Ennen se oli hän, joka väsyi maailmaan
Author: creep
Beta: ei ole
Pairing: Sirius/Remus
Rating: S
Genre: angst, romance
Summary: Remus Siriuksessa, Sirius Remuksessa, kaksi elämän puhki hionutta.
Disclaimer: En omista mitään, enkä hyödy tästä muutoin kuin saamalla omaa hupia käyttämällä hyväksi Rowlingin hahmoja.
A/N: No joo… tän kirjoittamisesta on aikaa ehkä kuukausi, parikin? Eka Sirius/Remus-fikkini. 8D …Ja totta kai tällainen tökerö angsti on ensimmäinen fikkini tuolla parituksella, mainiota… Niin, en ole aivan täysin tyytyväinen tähän. Oikeastaan suhtaudun melko ristiriitaisesti tähän, en osaa päättää, inhotako vai eikö vaiko kenties jotain muuta. Joten kommentteja otetaan vastaan oikein mielellään!
Toisinaan Remuksella ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Remus ei ollut tottunut siihen väsyneeseen, kuluneeseen Siriukseen, joka vaelteli ympäriinsä kuin haamu öisin, saamatta unta. Ennen se oli ollut Remus, joka oli väsynyt maailmaan, väsynyt itseensä. Se oli ollut Remus, joka oli katsellut itseään väsyneenä peilistä ja se oli ollut Sirius, joka oli kietonut kätensä Remuksen ympärille, saaden tämän unohtamaan murheensa edes hetkeksi. Nyt kun osat olivat vaihtuneet, Remus ei kyennyt muuta kuin kietomaan kätensä Siriuksen kaulan ympärille, saaden vain käden omansa päälle.
Remusta särki katsoa sitä nykyistä Siriusta, josta vuodet olivat tehneet katkeran ja synkän. Remusta särki muistella sitä koulun komeinta poikaa, jolla oli aina ollut pilke silmissään ja virne huulillaan. Sirius oli ollut aina intoa täynnä, eikä Remus voinut kuvitellakaan, miltä sen kaiken innon ja ilon menettäminen mahtoi tuntua.
Välillä Remus vihasi riittämättömyyttään, sillä hän ei vain tiennyt, mitä tehdä. Hän ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka Sirius hukkui muistoihinsa, kyeten vain sillä tavalla hipaisemaan onnellisuuden illuusiotaan.
Kaksi väsynyttä miestä. Sitä he olivat. Toisinaan Remus katseli heidän heijastuksiaan ikkunoista, näki itsensä, nuhjuisen, riutuneen olemuksensa, näki Siriuksen, tämän karun, synkän ilmeensä, heidän huonot ryhtinsä. Remukseen sattui verrata sitä heidän kouluaikoihinsa, Sirius täynnä elämää ja kauneutta, Remus hieman vaitonainen, nuhjuinen jo silloin, mutta sädehtien Siriuksen katseen alla. Siitä tuntui olevan valovuosia, se tuntui olevan vasta edellistä päivää. Vaikka Remus kaipasi menneitä, hän tiesi, että Sirius eli menneiden takia, muistojen takia. Remus olisi halunnut ravistella Siriusta, saada hänet heräämään siihen päivään, mutta... hän ei kyennyt. Oliko hän muka Siriusta yhtään parempi? Ei, ei hän ollut.
Remus oli väsynyt elämän paiskomiseen, huonoon onneensa ja kirottuun kohtaloonsa. Hän oli väsynyt vuosien yksinäisyyteen, eikä edes Siriuksen paluu hänen elämäänsä täyttänyt sitä tyhjyyttä Remuksessa. Ehkä hänkin loppujen lopuksi vain eli menneissä, ikuisesti kaivaten sitä kahlitsematonta poikaa, joka oli saanut Remuksen joskus – yhden pienen hetken verran – loistamaan. Ja nyt siitä pojasta oli jäljellä vain kuori, jota Remus yritti epätoivoisesti pitää kasassa, pitää luonaan, mutta se lipui hänestä yhä kauemmas. Heistä molemmat olivat katkeroituneita ja oli suoranainen ihme, etteivät he olleet vielä katkeroituneet toisiaankin kohtaan. Mutta rakkaus heissä, toisiaan kohtaan, ei ollut kulunut pois silloinkaan, kun heidän ihoja oli hangattu rikki hiekkapaperilla. Vaikka se ei ollut enää palavaa, pakonomaista, kaiken täyttävää, kiihkeää, silti se paloi yhä sinisellä liekillä. Ja ehkä se oli juuri se ainoa, jossa he molemmat roikkuivat, josta he pitelivät kiinni viimeisillä voimillaan.
Aina silloin tällöin Remus toivoi, että olisi vain edes hetkeksi kyennyt saamaan sen tutun tuikkeen Siriuksen silmiin, edes hetkeksi, jotta Sirius voisi loistaa vielä kerran. Jotta Remus voisi varastaa hänen valoaan vielä kerran. Mutta Remus oli niin kamalan väsynyt, kuolemanväsynyt. Ei hän enää muuhun kyennyt, vain laskemaan juonteita Siriuksen kasvoilta, katsomaan tämän nukkuvaa, rauhatonta ilmettä, muistellen, kuinka oli nuorempana tehnyt niin – katsonut Siriusta ja rakastanut koko sielullaan, tuntenut olevansa osa Siriusta, tuntenut olevansa korvaamaton ja ainutlaatuinen, kokonainen, Siriuksen pidellessä hänestä tiukasti kiinni unissaan… Remus hipaisi Siriuksen hiuksia ja näki, kuinka Siriuksen silmät liikahtelivat silmäluomien alla.
Rakasti, yhäkin, kaikilla niillä väsyneillä voimillaan, väsyneellä sielullaan, niiden pitkien, katkerien vuosien jälkeen. Sillä muuhun Remus ei enää kyennyt. Ja vaikka se ei ehkä riittänyt, se oli tarpeeksi pitääkseen heidät kasassa – vielä jonkin aikaa. Sen oli riitettävä, sillä siitä he elivät. Remus Siriuksessa, Sirius Remuksessa, kaksi elämän puhki hionutta. Joskus Remuksesta tuntui, että he kaksi olivat vain kasa tuhkaa. Mutta hän tiesi, että tuhkasta timantitkin syntyivät. Hän tiesi, toivoi, rukoili, että kerran, edes kerran vielä, he kaksi voisivat sädehtiä. Olla timantteja toisilleen. Remus oli varma, että se hetki tulisi vielä.
