Veriveljet (K11, slash, seikkailu, romance)

[Harsopilvi]

Veriveljet osa 11/?

Lumenvalkea kyyhkynen istui orrellaan kultaisessa häkissä. Häkki oli sen vankila, rangaistus, josta se tahtoi lentää vapauteen. Tuon viattoman olennon pieni, hohtavaa helmeä muistuttava kyynel putosi häkin lattialle hajoten tuhansiksi sirpaleiksi. Yritin avata häkin ovea, mutta se ei onnistunut ilman avainta. Missä se oli? Etsin sitä pitkään kuumeisesti, kunnes huomasin, että se roikkui ketjussa kaulassani. Kristalliavain. Kyyhkynen nosti päänsä ja katsoi minua toiveikkaasti.
”Älä huoli, pikkuinen”, sanoin sille rauhallisesti ”Minä autan sinut vapauteen.”

Työnsin avaimen lukkoon ja käänsin sitä varovaisesti. Häkin ovi aukeni kevyesti, höyhenen lailla. Aioin juuri auttaa linnun vapauteen, kun se hyökkäsi päälleni varoittamatta. Sen sulat värjäytyivät tummemmiksi kuin yö, joka pimeni ympärillämme hurjaa vauhtia. Musta kyyhkynen yritti ajaa minut kanssaan kauas alapuolelle, jossa kuumat liekit kohosivat ahneina ja pahaenteisinä. Ne halusivat niellä meidät sisuksiinsa. Polttaa meidät, kuten tuhannet muut sielut, joiden tuskanhuudot ja epätoivoiset avunpyynnöt täyttivät ilman.  Lintu tiesi tarkkaan, mikä tuo paikka oli. Se tiesi sen, ja silti se tahtoi mennä sinne kanssani ikuiseen kärsimykseen.

Joku tarttui jalkaani ja alkoi vetää meitä syvemmälle tuleen. Menin paniikkiin ja aloin huutaa täyttä kurkkua. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei tulisi apuun. Vain lintu kuuli, mutta se ei välittänyt. Se istuutui olkapäälleni rauhallisesti ja tyynesti. Mitä enemmän yritin rimpuilla, sitä kovempaa meitä kiskottiin. Yhtäkkiä näin välähdyksen mustista siivistä ja tunsin, kuinka jotakin painautui kasvojani vasten. Kylmä, kostea ja silti jollakin tapaa tuttu ja turvallinen…

Olin saada sydänkohtauksen herätessäni. Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joku suuteli minua parhaillaan pitäen käsistäni tiukasti kiinni. En pystynyt liikkumaan ja luulin tukehtuvani äskeisen painajaisen ja yllättävän herätyksen vuoksi. Jollakin ihmeen konstilla sain riuhtaistua itseni vapaaksi salaperäisen ahdistelijan otteesta, huutaen samalla jotakin hyvin epämääräistä. Pian huomasin, ettei kyseessä ollut mikään tuntematon hiippari, vaan  Hauru, joka katseli minua hiukan kummeksuen. Huokaisin helpotuksesta, vaikka sydämeni hakkasi yhä kuin viimeistä päivää.
”Mitäs tuo oli olevinaan?” kysyin häkeltyneenä ”Yrititkö tukehduttaa minut?”
”Näit painajaista”, Hauru vastasi ”Huusit ja rimpuilit hädissäsi, etkä herännyt, vaikka kuinka yritin. Siksi kokeilin tuota tapaa.”
Sitä tapaa? No, ainakin se oli toiminut. Olin jo lähes rauhoittunut, kunnes erehdyin katsomaan viereeni. Inouchi makasi siinä täydessä unessa, tyytyväisesti kuorsaten. Mokoma oli vieläpä varastanut peittoni lähes kokonaan.

