Luku 7. Lumipyry
Bella seisoi suuren valkoisen talon edessä. Metsä huojui tummana hänen ympärillään, kylmä tuuli pisteli poskissa ja vain ohuiden farkkujen verhoamissa säärissä. Hän oli käynyt Culleneilla vain kerran aikaisemmin, ja aivan ohimennen Alicen kanssa. He olivat vain pysähtyneet pihalle, ja Bella oli odottanut autossa Alicen hakiessa lompakkonsa shoppailureissua varten. Nyt koko matkan kotoaan sille talolle Bella oli jännittänyt, milloin huomaisi ajaneensa risteyksen tai liittymän ohi, ja olevansa keskellä metsää yksin ja pimeässä. Vilunväristykset kipittivät ihmistytön selkärankaa pitkin, ja yhtäkkiä hän toivoi olevansa keskellä metsää, yksin ja rauhassa, kaukana tuosta valkeasta modernia kartanoa muistuttavasta linnakkeesta. Postilaatikon nimilaatassa luki koukerokirjaimin Cullen & Hale. Bella rykäisi kerran ja asteli kohti kuistille vieviä portaita.
Samaan aikaan talon sisällä oli meneillään kiivas keskustelu. Sanat suhistiin huulilta sellaisella äänenvoimakkuudella, että koirilla olisi ollut vaikeutta saada selvää sanoista, jos se olisi edes alkuun pysynyt nopeuden perässä. Se oli kuin käärmeiden pikakelattua sihahtelua, ja ainoa joka oikeastaan pysyi senkään keskustelun perässä oli Edward, lukiessaan muiden ajatukset ennen kuin nämä ehtivät niitä ääneen sanoa.
“Ei!” pronssitukkainen suhahti.
“Mitä ei?” Rosalie kysyi.
“Emmettin ajatukset…”
“Odottaisit, että ehdin ääneen sanoa!”
“Ed, me emme muut millään pysy perässä, jos aina ryntäät vastaamaan, ennen kuin…”
“Olisit kuullut hänen ajatuksensa!”
“Pitäisikö lämmitys laittaa päälle?”
“Hitto, tosiaan! Äh, emme odottaneet vieraita!”
Koko supinatuokio käytiin niin nopealla tahdilla, että vieraan ehdittyä ovelle, se avattiin hänelle nenän edestä, ennen kuin sormea ehdittiin nostaa ovikellolle.
“Hei, Bella! Mitä sinä täällä teet?” Alice hymyili ystävällisesti, ja astui sivuun jo saman tien, päästäen toisen sisään. Bella nyökkäsi takaisin hymyillen hermostuneesti, mutta ei sanonut mitään. Hän pelkäsi kielensä takertuvan kitalakeensa, ja ulos tulevan hiljaista pihinää. Koko kylmä ja erittäin himmeästi valaistu talo pelotti häntä suoraan sanoen, eivätkä keskelle kauniin yksinkertaisesti sisustettua olohuonetta kokoontuneet valkoiset posliini-ihmiset auttaneet hänen oloaan lainkaan.
“Hei”, Bella köhäisi ja heilautti hieman kättään tervehdykseksi. Hän istuutui Alicen viittoman nojatuolin reunalle ja laski kätensä syliinsä puristaen niissä kaksin käsin pipoaan. Takkiaan Bella ei riisunut, sillä talon lämpötila oli jostain syystä varmaankin muutaman asteen pakkasen puolella.
“Hei, miten menee?” Emmett hörähti paikaltaan sohvalta. Esme oli liikkunut valokatkaisijan luo, ja pian kattolamppujen lämpimän kellertävä valo lankesi huoneeseen.
“Ihan hyvin”, Bella nyökkäsi ja veti sitten syvään henkeä. Nyt siinä istuessaan, koko Cullenin perheen tuijottaessa häntä, odottaen syytä hänen vierailuunsa, hän ei yllättäen enää osannut perustella syytään paikalle saapumiseen. “Ajattelin piipahtaa käymään.”
Bellan teki mieli lyödä itseään, potkaista itseään, sen jälkeen pilkkoa itsensä palasiksi ja polttaa palat roviolla. Kasvot punaisina leiskuen hän tuijotti kalpeiden enkeli-ihmisten kasvoja edessään.
“No sehän on mukavaa, kiitos”, Esme rikkoi lopulta alkavan hiljaisuuden ja hymyili niin lempeästi, että jopa Bellan ylivilkkaan ja nolostuneen sydämen jyskytys hiljensi tahtia asteella tai kahdella.
