä. Hän nosti heikosti kättään, mutta ei jaksanut enempää kuin viisi senttiä. Ronin käsi tarttui kuitenkin siihen. Ron tärisi.
   
”Ei hätää. Selviät kyllä. Sinun on pakko… pakko… Hermione. Pyhään Mungoon…”, Ron sanoi hädissään silitellen Hermionen poskea. Väri oli karannut tytön poskilta, kyyneleet valuivat hiljaa ja silmät painuivat hitaasti kiinni.
   
Hirveä tunne velloi Hermionen sisällä. Ihan kuin hänen aistinsa olisivat haihtumaisillaan. Silmät näkivät hämärästi. Korviin tulevan äänen voimakkuus vaihteli kuin joku olisi pyörittänyt radion äänenvoimakkuus- nappia. Hän haistoi juuri ja juuri Ronin tuoksun vierellään. Tunto sormista, varpaista ja koko ruumiista alkoivat hiljalleen kadota. Hän puristi Ronin kättä kuin viimeisillä voimillaan. Mutta se voima, joka kädestä lähti, oli kuin kissan tassun kosketus. Silti, se oli ainoa asia, jonka hän vielä tunsi selkeästi. Kuolisiko hän nyt? Omassa kodissaan, jossa oli asunut noin viisi minuuttia. Ajatus itketti niin, ettei Hermione enää pystynyt kunnolla ajattelemaan. Kyyneleet sumensivat silmät.    
   
”Ron… odota… vielä hetki…”, ja täysin varoittamatta, erittäin nopeasti, alle sekunnissa, Hermionen silmät sulkeutuivat. Hänen päänsä lysähti Ronin käsivartta vasten ja sitten kuului pieni, mutta syvä henkäys, jonka jälkeen koitti hiljaisuus. Kuoleman hiljaisuus. Roninkin hengitys tuntui lakanneen. Pojan silmät katsoivat Hermionea järkytyksestä suurina. Hän ei tiennyt, yrittikö pidättää kyyneliään, mutta yksi vierähti hänen oikeasta silmästään. Heikosti hän yritti ravistella Hermionea hereille. Silti, vaikka hän kuinka yritti, tytön silmät pysyivät visusti kiinni ja vartalo heilui ravistuksen tahtiin.
   
”Hermione…”, Ron sanoi hiljaa turtuneella äänellä. Hän ravisti tyttöä uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. ”Hermione. Pyydän, Hermione, herää! HERMIONEEE!” Ronin hiljainen puhe koveni itkuiseen karjaisuun, joka kaikui koko talossa. Ja hän toisti tytön nimeä, pitäen yhä lujasti kiinni Hermionen kädestä. Hän ei koskaan päästäisi irti. Hän ei koskaan pystyisi. Hermionehan ei voinut olla kuollut. Ei voinut. ”Herää nyt, kulta… herää.. ei se voi olla noin vaikeaa, Hermione. Ei ainakaan sinulta…”, ja kyyneleet vierähtivät Hermionen toiselle, sileälle poskelle, jota vasten Ron oli kasvonsa painanut. Heikosti hän vielä sanoi: ”Anna anteeksi, Hermione… anteeksi.”

…….

Hermione heräsi. Keskellä pimeyttä ja epätoivoa. Missä hän oli? Hän ei nähnyt mitään muuta kuin itsensä. Ihan kuin hänet olisi valaistu jotenkin pimeyden keskellä. Maatessaan siinä… ilmassa… ei, hän ei tiennyt, makasiko ilmassa tai minkään päällä. Hän ei nimittäin tuntenut mitään allaan tai ympärillään. Hän ei tuntenut pienintäkään kosketusta. Ei edes vaatteidensa hipaisua. Hän oli alasti. Kaikki mitä hän näki, tunsi, kuuli, haistoi ja maistoi oli tyhjyys. Hän ei myöskään tuntenut surua tai iloa. Mutta meni vain hetki, kun jo kuului usvainen naisen ääni.