”Anteeksi, jos olen liian utelias”, Hauru sanoi vinoilevasti ”Mutta saanen kysyä: mitä ihmettä tuo tekee tuossa?”
”Nukkuu”, vastasin näsäviisaasti. Muistin, kuinka Inouchi oli eilen illalla ollut aivan hermorauniona kuultuaan Haurun mukavan iltasadun. Hauru oli saattanut meidät koulunportille saakka ja lähtenyt sitten itse metsästämään, jättäen minut yksin tärisevän Inouchin kanssa. Poika oli roikkunut kädessäni kuin riivattu ja vaatinut, että saisi nukkua vieressäni. Häntä oli pelottanut olla yksin. Kerroin kaiken tämän Haurulle, joka puhkesi nauruun. Inouchilla täytyi olla melkoiset unenlahjat, kun hän ei ollut herännyt huutooni eikä Haurun nauruun. Sen sijaan joku naapurihuoneesta pamautti nyrkillään seinää ja käski meitä olemaan hiljempaa. Olihan vasta aamuyö. Nauroin Haurun kanssa hiljaa, kunnes muistin painajaiseni.

”Hauru… Mitä minä huusin unissani?” kysyin hyvin huolissani.
”’En halua Helvettiin’”, hän vastasi katsellen minua tutkailevasti ”Aika hurjaa. Millaista unta sinä oikein näit?”
Värähdin ajatellessani painajaista. Tiesin, että se oli vain uni ja että monet muut olivat varmaan nähneet vieläkin kauheampia painajaisia. Silti minua inhotti muistellessani niitä kauhunhetkiä, joita olin nukkuessani kokenut. Ahdistus kietoutui kaulani ympärille kylmien käsien lailla.
”Älä mieti sitä”, Hauru kuiskasi kietoen kätensä ympärilleni ”Et sinä minnekään Helvettiin ole menossa. Me emme mene minnekään. Me olemme täällä luultavasti ikuisesti.”
Me. Minua rauhoiti se, että hän puhui meistä monikossa. Menimmepä minne tahansa, olisimme siellä aina yhdessä. Helvettikään ei olisi Helvetti, sillä Hauru olisi siellä kanssani. Oloni parani huomattavasti ymmärrettyäni tämän. Silitin varovaisesti Haurun hiuksia. Se ei näyttänyt haittaavaan häntä pätkääkään, päinvastoin. Sydämeni tykytti. Tilanne oli käymässä erittäin kutkuttavaksi, kun Inouchi pilasi sen lahjakkaasti puhumalla unissaan. En saanut selvää hänen sanoistaan, mutta ne taisivat liittyä jotenkin Chihiroon. Haurua selvästi ärsytti, mutta sitten hän naurahti huvittuneesti:
”Mennään nukkumaan, tai et jaksa valvoa ensi yönä. Voit tulla minun viereeni, kun tuo Höyhensaarien matkailija on vallannut oman petisi. Vai herätäisimmekö hänet? Minulla on yksi erityisen hauska idea…”

Päätimme jättää Haurun mahtavan herätyksen ensi kertaan ja painua pehkuihin. Aamulla meitä odotti mitä viihdyttävin show, kun väliaikaiseksi rehtoriksi nimetty herra Enka piti puhetta koulun väelle. Hän kehotti meitä pikku kullannuppujaan käyttäytymään kunnolla lomalla ja pysymään loitolla vaaroista. Puheen jälkeen pakkasimme tavaramme ja valmistauduimme lähtemään Kurochin kartanolle, vaikka olikin vasta päivä. Tällä kertaa tarkoitus oli viipyä kauemmin kuin vain yksi ilta. Myös Inouchi oli pakannut kimpsunsa ja kampsunsa, sillä hän matkustaisi kotiin loman ajaksi.