“Haluaisitko jotakin? Kahvia, teetä?” sohvan vieressä seisova Esme jatkoi. Bella pudisti päätään ja kokosi itseään parhaansa mukaan. Älä käyttäydy noin nolosti, lopeta, hän torui itseään hiljaa päässään.
“Ei kiitos.”
Hiljaisuus ei ehtinyt taaskaan kestää kauaa, vain ensimmäiset kuurot alkusoinnut ehtivät ilmoille, ennen kuin Alice keskeytti vuorostaan:
“Bella, et olekaan kai ennen tavannut: tässä on Carlisle, meidän ottoisämme.” Jasperin kylkeen kiinni istahtanut siro tyttö viittoi Bellasta vasemmalle, kylmää tulisijaa kohti. Tietäen, mitä tulisi kohtaamaan, Bella käänsi sydän harhalyöntejä iskien katseensa Carlisle Culleniin.
“Päivää.”
Sanat juuttuivat Bellan kurkkuun, hänen katsellessaan noita kultaisia silmiä, jotka yhä tuntuivat pyytävän anteeksi häneltä voimattomuuttaan, kuten aikoinaan sairaalan kahviossa.
“Päivää”, Bella kähisi lopulta ja rykäisi perään muutaman kerran. Ajatuksissaan hän jälleen torui itseään käytöksensä tähden, muttei edes viitsinyt keskittyä siihen tosissaan. Nuo kasvot, nuo silmät, ne toivat niin monia muistoja, säväyksiä menneisyydestä.
“Minun piti kysyä…” Bella aloitti ja käänsi samalla katseensa Cralislesta. “Piti kysyä siis…” Bella puri huultaan ja veti syvään henkeä. Niska jäykkänä hän kääntyi katsomaan takaisin Carlisleen. Melkein vihaisesti, syyttävästi, hän sanoi:
“Sinä olit täällä kolme vuotta sitten. Sairaalassa.”
Hiljaisuus ei kestänyt kuin muutaman sekunnin, mutta se oli lamaannuttava, kuin joku kiertäisi sormensa sydämesi ympärille ja puristaisi voimiensa takaa. Se syövytti korvia, iski kumeita hiljaisuuden iskuja kuurouttaen läsnäolijoita.
“En ymmärrä mitä tarkoitat”, Carlisle sanoi lopulta, ystävällisesti hymyillen. “Emme ole asuneet täällä niin kauaa, mehän vasta muutimme.”
“Silti”, Bella vastasi tuijottamalla miehen pihkanvärisiin silmiin. Sanojen ääneen sanominen oli saanut Bellan vakuuttumaan niiden totuudesta. Hän ei edes ollut tajunnut epäilleensä itseään niin paljon, ennen kuin oli päässyt siitä. Nyt hän tiesi sen olevan totta, tiesi nähneensä Carlislen silloin. Mutta miksi Carlisle kiisti hänen sanansa?
“Anteeksi, Bella, mutta se ei ole mahdollista. En ole käynyt täällä ennen, kuin ensimmäisen kerran suunnilleen puolitoista vuotta sitten”, Carlisle jatkoi, naurahtaen hieman Bellan sanoille, absurdeille väitteille. Bella kurtisti kulmiaan. Hän tiesi puhuvansa totta, tiesi yhtä varmasti kuin tiesi 2+2 olevan 4. Mitä Carlisle salasi? Bella käänsi katseensa muuhun perheeseen, jonka jokainen jäsen tuijotti heitä kahta kasvot rennon huvittuneina, mutta silmät jäätävinä palaen.
Ei vain Carlisle.
Mitä he kaikki oikein salasivat?
“Bella”, Esme oli aloittamaisillaan sovittelevalla äänensävyllä, kun Bella vain pudisti päätään naurahtaen hieman.
“Anteeksi, selvä, taisin olla väärässä.” Sanat tuntuivat takeltelevan, helppoja valheita ei olekaan. Bella nosti hymyilevän katseensa vuoroin jokaiseen Cullenien perheenjäseneen. “Olen pahoillani, olin vain niin varma asiasta.”
“Ei se mitään tietenkään. Olen pahoillani, jos petyit jotenkin, mutta tuo vain ei ole mahdollista”, Carlisle hymyili, ja Bella etsi helpottuneisuuden merkkejä miehen kasvoilta.
“Noh, haluaisitko jäädä teelle tai kahville? Tai ehkä illalliselle?” Alice hymyili. “Syömme varmaan kohta.”
