Räntää, K-11, angst, Draco/Astoria | FF100

[Kupla]

Nimi: Räntää
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Angst, romance
Paritukset: Draco/Astoria
Ikäraja: K-11
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Minä hengitin hänen pölyn vääristämää parfyymintuoksuaan ja vedin verhonliepeen päällemme peitoksi.
A/N: En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään FF100:eeni. Mutta ehkä tämä saa jonkinlaisen lukon taas aukenemaan, olisi hienoa saada jotain taas vaihteeksi aikaan. Sataseen siis, aiheena Malfoyn sukukartano.
Sana: 042. Kolmio.


Ei kaksi vakavaa saa iloista aikaan.

Me olimme kaksi vakavaa. Me olimme liian nuorina vanhenneita, elämäänsä ennenaikaisesti väsyneitä. Meille ilo oli pelkkä naamio tai puku, joka asetettiin henkeä painavan hiljaisen ja jatkuvan ahdistuksen ylle. Siinä mielessä me sovimme hyvin yhteen.

Toisaalta elämä olisi voinut mennä toisin. Raskaiden samettiverhojen sijaan voisin elää ohuiden keltaisten kevätverhojen maailmassa, kevätverhojen, joiden valmistuksesta ylijääneestä kankaasta olisi vaimoni valmistanut itselleen ohuen ja yksinkertaisen kotimekon. Sellaisen, jossa hän näyttäisi aina kymmeniä vuosia nuoremmalta, vasta rinnat saaneelta nuorelta tytöltä. Jossa hän voisi kulkea paljain jaloin, jonka läpi tuntisin pyöreiden rintojen kovat nännit, kun hän painautuisi syliini hakemaan suukkoa. Voisin kuunnella pianovalssien sijasta jatkuvaa lähes epävireistä laulunliverrystä.

Astoria ei halunnut laulaa. Hän halusi tupakoida, ja sanoi, että mieluummin menetti olemattoman äänen kuin sellaisen, jota joku voisi joskus kaivata. Astorialla oli syvät silmät, jotka tuntuivat näkevän kaikesta liikaa. Joskus minusta tuntui, että hänen sydämensä pakahtui kappaleiksi kaikesta siitä maailmantuskasta, jota hän näki. Että hänen sydämensä oli syöpäkasvain, joka oli muuttanut joskus kenties iloisen ja turhamaisen tytön kylmän tahdikkaaksi naiseksi.

Meidän rakastelumme oli yhtä vakavaa kuin koko yhteiselämämme. Kyllä meilläkin oli kevätverhot, mutta ne olivat samaa paksua ja pölyä keräävää samettia kuin talvella pidettävät verhot.  Niitä ei vaihdettu kevään saapumisen ansiosta, vaan sen vuoksi, että talviverhot piti pestä kesän ja syksyn aikana. Se oli työ, johon kukaan ei halunnut. Aivan liian vaivalloinen taikoen tehtäväksi – aivan liian vaikeaa kotitontuille. Joka ikinen kerta vähintään kuuden huoneen verhot pilaantuivat niin pahasti, että Astoria sai käyttää useamman päivän niiden korjaamiseen taikakeinoin. Silti kuusi huonetta oli vähemmän kuin koko kartano.

Joskus yritin auttaa Astoriaa verhojen kanssa, mutta ei siitä tullut mitään. Työ oli Astorialle entistä vaivalloisempaa, kun hän joutui neuvomaan minua jokaisen pikkuasian kanssa. Ei Astoria ollut ikinä heikko, ei – en minä häntä siksi halunnut auttaa. Halusin vain rikkoa sen harmaan kalvon, joka ympäröi pientä perhettämme. Halusin löytää iloa niistä pienistä yhdessäolon hetkistä, joita perheelliset hymyillen ja kaihoten muistelevat vuosikausia myöhemmin. Ehkä Astoria ymmärsi, ehkä ei. Yrityksistäni huolimatta me lopulta jatkoimme samaan tapaan kuin minun vanhempani aikanaan, isoisäni ja isoisoisäni ja heidän vaimonsa. Minä hoidin talon raha-asiat ja kunnossapidon, Astoria kodin.

Astoriasta verhot olivat hänen ristinsä. Hän sanoi sen ilottomana ja silti niin välinpitämättömänä, että mietin vielä vuosia jälkeenpäin, laskiko hän kuitenkin leikkiä. Samettiverhoja vuodesta toiseen.

Ehkä oli tavallaan ironista, että todennäköisesti saimme ainoan lapsemme aikaan sillä ainoalla kerralla, kun emme rakastelleet sängyssämme. Sen sijaan rakastelimme lattialle levitetyllä metsänvihreällä sametilla, joka oli auringon haalistamaa ja nosti ilmaa hienoa pölyä jokaisen työntöni tahtiin. Vierassalin verhoilla, jotka oli levitetty yläkerran aulan lattialle Astorian tutkittaviksi.