   ”Hermione. Nouse ylös ja katso ympärillesi”, kuullessaan tuon enkelimäisen äänen, Hermione pystyi lähes vakuuttamaan olevansa kuollut. Hermione totteli ääntä nousten ensin istumaan ja sitten seisomaan. Jokin voima tuki häntä, mutta se ei ollut maan voima. Tässä paikassa ei näyttänyt olevan luonnosta tietoakaan. ”No niin, tulehan luokseni. Löydät minut seuraamalla valoa, jonka näet”, ja tosiaan äkkiä, vihdoinkin hän näki valoa. Kuin valoa tunnelin, tai lähinnä luolan päässä. Kuitenkaan valo ei valaissut mitään muuta ympärillään. Hermione lähti rauhallisin askelin kohti valoa. Silloin kuului ensimmäinen ääni. Kuin olisi astunut vesilammikkoon, mistä lähtenyt ääni kaikui. Vettä ei kuitenkaan ollut.
   Hermione jatkoi kävelemistään. Hän ei osannut määrittää välimatkaa, mutta noin puoliminuuttia hänellä meni kävelemiseen tuon valon luokse. Kävellessään siinä kohti valoa, alkoivat ajatukset velloa hänen mielessään. Mitä oikeasti olikaan tapahtunut? Oliko hän tosiaan kuollut? Ainakin hän pystyi ajattelemaan ja kävelemään. Sitten hänen mieleensä tuli Ron, joka itki hänen ruumiillaan. Heidän ensimmäisen yhteisen kotinsa kattonsa alla. Miten se oli voinut olla edes mahdollista? Eikö rauhaa tulisi koskaan? Vai tuliko se todella nyt? Kuoleman porteilla? Ajatus oli niin surullinen, että kyyneleet vierähtivät väkisin Hermionen silmistä. Tämä sai Hermionen hätkähtämään, sillä jos hän olisi kuollut, hän ei itkisi. Hän ei voisi saada tällaisia tunneaaltoja. Vai voisiko? Mistä oikein oli kyse?

   Lopulta Hermione pääsi valon luokse, joka alkoi hiljalleen hälvetä. Hermione siristi silmiään nähdäkseen paremmin, sillä valon keskeltä alkoi erottua hahmo. Hermione tunsi itsensä heikosti ja alistetuksi, kun hänellä ei ollut vaatteita yllään, mutta… nyt oli muutakin ajateltavaa. Tuo hahmo valon keskellä ei ollut tavallinen ihminen. Hetken yrittäessään nähdä paremmin, Hermione tajusi, ettei voinut. Valo tuli tuosta olennosta, joka oli kuin itse tulta. Jostain syystä kuitenkin, valo ei häikäissyt tai satuttanut silmiä. Se enemmänkin lämmitti niitä mukavasti paijaten.
   
”Ku-kuka olet?” Hermione kysyi arasti kietoen kädet ympärilleen.
   
Älä pelkää. Olen ystävä, ja minun tehtäväni on näyttää sinulle tiesi. Se mielistelevä ja ällöttävä noita-akka yritti tappaa sinut, mutta oli – niin kuin arvasimmekin - liian heikko. Hän ei tiennyt mihin ryhtyi luovuttaessaan sielun sirpaleitaan luonnon voimille”, sanoi tuo palava nainen, jonka kasvot erottuivat hiukan. Silmät olivat valkoiset ja muodoltaan itämaiset. Hiukset olivat liekkejä.
   
”En ole kuollut? Luonnon voimille? Kuka olet?” Hermione toisti kysymyksensä.
   
Oi, anteeksi! Olen Finderan tulivuoren prinsessa, Lenra. Minun tehtäväkseni annettiin auttaa sinua ja ystäviäsi. Vaikka Vadmen ruumis tuhoutui nyt lopullisesti, hän on jakanut sielunsa neljälle luonnon voimalle, maalle, vedelle, ilmalle ja tulelle. Eli hänellä on neljä hirnyrkkiä, jotka ovat sidoksissa luontoon. Siinä hän teki virheen, sillä luonto on aina hallinnut ja tulee aina hallitsemaan ihmistä tai mitä tahansa elävää olentoa. Kaiken lisäksi Vadme luovutti niin paljon, että menetti kokonaan alkuperäisen ruumiinsa. Hän ei siis ole kamalan viisas. Kuitenkin…”, tuliprinsessa Lenra ei kuitenkaan päässyt jatkamaan, sillä Hermione keskeytti.
   