”Tänäänkö ne vieraat tulevat?” hän kysyi meiltä tarkistaessaan, ettei ollut unohtanut mitään tärkeää. Minä nyökkäsin vastaukseksi. Hauru poltti tupakkaa näyttäen ulkoisesti tyyneltä ja välinpitämättömältä, mutta mielessään hän varmasti pohti, millainen tästä vierailusta oikein tulisi. Hän oli samaan aikaan sekä utelias että pessimistinen asian suhteen.
”Toivottavasti kaikki menee hyvin”, Inouchi sanoi varovaisesti. Hän ei ollut täysin perillä kaikista Haurun perheeseen tai varsinkaan muihin vampyyreihin liittyvistä asioista, joten siksi hän ei oikein tiennyt, mitä tässä tilanteessa olisi luontevinta sanoa.
”Varmasti”, hymyilin ja taputin Inouchia selkään ”Älä sinä siitä murehdi, kyllä me pärjäämme. Nauti vain lomasta!”
Hyvästeltyämme Inouchin Hauru tumppasi savukkeensa maahan ja lähdimme tarpomaan kohti metsää. Perillä kartanolla purimme tavarat Haurun suureen, upeaan huoneeseen ja jäimme odottamaan. Odottamaan auringonlaskua.

Öinen taivas oli täysin pilvetön ja miljoonat tähdet loistivat kirkkaasti timanttien lailla. Maisema vaikutti pukeutuneen näyttävimpään juhla-asuunsa pian saapuvia vieraita varten. Myös Kurochin perheellä oli yllään parhaimmat vaatteensa, ja minäkin olin saanut Haurulta lainaan valkean, silkkisen paidan. Se vaikutti todella kalliilta, pelkäsin sotkevani tai rikkovani sen. Ei sillä, että Hauru siitä välittäisi.
Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti. Seisoimme kaikki viisi siistissä rivissä kartanon edustalla. Emme puhuneet mitään. Hiljaisuus tuntui hitusen oudolta, kun oli tottunut perheenjäsenten ainaiseen kinasteluun ja siihen, että kokoajan joku heistä oli äänessä. Ilmassa oli hyvin voimakasta jännitystä. Äkkiä jokin rikkoi lähes piinaavan hiljaisuuden. Kuulin lähestyvän kavioiden kopseen. Kartanon portista vyöryivät esiin suuret, mustat vaunut upeiden hevosten vetäminä. Eläinten turkit kiilsivät kauniina sekä hyvin hoidettuina, ja ne näyttivät todella voimakkailta korskuessaan villisti. Ajuri pysäytti vaunut aivan eteemme ja laskeutui avaamaan ovea kyydissä oleville.
”Taka Kurochi, pitkästä aikaa!” tervehti vaunusta ensin astunut pitkä mies. Hänellä oli harmahtavat, taaksepäin kammatut hiukset ja melko terävät kasvonpiirteet. Hänen täytyi olla herra Kiba.

”Ilo on minun puolellani”, herra Kurochi sanoi kätellessään vierasta ”Ja hän on kai poikanne?”
”Kyllä”, herra Kiba vastasi viitaten vaunusta laskeutuneeseen poikaan ”Saanen esitellä esikoiseni, Cain. Tervehdipä Kurochin perhettä, poikani.”
”Jaa… Iltaa vaan”, Cain sanoi hitusen koppavasti. Hänen hiuksensa olivat hyvin tummanruskeat ja valuivat harteille rentoina laineina. Silmissään nuorukaisella oli aavistuksen ylevä ja epäilevä katse. Arvioin hänet suunnilleen Haurun ikäiseksi, ehkä hiukan nuoremmaksi. Cain astui sivuun vaunujen oven edestä, antaen tilaa viimeiselle vieraalle. Vaunusta astui ulos lyhyt ja siro, lähes hohtavan vaalea olento.