Bella pudisti päätään. “Ei kiitos, taidan vain ajaa kotiin.”
“Okei. Nähdään huomenna koulussa”, lyhyt keijukaisen oloinen tyttö jatkoi.
“Joo, nähdään.”
Bella saatettiin ulko-ovelle, ja Alicen kysyessä yhä uudelleen ja uudelleen oliko hän varma, ettei jäisi, muun muassa Edward ja Rosalie miltei työnsivät hän ulos ovesta.
Vierailun aikana oli alkanut sataa lunta, ja suuret valkoiset hiutaleet asettuivat peitteeksi punaisen pakun ylle. Bella työnsi avaimen virtalukkoon, käänsi, ja hetken kuluttua auto starttasikin köhien. Kaasupoljin painui alas ja auto hävisi metsän syvään pimeään.
Sisällä talossa Rosalie risti kätensä vihaisesti ja nipisti huulensa yhdeksi viivaksi. Hän seurasi ikkunasta, kuinka Bella ajoi pois. Sitten hän kääntyi ympäri, ja miltei sihisi:
“Muutetaan.”
Carlisle ei voinut kuin nyökätä hyväksyvästi.
Auto tärisi Bellan alla ja pyyhkijät viuhtoivat edestakaisin ikkunalasilla, yrittäen raivata kokoajan lisääntyvää lunta sen pinnalta. Bella tihrusti lasin lävitse kauttaaltaan valkoiseksi muuttunutta metsätietä. Hiutaleet olivat monistuneet alkuperäisestä määrästään, eikä lumentulolle näkynyt loppua. Sankka lumipyry verhosi metsää ja sen läpi punaisena kehräävää väripilkkua.
“Mutta kun hemmetin hemmetti, minä tiedän, tiedän, tiedän, vittu tiedän! Tiedän, että olit siellä!” Bella murahti autonratille Carlisle Cullenin puuttuessa paikalta, ja ohjasi autoa lähes vihamielisesti vasemmalle, jonne epäselvä valkoinen tie haarautui. Se veisi hänet pian pois metsästä, ja takaisin suuremmalle tielle, Forksiin ja kotiin. Ja kotona kuuman kahvin eteen ja jääkapille, jonne oli jäänyt eilisillalta ylimääräisiä lättyjä. Niin, ellei Charlie olisi syönyt niitä.
Vaihtoehtoisesti hän voisi pysähtyä kaupassa, ja ostaa jäätelöä. Huoltoasema olisi ainakin vielä avoinna, Bella tuumi. Jo hieman paremmalla tuulella, ruskeatukkainen tyttö ajoi eteenpäin, mukaillen tien käännöksiä. Hän uppoutui haavekuviinsa vaniljajäätelöstä ja suklaakastikkeesta, sekä kuumasta kahvista, jota ehkä voisi kaataa hieman jäätelön sekaan. Sen seurauksena kesti yllättävän kauan, ennen kuin Bella ylipäätään huomasi ihmetellä, miksei ollut jo saapunut päätielle.
Sen huomattuaan jäätelö ja kahvi tippuivat valitettavalle toiselle sijalle Bellan ajatusten top listalla.
“Sen piti tulla jo?” Bella puheli itsekseen, ajaessaan eteenpäin lumisessa maisemassa. Koko maailma oli verhoutunut silmiä särkevään valkoiseen, eikä mistään ottanut selvää. Auto pysäytettiin tien viereen, ja Bella nousi ulos. Pakkanen hyökkäsi saman tien nipistelemään hänen poskiaan ja puhaltelemaan kylmää ilmaa vasten hänen kasvojaan. Metsä huojui yhä navakassa tuulessa, mutta nyt yön tumman mustan ja valkean kontrasti oli häipynyt sakeaan lumipyryyn.
“Epäreilua”, Bella murahti. “Vielä vähän aikaa sitten oli ihan tyyntä.”
Silmiään siristellen ja takkia tiukemmin ylleen vetäen Bella tarpoi muutaman metrin suuntaan, josta oli tullut tähyillen mitä tahansa - kylttejä, tienviittoja, outoa vääntynyttä puuta matkalla Culleneiden talolta tielle.