Rakastelumme ei oikeastaan saanut koskaan ketään tyytyväiseksi. Se oli aina kahden yksinäisen epätoivoista läheisyydenhakua. Me kohtasimme fyysisellä tasolla ja henkisellä tasolla, mutta jokin puuttui. Jokin, joka olisi saanut ihon hohkaamaan lämpöä niin voimakkaasti, että peiton alle vetäytymisen sijaan olisimme voineet jäädä lojumaan nahkeille lakanoille sylikkäin, piirtelemään kuvioita toistemme ihoihin.

Jälkeenpäin Astoria makasi sylissäni ja itki hiljaa, valuttaen sisältään hitaasti siemeneni sametille kuin rännäksi kuusipuiden oksille. Minä hengitin hänen pölyn vääristämää parfyymintuoksuaan ja vedin verhonliepeen päällemme peitoksi. Ilma oli kylmää ja kosteaa ulkona helottavasta alkusyksyn auringosta huolimatta. Astorian kyyneleet tyrehtyivät aikanaan. Hän itki lähes joka kerta, kai elämänsä riittämättömyyttä.

Ei sellaisessa ilmapiirissä aikaansaatua lasta voinut moittia liiasta vakavuudesta. Parin vuoden kuluttua Scorpius konttasi pitkin niitä samoja verhoja, Astorian tutkiessa polvillaan elämän hiuduttamia kohtia. Minä katselin heitä salaa portaikosta ja tunsin, kuinka seinistä kaikuva hiljaisuus imeytyi kuristavana ahdistuksena vatsanpohjaan. Vaikenemisen Scorpius oli oppinut äidiltään, merkityksetön jokellus oli muuttunut liian syväksi katseeksi.

Eikä liian syvä katse alle puolentoista vuoden ikäisenä taannut erityisen iloista tulevaisuutta. Se takasi vain räntää keskellä kesää, räntää joka suli välinpitämättömään maahan ja unohtui. Se takasi lisää samettiverhoja ja pölyä.

Räntää kellon ympäri.

[Celeporn]

Ficin nimi ja paritus olivat sellainen yhdistelmä, että oli pakko vilkaista. Jokin tuossa alakuloisessa, yksinkertaisessa otsikossa vetosi suuresti, voi tietysti johtua vuodenajasta, tuntui sopivan hyvin paritukseen. Draco/Astoria ei minua noin yleisesti kauheasti innosta, mutta rännän kanssa kiinnostus kohosi huomattavasti.

Aluksi minua ehkä hieman kumastutti tietynlainen kodinhoito-henki, joka tässä oli, mutta sitten siitä sai kunnolla kiinni ja kuvaston arkisuuskin muuttui ihan eri tavalla tarkoitukselliseksi. Kuvaus ihmissuhteesta ja ajanjaksosta, tykkäsin siitä kuinka Malfoyhin yhdistetty glamour on maailman muututtua karissut ja mieli askartelee verhojen vaihdon sekä ylläpidon parissa. Vaikka sanaa "verhot" ehkä hoettiinkin minun makuuni turhan monta kertaa, se toimi symboli-tasolla hirveän hyvin. Ajatus kesä- ja talviverhoista sykähdytti, ehkä jo senkin vuoksi, että minulla roikkuvat ikkunoissa samat verhot vuodenajasta ja vuodesta toiseen

Ylijäämäkankaasta tehty mekko oli ihana, samoin kuin se, että Astoria halusi tupakoida. Tykkäsin myös hirveästi siitä, miten kuvasit pariskunnan seksin verhojen päällä - auringon haalistama kangas sekä kohoava pöly olivat mahtavia, arkisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin saattoi tuossa yhteydessä kokea jopa runollisinakin. Hirveän kaunis kohta, ja ehkä erityisesti siksi, että lapsi saattoi saada alkunsa siitä. Myös Scorpiuksesta sanottu "se takasi lisää samettiverhoja ja pölyä" oli upea veto.

Kaiken kaikkiaan siis tykkäsin ihan hirveästi. Pari pientä kohtaa oli, joissa sanavalinta hieman karahti korvaani, ja tosiaan sanaa "verhot" käytettiin joissain kohdin liiankin runsaasti kiertoilmausten sijaan, mutta loppupeleissä ei jaksa kauheasti häiritä. Tunnelma oli todella hienosti rakennettu - kaunis, hauras, juuri sopivasti pölyisen ja räntäisen harmaa - ja se kantoi hyvin alusta loppuun asti. Viime aikoina minua on häirinnyt koko ajan vain enemmän ja enemmän sellainen liiallinen koukeroinen korukieli, mutta tässä ei sellaista ongelmaa ollut. Kieli oli hyvää ja kaunista ilman hirveää yrittämistä ja vääntämistä, asiat vain ovat ja ne ilmaistaan yksinkertaisesti. Ja se hienous tulee siitä.

