Paring: Draco / Hermione
Rating: S
Genre: romance, angst
Beta: Ei
Summary: Draco ja Hermione ovat eronneet eikä Draco tunnu selviävän surustaan.
A/N: Elikäs, tässä on tämä minun LW6 haasteeni. Ei tullut ihan niin hyvää kuin mitä mielessäni suunnittelin. Mutta toivottavasti kelpaa. Angst ei oikein luonnistu minulta yhtä hyvin kuin romantiikka, mutta ei se mitään
Tästä tuli muuten hyvin hyvin lyhyt
Sainpahan tämän kuitenkin tehtyä. Kommentit olisi ihan kivoja.
***
Yö on musta.
Katson ulos ikkunasta, mutta en näe mitään. En ainuttakaan lehden kahinaa, en puiden heikkoa liikehdintää. Kuulen vain sateen hiljaisen ropinan ikkunaani vasten. Yö on kylmä. Niin kylmä, että minua puistattaa. Siitä huolimatta en pysty liikahtamaankaan. En jaksa kävellä takaisin lämpimien peittojen suojiin, sillä tiedän, että uni toisi taas mukanaan painajaiset, pelot ja yksinäisyyden.
Huokaan syvään ja katson, miten ikkunaan jää huurteinen jälki. Kohotan hitaasti sormeni ja piirrän siihen pienen sydämen. Se haihtuu pois niin kuin vesipisarat ikkunan toisella puolella. Ihoni on kananlihalla. Jokainen karva on pystyssä, varpaitani pistelee ja sormiani paleltaa. Alkutalven kylmä viima puhaltaa heikosti nurkissa, sen ulina kantautuu korviini kuin jostain kaukaa.
Miksi sinä lähdit? Miksi sinä jätit minut yksin? Miksi et rakastanut minua enää? Sadat kysymykset pyörivät pääni sisässä sekavina enkä meinaa saada niistä selkoa. Tiedän vastaukset, mutta en halua ajatella niitä. En halua miettiä, miksi menit ja lähdit ja jätit minut yksin.
Toisaalta taas, minun pitäisi tottua siihen, että olen aina yksin, ajattelen katkerana. Minun pitäisi tottua jo ajatukseen, että kukaan ei voi koskaan rakastaa minua tosissaan. Ei tällaista kylmää ja katkeraa miestä, jonka muistojen syöverissä liikkuu pahempaakin kuin kuolema. Ei. Ei tällaista miestä voisi kukaan ihan tosissaan rakastaa. Olisihan minun pitänyt tietää se jo aikoja sitten, mutta luotin häneen sokeasti.
Yritän olla muistelematta hänen ruskeita, lempeitä hiuksiaan, pehmeää naurua ja paksuja, ruskeita hiuksia. Yritän olla ajattelematta hänen vartaloaan omaani vasten, rintojen pyöreitä kumpuja ja sileää ihoa. Yritän niin kovasti, mutta en kerta kaikkiaan pysty. En kykene sulkemaan häntä ulkopuolelle. En tänä yönä.
”Draco. Sinä tiedät, että tämä juttu on ohi”, hän kuiskaa hiljaa.
”Ei, en tiedä. Selitä”, sanon kiivaasti, koleanharmaat silmät kipinöiden. Hermione epäröi, hänen ruskeista silmistä paistaa huoli. Hitaasti hän vetää syvään henkeä ja katsoo minuun suoraan.
”Minä kuvittelin, että sinä tiesit, mitä tunnen. Meidän suhteemme ei ole toiminut enää muutamaan vuoteen. Sinä olet aina poissa, teet aina työtä etkä huomioi minua ollenkaan. Olen ollut sinulle pelkkää ilmaa viimeiset kaksi vuotta. Olen kyllästynyt siihen”, Hermione puhuu nopeasti. Siristän silmiäni. Tuo on puppua. Totta kai minä olen huomioinut häntä… monestikin. Iltaisin ja öisin sängyssä… ainakin silloin… mutta entä muulloin? Kyllä varmasti olen…
”Tuo ei pidä paikkaansa”, kiistän. Hermione huokaisee ja katsoo ympärilleen tutussa talossa, jonka ostimme avioliittomme ensimmäisinä vuosina. Viisi vuotta. Olemmeko todella olleet yhdessä niin kauan? ajattelen epäuskoisesti.
”Eikö? Et taida nähdä asioita sen oikealta kantilta. Olet sokea huomaamaan omia vikojasi. Kuvittelet olevasi täydellinen, mutta sinä et ole”, Hermione sanoo kiivaasti. Leukani kiristyy. Tämä on ihan hullu keskustelu. En halua käydä sitä läpi enää.
”Mennään sänkyyn”, sanon nopeasti. Hermione ristii käsivartensa rinnalleen ja katsoo minua pilkallisesti.
”Muutahan sinä et osaa tehdäkään. Sängyssä sinä olet hyvä, mutta et sitten muualla. Miksi sinä pakenet asioita aina lakanoiden väliin? Etkö voisi ajatella ennemmin päälläsi kuin…” Hermionen lause keskeytyy, kun isken häntä lujasti kasvoihin kämmenelläni. Hänen päänsä heilahtaa taaksepäin ja silmiin kihoaa kyyneleitä. Yritän tasata kiivasta hengitystäni. Tunnen, miten sisälläni myllertää. Hermione on hullu! Sekopäinen!