Kova ääni, rymähdys ja kirskuntaa, saivat Bellan säpsähtämään voimakkaasti. Hän pyörähti ympäri, rinta kohoillen ja silmät räpsyen. Hän ei tiennyt mitä odottaa, mutta korvien välissä kummittelivat kuvat tummasta miehestä, punaisista silmistä ja mustista liekeistä. Bella saattoi jo sielunsa silmin nähdä hänet taas, kyykyssä tällä kertaa punaisen pakun päällä, valmiina hyökkäämään. Sen sijaan Bella kohtasi jotakin huomattavasti arkisempaa ja tylsempää, mutta yhtälailla erittäin lannistavaa. Hän oli pysäköinyt hieman liian lähelle tien törmää, ja nyt auto oli vinottain rinteessä. Oikea -etu ja takapyörä ojassa, vasen takapyörä asfaltilla ja vasen etupyörä ilmassa.
“Ei…minä… Haista, haista! Haista, haista vittu, vittu, senkin vitun… Voi vittu!”
Ei siinä ollut paljoa muutakaan, mitä sanoa.
Parin yrityksen jälkeen Bella luovutti. Auto ei vain liikkunut. Ei eteen, ei taakse. Ainoa liike, jonka hän sai aikaan, oli epäilyttävä kallistuminen oikealle kyljelle, eikä Bellaa kiinnostanut kumota autoa enää tämän enempää. Puhelimenkaan akku ei ollut yhteistyönhaluinen: se simahti ensimmäisen tuuttauksen jälkeen, eikä Bella saanut sitä enää päälle. Lämmitys onneksi käynnistyi, ja vanha radiokin löysi jonkinlaisen särisevän yhteyden. Hetken kaivelun jälkeen löytyi myös vanha lytistynyt myslipatukka jostakin mystisestä varastotaskusta penkin alta.
Bella otti mukavan asennon nostaen jalkansa ratin ylle ja mutusti patukkaansa hyräillen samalla särisevän laulun tahtiin.
--------
“Hän jäi jumiin”, Alice nosti kasvonsa kirjastaan. Jasper kohotti kulmiaan kysyvästi hänen vieressään. He istuivat Alicen huoneessa vaalealla sohvalla ja lukivat kirjojaan kuunnellen lumimyrskyksi lujenevan pyryn ääniä.
“Bella”, Alice vastasi katseeseen hymyillen. “Hän, noh, periaatteessa ajoi ojaan, muttei aivan.” Tyttö naurahti hieman ja sulki sitten kirjansa hypäten päättäväinen ilme kasvoillaan ylös.
“Älä jaksa, Alice”, Jasper yritti. “Me lähdemme kuitenkin, se päätettiin jo.”
Alice kurtisti kulmiaan surullisena.
“Ei käy, Jazz. Miltä sinusta tuntuisi, jos me emme olisi koskaan tavanneet?”
“Me tapasimme. Hekin tapasivat jo.” Jasper sanoi tarttuen Alicen laihaan ranteeseen, yrittäen vetää tämän takaisin vierelleen.
“Jos minä en olisikaan tullut paikalle, Jazz, miltä se tuntuisi?” Alice kysyi surullisena, kieltäytyen liikkumaan. “Jos meillä ei olisi toisiamme?”
Jasper antoi kätensä valahtaa rennoksi pitäen silti yhä kiinni rakkaansa ranteesta. Hän huokaisi ja antoi kasvojensa painua hetkeksi näkymättömiin.
“Se tappaisi minua. Enkä edes tietäisi miksi kuolisin, mikä minua tappaisi, mitä olisin vailla. En edes tiedä, tietäisinkö olevani vaillinainen”, Jasper sanoi lopulta nostaen katseensa takaisin Alicen kullanruskeisiin silmiin. Ne hymyilivät hänelle, suloisina, viettelevinä, kultaisina hunajapisaroina tytön kasvoista.
“Sinulla on minut.”
Jasper huokaisi. “Hyvä on.”
Alice käännähti ympäri, vetäen Jasperin mukanaan ovelle. “Carlisle”, hän kutsui pystymättä peittelemään hymyä sanoissaan.
“Niin, Alice?” Carlisle istui alakerrassa olohuoneen sohvalla lukien kirjoja. Sivut miltei repeilivät irti liitoksistaan valkean vampyyrimiehen kullankeltaisten silmien ahmiessa sanoja niiden pinnalta ja kääntäessä niitä kokoajan.
“Bellan auto jäi jumiin hankeen”, siro tummatukka liversi. “Mitä luulet, pitäisikö häntä auttaa?”
Carlisle kohotti katseensa kirjastaan - sanoista päätellen jokin monimutkainen lääkärikirja, tällä kertaa ehkäpä ortopedeille tarkoitettu - ja näytti pohtivan asiaa hieman. “Kai se olisi ystävällistä, mutta en näe, miksi, saati sitten miten me sen tekisimme”, hän vastasi lopulta.