”Odota, odota… ei niin nopeasti. Olet siis tulivuoren prinsessa. Vadmen ruumis on siis tuhoutunut, mutta hän on jakanut sielunsa luonnon voimille. Sen takia hän oli heikko. Olenko jäljillä?”

Joo, täysin”,
”Okei. Hän siis kuitenkin elää vielä, mutta vain niin kauan kuin hirnyrkit ovat olemassa”,
   
Aivan, mutta muista, että hän menetti vain alkuperäisen ruumiinsa. Hän myi sielunsa yhdelle hirnyrkin vartijalle, lohikäärmeelle. Emme vain tiedä, mille ja miksi hän niin tekee. Tehtäväni ei kuitenkaan ole kertoa muuta kuin se, mitä tiedän. Eli mitkä ovat hirnyrkit, ja mistä ne todennäköisesti löytää. Pysytkö mukana?” prinsessa Lenra varmisti. Nähtyään Hermionen nyökkäyksen, hän jatkoi: ”Ensimmäisenä suosittelisin hoitamaan maan hirnyrkin pois päiviltä. Maan hirnyrkki on kristalliruusu ja se löytyy Loch Nessin järven vierellä olevan metsän hautausmaalta. Hautaa emme tiedä, se teidän täytyy itse selvittää. Sitten on veden hirnyrkki, simpukka, joka löytyy Atlantilta. Sieltä löydätte myös Atlantin merenväen. Kolmantena olisi ilman hirnyrkki, sieppi. Ystävilläsi on hyvät huispaustaidot, joten eiköhän siepin sieppaaminen jotenkin onnistu. Tosin on muistettava, että jokaista hirnyrkkiä vartioi lohikäärme, joka on niin sanotusti elementissään. Vikana tulihirnyrkki, joka on itse tulilohikäärme. Sen voittamisessa tosin on pieni ongelma. Tulivuori purkautuu kerran kuukaudessa, jolloin lohikäärme herää. Seuraavan kerran tasan viikon päästä. Silloin lohikäärmeen voittaminen on mahdollista, mutta...”, äkkiä prinsessan ilme muuttui todella surulliseksi. ”Tulivuori lakkaa toimimasta ja kansamme tuhoutuu, mikäli lohikäärme kuolee. Tosin se on pienin murhe maailman tuhoamisen rinnalla. Jos Vadme saa mitä haluaa, hänestä voi tulla yhtä voimakas kuin Tiedät-kai-kenestäkin”, Lenra sanoi hiukan masentuneen näköisenä ja näytti siltä kuin piilottelisi yhä jotakin. Hermione oli järkyttynyt. Syvästi järkyttynyt. Vadme oli ollut rakastunut Voldemortiin ja halusi nyt jotenkin kostaa tämän kuoleman. Mutta miksi ihmeessä hän oli luonut neljä sielun sirpaletta, eikä vain tullut ja yrittänyt tappaa Harrya, Ronia ja Hermionea? Ja miksi luonnon voimien avulla? Kuvitteliko Vadme tosiaan voivansa voittaa luonnon voimat? Äkkiä Hermionen mieleen pulpahti kysymys. Mitä äsken oli tapahtunut?

”Kun Vadme äsken teki jotakin… yrittikö hän tappaa minut?” Hermione kysyi.
   