Kohtaan hänen katseensa. Nyt niistä ei paista mitään tunnetta. Ne ovat kylmät. Hän silmäilee minua hetken ja ottaa sitten askelen taaksepäin.
”Ron odottaa minua. Haemme tavarani myöhemmin”, Hermione sanoo hiljaa.
”EI! EI, Hermione, Odota!” huudan kauhuissani. Hermione ei suostu katsomaan minuun enää. Hänen poskessaan on ikävännäköinen jälki, kämmeneni jälki. Puristan suuni tiukaksi viivaksi. Uskomatonta, että minä sorruin lyömään.
”Hyvästi, Draco. Se on loppu nyt”, Hermione sanoo ja kaikkoontuu poksahtaen. Ääni kaikuu hiljaisessa talossa vielä pitkään. Seison turtana paikoillani ja korvissa soi Hermionen viimeiset sanat: ”Se on loppu nyt… se on loppu nyt…” Mikä on loppu? Meidän suhteemmeko? Meidän avioliittomme? Miksi Hermione pakenee Ronin luokse? Ovatko he yhdessä? Ovatko he pettäneet minua silmieni alla, minun tietämättä? Kauhu ja järkytys yrittävät nujertaa minut, murskata rintani ja halvaannuttaa, mutta minä en anna tunteille valtaa. En halua antaa. Yritän pysyä lujana, yritän rauhoittua, mutta paniikki ei ota hellittääkseen. Hermione ja Ron. Entiset ystävykset. Ovatko he nyt yhdessä? Rakastaako Hermione Ronia minun sijastani? Rakastaako Ron Hermionea? Hah! Tyhmä kysymys, ajattelen ivallisesti. Ron on rakastanut Hermionea iäisyyden. He varmaan nauravat minulle nyt yhdessä. Suljen silmäni ja kaikki voima valahtaa minusta pois. Hartiani lysähtävät ja astelen kuin humaantuneena kohti yläkertaa. Ensimmäisen kerran viiteen vuoteen saisin viettää yöni yksin. Muistot ovat murskata minut. Olen yrittänyt pitää niitä poissa kolme vuotta, olen yrittänyt olla ajattelematta Hermionea ja hänen lähtöään. Olen yrittänyt olla miettimättä meidän avioeroamme. Hermionen ja Ronin häitä. Olen yrittänyt jättää sen kaiken taakseni, mutta nyt muistot ovat tulleet tuhoamaan minut. Olen kuvitellut olevani haavoittumaton, sellainen joka ei murru vähästä, mutta nyt minä tiedän toisin. Minäkin olen vain ihminen. Enkä minäkään kestä lopullisesti.
Astelen hitaasti takaisin sängylleni ja istahdan vuoteelle kylmästä täristen. Tunnen, miten kyyneleet vierivät poskilleni. Ensimmäiset kyyneleet kolmeen vuoteen. En ole itkenyt kertaakaan Hermionen lähdön jälkeen, en ole kyennyt. Yritän olla ajattelematta, millaisiksi meidän lapsemme olisivat kasvaneet, jos olisimme niitä saaneet. Yritän olla ajattelematta Ronin ja Hermionen kaksosia, mutta en pysty. Heidän viattomat, pienet kasvonsa leijuvat silmieni eteen. Vedän syvään, täristen henkeä ja suljen silmäni. Kuvat haihtuvat, ja Hermionen lempeät silmät täyttävät mieleni. Sitten sekin katoaa, yhtä hiljaa kuin siihen ilmestyikin.
On tullut aika päästää irti. On tullut aika jatkaa eteenpäin. Kun avaan silmäni, tunnen, että ne ovat kuivat. Uutta määrätietoisuutta puhkuen kömmin lakanoiden väliin ja painauduin tiukemmin sängyn pehmeään syleilyyn. Yö on yhä kylmä, mutta nyt minun on lämmin. Suljen silmäni. Sinä yönä en näe unta Hermionesta, Ronista enkä kenestäkään muusta ystävästäni. Näen itseni tanssimassa kukkaniityllä.
Ja tiedän olevani vapaa.
[size=85]
Yölintu: Haavoittumaton
Hetken aikaa sain sun kanssas taivaltaa,
huomata voin vain et sittenkin,
jotain sisälläin taisin oivaltaa.
Siksi eloon jäin, näin selvisin.
Pohjoistuuli vaik' joskus puhaltaa,
pysty ei se horjuttamaan.
Niin haavoittumaton,
tää sydämeni on.
Jos ystävä näin mun,
saan aina pitää sun.
Nyt sanoa sen voin.
Näin kirjaan muistojen,
sen kaiken runoilen.
Minkä kanssasi koin.
Oon haavoittumaton.
Tästä eteenpäin,
taas jatkan elämää,
kuljen yksinäin kuin etsien.
Vaikka tiedän sen,
en koskaan enää nää,
taikaa rakkauden tuon eilisen.
Pohjoistuuli vaik' joskus puhaltaa,
pysty eu se horjuttamaan.
Niin haavoittumaton,
tää sydämeni on.
Jos ystävä näin mun,
saan aina pitää sun.
Nyt sanoa sen voin.
Näin kirjaan muistojen,
sen kaiken runoilen.
Minkä koin.
Niin haavoittumaton,
tää sydämeni on.
Jos ystävä näin mun,
saan aina pitää sun.
Nyt sanoa sen voin,
näin kirjaan muistojen,
sen kaiken runoilen.
Minkä kanssasi koin.
Oon haavoittumaton,
Oon haavoittumaton,
Oon haavoittumaton.[/size]