Hän oli Kiban perheen tytär. Hakun morsian.
Hän toi mieleen kauniin posliininuken, niin hauraalta hän näytti. Tytön pitkät, hopeiset kiharat säihkyivät kuunvalossa ja hän oli pukeutunut röyhelöiseen, puhtaanvalkeaan mekkoon. Hän ei hymyillyt, muttei myöskään vaikuttanut ylpeältä, kuten veljensä. Enemmänkin hiljaiselta ja kuoreensa vetäytyvältä.
”Teidän täytyy olla Raven”, Haku puhui tytölle kohteliaasti ja pehmeällä äänellä ”Hauska tavata. Minä olen Haku Kurochi. Sulhasenne.” Haku toimi herrasmiehen elein, tarttui hellästi Ravenin käteen ja suuteli sitä kevyesti. Pitkän Hakun rinnalla pikkuinen Raven näytti entistäkin pienemmältä.
”Kiitos, samoin”, tyttö vastasi hennolla äänellä. Hänen ilmeensä ei värähtänyt ja hänen silmänsä tuntuivat tuijottavan kauas kaukaisuuteen. Hän ei tuntunut olevan edes tässä maailmassa. Havahduin ajatuksistani huomatessani, että Cain tuijotti minua läpitunkevasti.
”Miten kohteliasta varata meille illallista”, hän sanoi ja hänen kasvoilleen levisi viekas hymy. Cainin kulmahampaat välkehtivät kuunvalossa hänen astuessaan lähemmäs minua. Hauru astui väliimme ja tuijotti Cainia murhaavasti. Ilmapiiri kiristyi hetkessä, eikä tappelu ollut kaukana. Cain vaikutti hitusen hemmotellulta, eikä selvästi pitänyt siitä, että häntä vastustettiin tavalla tai toisella. Hauru taas ei tuntunut pitävän Cainista ollenkaan ja halusi puolustaa minua vaikka henkensä edestä. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta heidän katseensa salamoivat.

”Ai niin, unohdinko mainita?” herra Kurochi selitti Kiban perheelle ”Ichiro on poikkeustapaus, hän kuuluu perheeseen. Hän on vannonut valan.”
Ensi kertaa ilme Ravenin silmissä muuttui. Se oli säikähtänyt, yllätynyt katse. Se tuli kuin aallon lailla ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkessä tyttö oli taas entisensä. Hiljainen ja vähäeleinen.
”Niinkö?” herra Kiba sanoi ”Cain, tule heti pois sieltä. Herra Kurochi on luvannut viedä meidät metsästämään myöhemmin.”
Herra Kurochi kehotti joukkoa siirtymään sisätiloihin, jotta voisi esitellä kartanon ja näyttää vieraille näiden huoneet. Hän käyttäytyi esimerkillisen isännän tavoin. Cain mulkaisi ensin minua, sitten Haurua ja sanoi pirullisesti virnuillen:
”Pidä hyvä huoli lemmikistäsi.”
Sen sanottuaan hän marssi sisälle muiden perässä.
”Mikä naurettava, leuhka kakara”, Hauru totesi ”Eikä pikkusiskollakaan taida olla kaikki kohdillaan. Omituista sakkia.”
Yhdyin hänen mielipiteeseensä, vaikken itse olisi käyttänyt noin suoria ilmaisuja. Kiban sisaruksissa oli kieltämättä jotakin hyvin erikoista.

”Missä heidän äitinsä on?” kysymys tuli yllätäen mieleeni.
”Herra Kiban vaimo lähti Cainin ollessa pieni, eikä koskaan palannut”, Hauru vastasi ”Ravenin äiti taas oli herra Kiban rakastajatar. Nainen teki kuulemma itsemurhan muutama vuosi sitten. Aika onnetonta menoa.”
”Mitä?!” hämmästyin ”Hurjaa… Se selittää, mikseivät Cain ja Raven muistuta toisiaan juuri ollenkaan… Mistä muuten tiedät kaiken tuon?”
”En voi väittää tietäväni”, hän vastasi olkiaan kohauttaen ”Ne ovat vain huhupuheita. Mutta se on ainakin varmaa, että vaimo lähti ja että sisaruksilla on eri äidit. Lopun tietävät vain Kibat itse.”
Tavallaan minun kävi sääliksi Cainia ja Ravenia. Heidän perheasiansa eivät tainneet olla ihan helpoimmasta päästä. Ainakin Hakulla ja Ravenilla oli yksi yhteinen asia, joskin surullinen sellainen: kummankaan äiti ei ollut enää elossa. Hauru näytti hetken aavistuksen poissaolevalta, tiesin hänen miettivän omaa äitiään ja tämän kauheaa kohtaloa. Pian hän kokosi itsensä ja seurasimme muita sisälle kartanoon.