Periaatteessa kyllä. Kun hän loi lohikäärmeestä hirnyrkin, hän sai meiltä pienen vastalahjan. Hän luuli pystyvänsä tappamaan sinut, mutta tuhoutuikin itse, sillä hän luovutti sinuun viidennen hirnyrkin, joka tuhoutuu heti, kun yhteytemme katkaistaan. Eli heti kun minä katkaisen yhteyden lopullisesti, hirnyrkki tuhoutuu ja Vadmella on yhä vähemmän elinpäiviä jäljellä. Nyt olen sanonutkin kaiken, mitä minun on pitänyt sanoa. Muistat nämä asiat vielä myöhemmin ja oikein hyvin. Onko sinulla kuitenkin vielä jotakin sanottavaa tai kysyttävää?” Hermione mietti, mutta kaikki tuntui äkkiä iskostuvan hänen päähänsä todella selkeästi. Hän ei kuitenkaan tajunnut, mikä oli tämä kyseinen viides hirnyrkki. Oliko se nimenomaan heidän yhteytensä vai mikä? Onneksi Lenralla oli siihenkin vastaus: ”Hänen muistonsa viimetapaamisestamme. Hän ei tosin itse sitä tiedä. Hän luuli, että se oli sinun aivosi. Eikö hän olekin vähän tyhmä?” prinsessa virnisteli. Hermione ei silti tajunnut vieläkään.
   
”Mutta sittenhän muisto tuhoutuu…?”
   
Ei, tämä muisto hirnyrkeistä ei tuhoudu. Tämän viidennen hirnyrkin tuhoutuminen ei sinuun vaikuta. Vain minuun. Minä en tule sinua muistamaan”,
   
”Okei. Ja sitten vielä yksi. Eikö todellakaan ole mitään muuta keinoa, kuin tuhota lohikäärme ja teidän kansanne?” Hermionen kysymys pysäytti prinsessan. Hän huokaisi syvään ja näytti siltä kuin ei ihan haluaisi vastata kysymykseen.  
   
On. Sinun pitäisi uhrata itsesi lohikäärmeelle, mutta… unohda se! Kyse on vain yhden tulivuoren asukkaista! En missään tapauksessa pyydä sinua uhrautumaan lohikäärmeelle. Ja sitä paitsi sen tuhoaminen on muutenkin etusijalla. Pyydän nyt vain, että heräät ja teet voitavasi ystäviesi kanssa. Tuhoat ne kolme muuta hirnyrkkiä ja petoa, ja sitten tulet tulivuorelle tuhoamaan lohikäärmeen. Sillä ei ole väliä, kuka ne tuhoaa, kunhan tuhoaa. Mutta… onko muuta?” Lenra näytti siltä kuin ei haluaisi puhua enää. Hermione järkyttyi lisää prinsessan vastauksesta. Pitäisikö Hermionen uhrautua, niin kansa ei tuhoutuisi?
   
”Entä toinen, uusi lohikäärme?” Hermione yritti.
   
Voisi olla mahdollista, mutta… epäilen. Kukaan ei tiedä, miten sellainen olisi mahdollista”, Lenra sanoi surullisena. Hermione meinasi ensin sanoa, että tietenkin se olisi mahdollista, mutta… ei hän ollutkaan varma. Tärkeintä kuitenkin olisi koko maailman kohtalo. Voldemortin kaltaisten voimien uudelleensyntyminen olisi liikaa. Rauha oli jo kerran ollut, eikö se voisi vihdoinkin jäädä. ”Nyt ei ole enempää kerrottavaa. Kai nyt muistat tehtäväsi? Voit muuttaa kyllä järjestystä, mutta suosittelisin: maa, vesi, ilma ja tuli. Tuli voi olla sinulle ja ystävillesi kaikkein haastavin. Oletko nyt valmis palaamaan rakkaasi luokse?
   
”Olen”, Hermione sanoi yhtään enempää ajattelematta. Ron varmasti luuli, että hän oli kuollut, joten oli aika palata ennen kuin luulo muuttuisi tiedoksi. Hermione uskoi tietävänsä tarpeeksi, vaikkei ollutkaan vielä sisäistänyt asiaa, että hänen olisi kohdattava luonnon hirviöt ja Voldemortin aikaiset kauhut uudelleen.
   