Kiitoksia paljon, tätä oli ilo lukea.

[Vanilje]

Kommenttikampanjasta huomentapäivää! o/

Oon tässä ihan viime aikoina vasta innostunu näistä luhuisista, joten kun näin tämän niin oli ihan pakko tulla lukemaan ja kommentoimaan. En ole itse asiassa tainnut Draco/Astoriaa aiemmin lukea vaikka se canonia onkin, joten oli ihan mielenkiintoista laajentaa omaa ficcimaailmaa taas uudella parituksella.

Ja tämä oli kyllä hieno ficci minun mielestäni. Tai jotenkin se vaikutti kovin realistiselta. Tekstissä oli juuri sellaisia pieniä yksityiskohtiakin ja tavallaan myös rivien välistä pystyi lukemaan asioita. Esimerkiksi juurikin nuo verhot ja ylijäämäsametista tehty mekko. Se oli kanssa kiva, kun mainittiin miten Draco ja Astoria rakasteli sen metsänvihreän sametin päällä ja siitä Scorpius "sai alkunsa". Siinä oli sellaista hienoista ehkä ironiaakin, ja se oli tavallaan kiva vertauskin.

Jotenkin tän tekstin tunnelma tuli ainakin minulle lukijana tosi selkeästi ja vahvasti esille. Tuollaiseksi Dracon ja Astorian arjen voisi kuvitellakkin. Ainakin jollakin tapaa. Juurikin vähän sellainen hienostokartanoelämä, pidetään yllä sellaista ylpeää puhdasveristen statusta. Mutta sitten sieltä kuitenkin puuttuu tunteet. Välttämättä rakkauskaan ei ole niin aitoa. Tykkäsin kanssa siitä kohdasta, missä kerroit Astorian liian syvästä katseesta. Ja sitten myös siitä, miten lopussa Scorpiuksen jokeltelu oli muuttunut jo puolitoistavuotiaana samanlaiseksi syväksi katseeksi ja ilo oli ehkä kadonnut tai ainakin hälventynyt entiseen verrattuna. Tietyllä kavalla kaunis kuvaus, toisaalta myöskin sellainen haikea ja surullinen. Hienostoelämän ja puhdasverisyyden ylpeyden ongelmat ja kääntöpuolet siirtyvät tavallaan aina sitten vanhemmilta lapsille. Niin kuin varmaan Draconkin tapauksessa on käynyt. Tai ainakin itse miellän sen asian näin.

Toivottavasti sait tästä vähän epäselvästä kommentista edes jotakin irti. Haluan sanoa kiitokset tästä ficistä vielä, minä tykkäsin kovasti!

[Eulalia]

Joo, otsikko ja paritus ne minuakin vetivät puoleensa. Yksinkertaisuus on kaunista ja houkuttelevaa, ei paljastanut liikaa tarinasta, vaan antoi odottaa melkein mitä tahansa tarinalta. Ja kuitenkin otsikko myös sopii hyvin kertomukseen, ei ole mikään irrallinen ja liiaksi tulkintaa kaipaava valinta, todella hieno.

Itse tarina on myös koskettava. Draco ja Astoria jollain tasolla kuuluvat suosikkeihini, mutta en ole heistä paljon lukenut. Tämän ficin Astoria on aika erilainen siihen nähden, jollaiseksi hänet itse kuvittelen, mutta pidän myös sinun tulkinnastasi ja sen erilaisuudesta. Maailmansuru sopii Astorialle, samoin se tietty vastuu, jota hän noista verhoista potee. Syvä katse ja hiljaisuus ovat vetoavia ja kolahtavat jotenkin aika surullisella tavalla, kuvauksesi pistää miettimään, miksi Astoriasta on tullut tuollainen.

Dracosta pidän tässä ficissä erittäin paljon. Jotenkin kaikki hänen ajatusmaailmassaan viittaa hienosti eräänlaiseen suruun ja pettymykseen - ei tainnut perhe-elämästä tulla ihan sellaista, kuin hän toivoi. Ja jotenkin ihastuin ajatukseen siitä, että Draco olisi ollut valmis murtamaan perinteistä mies/vaimo -roolitusta ja työnjakoa auttamalla Astoriaa verhojen kanssa, mutta hänestä riippumattomat seikat johtavat siihen, että kaikki jatkuu niin kuin aikaisemmissakin sukupolvissa.

Verhoja kieltämättä hoetaan paljon, mutta kaikki se, mitä ne pitävät sisällään ja kuinka ne ovat tarinan koossapitävä voima, on hienosti keksittyä. Kuinka paljon merkitystä voikaan olla raskailla samettiverhoilla, juuri se Draconkin mainitsema ironia on minusta tässä todella hienoa. Ja kyllä, glamour on kaukana ja arki se koitti Malfoyillekin, ja minä pidän tästä arkisuudesta

Lia