Ilta oli varsin tapahtumarikas ja tunnelmaltaan hyvin erikoinen. Herra Kurochi ja herra Kiba tulivat erinomaisesti toimeen keskenään ja keskustelivat innokkaasti vanhempien vampyyriherrojen asioista. He puhuivat myös Hakun ja Ravenin tulevista häistä ja niiden järjestelyihin liittyvistä seikoista. Haku itse yritti parhaansa tehdäkseen Ravenin olon kotoisaksi, mikä ei ollut helppoa tytön vähäpuheisuuden vuoksi: oli mahdotonta saada selville, mistä hän piti ja mistä ei. Hän ei tuntunut välittävän. Hän vain oli. Chihiro yritti jutella Cainille, mutta ajautui tämän kanssa nopeasti samanlaiseen kireään tilanteeseen kuin Haurukin.
”Käsittämättömän ärsyttävä tyyppi!” Chihiro kihisi Haurulle ”Kuka se oikein luulee olevansa?! Jos se vielä sanoo jotakin ylimielistä, niin minä kyllä…!”
”Koeta pysyä nahoissasi”, Hauru kehotti ”Tuollaiset snobit nauttivat huomiosta. Hän haluaa, että suutut hänelle. Ärsytät häntä enemmän, jos asetut hänen käytöksensä yläpuolelle.”
Noin kypsästi Hauru neuvoi siskoaan, vaikka luultavasti tahtoi itse antaa Cainille selkään oikein perusteellisesti. Yhtäkkiä huomasimme nuorukaisen  livahtaneen ulos salista. Minne hän oikein oli kdonnut?

”Epäilyttävää”, Chihiro sanoi ”Minne se liero oikein meni? Varastaa varmaan kaikki arvotavarat ja häipyy kotiinsa.”
”Mihin hän rahaa tarvitsisi?” Hauru muistutti ”Kiboilla on sitä kyllä vaikka muille jakaa. Seuraan häntä ja otan selvää hänen aikeistaan. Pysykää te täällä.”
”Voinko minä tulla mukaasi?” kysyin välittämättä siitä, että hän oli käskenyt meidän molempien odottaa.
”Et tällä kertaa”, hän vastasi ”Herätämme liikaa huomiota, jos häivymme kaikki kerralla. Odota täällä Chihiron kanssa.”
Sen sanottuaan Hauru poistui huoneesta lähes huomaamattomasti. Minulle jäi hitusen omituinen olo. Olimme aina menneet yhdessä, kun kyse oli tällaisista tilanteista. Tuntui omituiselta, että hän kehottikin minua jäämään, vaikka se toisaalta saattoi olla viisainta tässä tilanteessa. Päätin luottaa häneen ja työntää epämukavat tunteet syrjään.

”Ichiro, toisitko keittiöstä lisää verta?” Herra Kurochi huikkasi minulle viitaten hänen ja herra Kiban tyhjiin laseihin ”Mieluiten nuoren naisen verta, sitä on pullollinen keittiön yläkaapissa. Alahan mennä nyt.”
Minun täytyi tunnustaa eräs asia: tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin, että kartanossa oli keittiö. Se tuntui hitusen turhalta ja naurettavalta, sillä eiväthän talon asukkaat syöneet mitään. Huone oli ilmeisesti sitä varten, että herra Kurochi säilytti siellä pullotettua, laadukkainta mahdollista verta. Sitä ei juotu milloin tahansa, vaan nautittiin hyvässä seurassa ja tarjoiltiin tärkeille vieraille. Kurotuin ottamaan pullon kaapista ja pyyhin pölyt sen päältä. Eikö kukaan ikinä siivonnut täällä? Olin jo aikeissa poistua keittiöstä, kun kuulin ääniä käytävästä. Hiivin huoneen ovelle ja kurkistin varovaisesti sen raosta. Sydämeni tuntui muljahtavan paikoiltaan järkytyksestä, jonka tuo näky minussa aiheutti.