“Miten niin miksi?” Alice kysyi hieman harmistuneena, sivuuttaen miten - kysymyksen täysin.
“Jos auto ja Bella ovat kunnossa ja lämmitys toimii, en näe syytä, miksi emme antaisi asioiden sujua omia raiteitaan pitkin, puuttumatta niiden kulkuun kalmankylmillä sormillamme”, Carlisle artikuloi ja painoi sitten jälleen katseensa kirjan sivuille.
“Mutta -” Alice ähkäisi ja käänsi sitten katseensa Jasperiin elehtien vilkkaasti silmillään. Arpinaamainen vampyyrimies vain kohautti heikosti harteitaan, ja Alice ymmärsi, että Jasper oli samaa mieltä Carlislen kanssa. Vaikea hänen itsensäkään oli siihen tosin mitään sanoa, perustelut olivat jyräävät, eikä Alice voinut paljastaa kantaansa kokonaan, ei muille kuin Jasperille… Ja Edwardille, perheen ajatustenlukijalle.
Jasper kädessään roikkuen Alice viiletti portaat sulokkaasti yläkertaan, Edwardin huoneeseen. Kun hän saapui sinne, Esme ja Edward istuivat jo siististi sängyllä heitä odottamassa, huolimatta touhuistaan, joiden äänet olivat kyllä vielä hetki sitten kuuluneet selkeästi samaisesta huoneesta. Edward kohotti ärtyneenä toista kulmaansa Alicelle, lukiessaan pikkusisarensa ajatuksia. Lopulta pronssihiuksinen kurtisti kulmiaan, tuhahti kyllästyneenä ja sanoi: “Mennään ulos puhumaan.”
Muutamaa sekuntia myöhemmin Esme ja Jasper oli jätetty Edwardin huoneeseen kahden, ja huoneen omistaja sekä tämän keijua muistuttava sisar olivat valkeassa metsässä lumituiskun keskellä.
“Alice, jos Carlisle…”
“Sinä luet hänen ajatuksiaan joka päivä, ja olet nähnyt minun ajatuksistani tulevaisuuden, joten kysynpä vaan, miten voit edes väittää vastaan?” Alicen ääni oli vaativa ja syyllistävä, ja Edward miltei tiesi jo lopputuloksen, johon tultaisiin. Silti hän yritti vielä.
“Se on vaarallista, mielettömän vaarallista, ja se on väärin!”
“Sinä näit sen itse, Ed! Et voi kieltää sitä Carlislelta, hän on niin yksin. Meillä kaikilla muilla on joku! Sinulla Esme, minulla Jasper, Emmettillä ja Rosella toisensa, mutta Carlisle, hän on yksin.” Alicen tummat lyhyet hiukset olivat jo täynnä pieniä lumihiutaleita ja metsä huojui tuulessa heidän ympärillään.
“Mutta hänen hajunsa, Bellan haju. Se… En viimeksikään onnistunut pidättelemään itseäni, ja mitä vaan voi tapahtua, ja…” Edward heilautti turhautuneena käsiään ilmassa, Alicen ajatellessa aiemmin näyssä näkemäänsä kuvaa. Edward luki hänen ajatuksiaan tahtomattaan, ja kuva poltteli hänenkin mielessään tuoreena.
“Alice, jos…”
“Edward, ajattele Carlislea, kiltti. Sinun täytyy auttaa minua!”
Pronssihiuksinen kuvankaunis nuorukainen istahti valkeaan lumeen. Hän oli hetken hiljaa, suu yhtenä viivana ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Yksi huokaisu pääsi ilmoille ja meripihkasilmät kohosivat katsomaan Aliceen. Tyttö hymyili, sillä hänen silmiensä edessä vilisevä näky kertoi tarpeeksi.
“Kiitos, Ed, tiesin, että suostuisit.”
“Joo, ei mit - Hetkonen! Sinä tiesit alusta alkaen, että suostuisin?!”
Alice väläytti kiusoittelevan virneen veljelleen, ja loikkasi sulokkaasti lumipyryn halki takaisin kohti taloa.
_________________________________________________________
Tällainen tälläkertaa, meni aika kauan, enkä vieläkään saa sitä kunnon toimintaa alkamaan mutta RÄÄÄH pitäisi varmaan sunnitella tätä kirjoittamista/juonta/jne. mitä joka lukuun tulee plaa plaa. Mutta nyt taisi tulla ainakin vähän pitempää? Vai? Nojaa, kommentit olisi kivoja....hih : )