Hyvä. Nyt tartu käteeni, niin heräät kotonasi, omalla sängylläsi, jonne poikaystäväsi on ruumiisi vienyt. Sinulle jää tämä muisto hirnyrkeistä, ja kannathan sen mukanasi tehtävän loppuun asti”, prinsessa Lenra ojensi tulisen kätensä kohti Hermionea. Hermione nielaisi ja kohotti oikean kätensä kohti sitä. Hän ei kuitenkaan vielä tarttunut siihen. Hetken hän mietti, mitä vielä pitäisi sanoa. Nyökkäys ja sitten:
   
”Kiitos, teidän korkeutenne.”
Kiitos itsellesi”, ja niin Hermione tarttui palavaan käteen. Käsi ei polttanut. Ja vaikka olisikin polttanut, ei se olisi ehtinyt. Käsien koskettaessa toisiaan, valo purkautui Lenrasta ympäröiden Hermionen lämpimillä säteilyillään. Hermione sulki silmänsä. Pieni nuppu puhkesi kukkaan hänen sisällään. Se tunne oli ihana. Hän ei ollutkaan kuollut. Hän saisi vielä nähdä Harryn, Ginnyn ja ennen kaikkea Ronin. Niiden ajatuksien voimin hän lopulta katosi tyhjyyden keskeltä hänen ja Ronin sängylle.

---  
   

Ron istui hänen ja Hermionen sängyn viereisellä tuolilla, sängyn laitaan nojaten, Hermionen veltosta kädestä kiinni pitäen. Poika ei ollut halunnut viedä Hermionea Pyhään Mungoon tai kertoa edes Harrylle tai Ginnylle. Hän halusi hetken olla yksin. Juuri äskenhän Hermione oli kuollut. Viiden minuutin aikana, kun he olivat juuri muuttaneet omaan kotiinsa. Osa lakanasta oli kostunut Ronin kyynelistä, ja tyyny taas verestä. Toinen syy, miksi hän ei halunnut vielä kertoa Harrylle tai Ginnylle, oli se, että Ron syytti itseään tapahtuneesta. Hän oli ollut ainoa silminnäkijä, eikä ollut tehnyt mitään. Oli vain ollut siinä kangistuneena ja katsonut, kuinka Hermione oli kärsinyt kuolemaansa asti.

   ”Hermione… rakastan sinua… niin paljon. Miksi et vain herää? Hermione…”, Ron vaikeroi hiljaa itkun kuristaessa hänen kurkkuaan.
   
”Ron…”, ääni kuiskasi niin yllättäen, että Ron oli vähällä huutaa säikähdyksestä. Ääni takertui kuitenkin kurkkuun ja oli pelkkää kähinää. Hän oli nopeasti kohottanut katseensa Hermioneen. Siniset silmät olivat kosteat kyynelistä, mutta yllättyneet. Poika nousi tuolilta ja kumartui Hermionen ylle katsomaan tyttöystäväänsä, joka availi hitaasti silmiään.
   
”Hermione… kuinka… minä luulin…”, Ron ei meinannut saada sanaa suustaan ja ei pystynytkään jatkamaan, kun Hermione hyssytteli.
   
”Shh!” eikä Hermione puhunut, vaan kohosi hieman sängyllään, kietoi kätensä Ronin kaulan ympärille ja suuteli häntä. Hetken Ron vaikutti siltä kuin olisi huumaantunut, mutta pian hänen vahvat kätensä kannattelivat Hermionea ja huulet liikkuivat intohimoisesti Hermionen huulilla. Kyyneleet vierivät molempien silmistä. Kun suudelma loppui, he jatkoivat toistensa syleilemistä. Hermionen olisi pian kerrottava annetusta tehtävästä, ja mitä oikeasti oli tapahtunut, mutta nyt hän halusi edes hetken olla rauhassa. Yhdessä Ronin kanssa, kun sellainen hetki oli heille viimeinkin suotu.