Cain ja Hauru seisoivat lähekkäin niin, että Haurun selkä oli seinää vasten ja Cain piti hänestä tiukasti kiinni.

He suutelivat.

Paha olo vyöryi kehooni pakottaen minut  maahan. En pystynyt katsomaan. Halusin katsoa. En halunnut katsoa. Eniten halusin tietää, mitä hemmettiä täällä oli oikein tekeillä.

[Noruz]

EÄÄÄÄÄÄÄGH!!

Ensimmäinen ajatus tosta lopusta. Ja sen jälkeen: MITÄ HEMMETTIÄ?!
Öh... Rauhotun nyt vähän... Eli, olit kirjottanu koukuttavasti, mun piti men pelaamaa FFVII:tä, mut huomasin et oli tullu uus osa... Ja sekosin. Kirjotustyyli vaa paranee koko aja, juoni tiivistyy, ja mä HAKKAAN TON CAININ PENTELEEN, JOS SE EI IRROT LIKASII KÄPÄLIÄÄN HAURUSTA! Ah, kuinka fiksuja voimmekaan kommentoida, kun emme ole saaneet kahvia~

Jatkoa. Ja Cain, mä tulen ja syön sut. ♥ (En elä tarinan mukana, en...)

[Harsopilvi]

Veriveljet osa 12/?

En voinut ymmärtää näkemääni. Vasta äskenhän Hauru oli kutsunut Cainia leuhkaksi kakaraksi. Ylipäätään tuntui käsittämättömältä, että löysin hänet tekemästä tuollaista selkäni takana. Mikä tämä inhottava tunne oikein oli?

Epäilys? Sillä nimellä sitä taidettiin kutsua. En osannut oikein pukea sanoiksi tunteitani, sillä ne olivat minulle aivan uusia ja vieraita. Hauru ei ollut ennen antanut syytä sellaisiin. Meillä piti olla side, jota kukaan ei voisi rikkoa. Nyt tunsin oloni petetyksi ja epätoivoiseksi. Maailma oli särkynyt sirpaleiksi ja pudonnut päälleni.

Aioin juuri kerätä rohkeuteni katsoakseni heitä uudestaan, kun tunsin jonkun läsnäolon aivan lähelläni. Joku seisoi selkäni takana. Käännyin ympäri nopeasti ja valmiina puolustautumaan. Ikkunasta loistava kuunvalo lähes kimmelsi Ravenin hopeisissa hiuksissa ja sai hänet näyttämään yhtä aikaa aavemaiselta ja yliluonnollisen kauniilta. Hän seisoi paikoillaan hievahtamatta, katsellen minua äänettömästi. Tunnelma oli jotenkin unenomainen. Tytön lasittuneiden silmien pinnan alla väreili ääretön yötaivas tuhansine tähtineen. Jos ei ollut varuillaan, saattoi upota noiden silmien syvään salaisuuksien mereen. Avasin suuni sanoakseni jotakin, mutta hän esti minua, tarttui käteeni ja lähti juoksemaan. Hän avasi keittiön ikkunan vain kättään heilauttamalla ja kiskoi minut mukanaan ulos, vauhtia hidastamatta. Vasta huvimajan kohdalla tajusin pistää vastaan.

Hämmästyin, kun tyttö melkein kaatui minun vastusteluni vuoksi. Olihan hän toki pienikokoinen, mutta silti vampyyri. Miten hän oli noin heikko? Normaalille yönkansalaiselle en olisi voinut mitään. Pysähdyimme ja kysyin häneltä, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti toiminnallaan. Minne hän halusi minut viedä?

”Miksi teit sen?” hän kysyi hennolla äänellään ”Miksi vannoit valan?”
En ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Mitä minun valintani kuuluivat hänelle? Emmehän edes tunteneet toisiamme. Ajatellessani valaa muistin väistämättä Haurun kasvot ja äskeisen, järkyttävän näyn. Työnsin inhottavat tunteet pois ja keskityin Raveniin.
”Suonissasi virtaa… hirviön verta…”
”Hirviön?” en ymmärtänyt hänen sanavalintaansa ”Etkö ole itsekin… sellainen…?”
”Olen hirviö!” tyttö näytti ikään kuin romahtavan henkisesti, ”En halua olla tällainen, antaisin mitä vain vapautuakseni täsä painajaisesta!”

Ero hiljaiseen, peilityyneen olentoon oli pelottavan jyrkkä. Raven näytti olevan jonkinlaisen kohtauksen kourissa, kuin demonin riivaamana. Hän vaikutti halveksivan vampyyrejä ja sitä kautta itseään. Hän todella kärsi tuosta itseinhosta ja saattoi tehdä mitä tahansa senhetkisessä mielentilassaan.

Tyttö tarttui käteeni jälleen varoittamatta, tällä kertaa omituinen kiilto silmissään. Se muistutti hitusen janoisen verenimijän katsetta, mutta oli kuitenkin erilainen. Jotenkin… epätoivoinen ja surun kyllästämä.
”Minä vaihtaisin paikkaa kanssasi milloin tahansa”, hän sanoi itkien katkerasti.
 ”Antaisin mitä vain tullakseni ihmiseksi, jos se vain olisi mahdollista. Mutta sinä… sinulla oli elämä… Miksi luovuit siitä hirviön vuoksi?! Miksi haluat kuulua joukkoomme?!”
”En käsitä, mistä puhut”, vastasin yrittäen samalla keksiä keinoja tytön rauhoittamiseksi ”Älä kutsu itseäsi ja sukulaisiasi hirviöiksi. Minä en pidä teitä sellaisina. Te olette hienoa—”
”Valehtelet!” Raven huusi minulle. En ollut uskoa, että hänestä lähtisi noinkin paljon ääntä. Hän kohotti katseensa ja loi sen suoraan minuun. Hänen lumoavat silmänsä hohtivat purppuranpunaisina. En kyennyt irrottamaan katsettani niistä.

”Olet tehnyt itsellesi pahimman mahdollisen synnin suostuessasi valaan kaltaiseni kanssa”, hän sanoi äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa ”Ehkä voimme molemmat vapautua kärsimyksistämme ja saada armahduksen. Tule mukaani.”
Sillä hetkellä hänen pupillinsa muuttuivat puolikuun muotoisiksi ja maailma ympärillämme alkoi kieppua. Putosimme lähes pohjattomaan pimeyteen ja tyhjyyteen. Kymmenet kalmankalpeat, mätänevät kädet kurkottivat meitä kohti, yrittäen kiskoa meidät mukanaan vieläkin syvemmälle. Kaikkialla kaikui sanoinkuvaamattoman tuskaisia huutoja, avunpyyntöjä, joita ei kukaan kuunnellut. En voinut liikkua enkä irrottaa katsettani Ravenin silmistä. Olin joutunut niiden vangiksi.  

Tämä paikka oli niin todellinen… ja tämä kärsimys oli vielä sitäkin aidompaa. Kipu lävisti jokaisen soluni veitsen lailla pelon kaivautuessa luihin ja ytimiin. Mielessäni kaikui vain yksi ajatus: kuolen. Minä kuolen tänne, eikä kukaan tule auttamaan minua. Ei kukaan. Minut oli hylätty ja heitetty tänne ikuiseen kärsimykseen, painajaiseeni.
Jostakin kaukaa kuului ääniä. Tuttuja ääniä. Toisen olisin tunnistanut missä tahansa, vaikken olisi kuullut sitä sataan vuoteen. Ennen se oli täyttänyt minut toivolla ja riemulla, mutta nyt… uskaltaisinko vastata siihen?

”ICHIRO!”