---

A/N: Oi, vihdoinkin sain kirjoitettua tämän jatkon! Luulin, etten saa tätä ikinä valmiiksi. Toivottavasti kuitenkin tykkäätte. :)
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Sonata_

  • ***
  • Viestejä: 15
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #8 : 12.10.2007 16:45:06 »
Aaaaiiaii, tykkäsin kyllä ja kovasti!
Kiduttamis -kohtaukset oli pelottavan taitavasti tehty. :D Tarina eteni myös hyvin ja luulin jo oikeasti että Hermione kuoli.. Se olisi ollut kauheaa. (Niin että säikähdin myös sitä "sinun täytyy tuhota meidät paitsi jos uhraat itsesi" -kohtaa. Hermione ei jätä Ronia, eieiei..) :)
Siis jatkoa kiitooos. <3 :)

PS. pitihän noilla väreillä sit alkaa leikkiä..
Ron<3Hermione forever

Delphine

  • Vieras
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #9 : 12.10.2007 21:53:44 »
Luin nyt nämä kaksi osaa putkeen kun en ollut niitä aikaisemmin huomannut.

Hyvältä edelleen vaikuttaa. Hermionen "kuolema", ainakin tuossa alussa muistutti aika lailla DH:n kohtaa, jossa Harry oli kuolla, mutta muuten tosi hyvä osa, ja edelleen erittäin hyvää ja kaikin puolin sujuvaa tekstiä.
Jatkoa?

Achren

  • ***
  • Viestejä: 17
    • http://
Re: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #10 : 17.10.2007 23:03:01 »
Luin kaikki osat putkeen:) Suorastaan koukuttavaa tekstiä, miinuksena en osaa mainita muuta kuin pari pientä kielioppivirhettä.
Oikein mielenkiintoinen ficci, lukisin mielelläni lisää!
Miksi olla vaikea kun samalla vaivalla voi olla täysin mahdoton?

Sonata_

  • ***
  • Viestejä: 15
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #11 : 04.03.2008 12:28:13 »
Onkohan tänne tulossa jatkoa ? :o
Ron<3Hermione forever

RilluMaRei

  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #12 : 16.03.2008 17:59:28 »
Huippu hyvä! Melkein itkin kun luulin, etä Hermione kuoli. ;D Toivottavasti tulee jatkoa. Ron, Hermione,Harry ja Ginny olivat aivan samanlaisia persoonallisuuksia kuin kirjoissa. :)

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #13 : 25.03.2008 15:48:55 »
Vooooi anteeksi ihan kamalasti etten ole kirjoittanut! Siis ihan oikeasti! Tiedän 90 prosenttia siitä miten tarinassa käy ja miten juoni menee, mutta nyt tuli tää 10 prosenttia, josta on hemmetin vaikea jatkaa. Olen todella pahoillani... kyllä minä heti kirjoitan lisää, kun vain saan jotain aikaseksi. Heti kun on aikaa niin ei saa mitään aikaseksi ja heti kun ei ole aikaa, niin sitten alkaakin saamaan jotain aikaseksi. >_< Todellakin reilukerho! No, toivottavasti jaksatte sitten myöhemmin lukea, vaikka nyt olen vähän laiminlyönyt...
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Achren

  • ***
  • Viestejä: 17
    • http://
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #14 : 21.04.2008 22:57:40 »
Tämähän on ihan huippu ficci! En malttanut lopettaa sitä lainkaan vaan luin kerralla ja jäin kaipaamaan lisää:)
Miksi olla vaikea kun samalla vaivalla voi olla täysin mahdoton?

RilluMaRei

  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #15 : 05.05.2008 19:45:22 »
Inspistä ei voi pakottaa.  :)

Dinella

  • Leijonakuningas
  • ***
  • Viestejä: 726
Vs: Neljä sielun sirpaletta[R/Hr H/G, PG-13), 3.OSA 7.10.]
« Vastaus #16 : 06.05.2008 16:51:16 »
Mielenkiintoinen idea, ja loistava toteutus! Jatkoa odotellen..
and never, never, never stop for anyone

ava by raitakarkki