Havahduin ja näin edessäni Haurun, jolla oli kasvoillaan hitusen säikähtänyt ilme. Harvinaista hänelle. Olimme yhä huvimajan edustalla, juuri siellä, missä Raven oli päättänyt viedä minut mukanaan syvyyksiin. Vieressämme Cain piteli sylissään väsynyttä, puoliunista siskoaan. Myös herra Kiba ja koko Kurochin perhe olivat saapuneet paikalle.
”Mitä tapahtui…?” kysyin hämilläni.
”Olen syvästi pahoillani tästä”, herra Kiba sanoi vakavasti ”Minun olisi pitänyt kertoa teille heti alussa. Raven on hieno tyttö, mutta hän ei halua juoda verta, koska pitää sitä julmana tapana. Viime aikoina hän on jopa ruvennut paastoamaan, yrittänyt jättää veren juomisen kokonaan pois… mutta tiedättehän, miten siinä käy.”

Kaikkien ilmeet kielivät, että he ymmärsivät täysin. Heille veri oli elinehto, kukaan ei selviäisi pitkään ilman sitä. Ainoana poikkeuksena olivat tapaukset, joissa vampyyri vetäytyi vuosikausiksi nukkumaan, kuten herra Kurochi oli tehnyt sata vuotta sitten. Untakaan ei tosin voinut jatkaa loputtomiin, vaan jossakin vaiheessa oli pakko nousta juomaan. Muuten kuivuisi kasaan ja menehtyisi.
Jano sai vampyyrit verenhimoisiksi ja vaarallisiksi, vaikka he normaalitilassa kykenisiväkin hillitsemään itseään. Raven yritti sulkea itsestään tämän piirteen pois, jostakin syystä hän piti sitä vaistoa moraalinsa vastaisena. Hän kieltäytyi juomasta verta, ja kärsi sen vuoksi tuollaisista mielen ailahteluista. Minun kävi häntä sääliksi.

”Antaisit jo periksi”, Cain huokaisi sisarelleen ”Haluatko heittää henkesi?”
”Äitikin teki niin…”, tyttö vastasi hiljaa, eikä jaksanut vastustella enempää. Herra Kiba näki kysyvät ilmeemme ja kertoi meille:
”Ravenin äiti oli hyvin omalaatuinen nainen. Hän piti veren juomista vastenmielisenä ja halusi säästää ihmiset siltä. Hän oli uskomattoman myötätuntoinen ihmisiä kohtaan ja kieltäytyi lopulta täysin juomasta verta. Kukaan ei onnistunut kääntämään hänen päätään. Lopulta jano ajoi hänet hulluuden partaalle ja hän päätyi riistämään hengen itseltään.”

Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa. Herra Kiba jatkoi:
”Se oli Ravenille kova paikka, mutta hän ihaili äitiään ja oli omaksunut tämän erikoisen ajatusmaailman. Nyt hän on tuollaisessa tilassa… heikossa ja epävakaassa… pelkään, että hänelle käy samoin kuin äidilleen…”

Katselimme kaikki Ravenia rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Hän oli erittäin heikossa kunnossa ja luultavasti tiesi itsekin, että hänen valitsemansa tie tuhoaisi hänet ennen pitkää. Pystyisikö häntä pelastamaan mitenkään?
”Käsittääkseni vaimollanne oli erityinen kyky parantaa sairaita”, Haku sanoi äkkiä Herra Kiballe kohteliaalla äänensävyllään ”Luuletteko, että hän olisi tiennyt vastauksen neiti Ravenin ongelmaan?”

Herra Kiba yllättyi siitä, että joku otti hänen vaimonsa puheeksi. Luultavasti aihe oli useimmille tabu, olihan vaimo lähtenyt jälkiä jättämättä. Cain näytti ihmeen tyyneltä, mutta uteliaalta. Minua vihlaisi ilkeästi ja loin häneen varsin inhottavan katseen. Hauru vilkaisi minua jotenkin kysyvästi.
”En nyt sanoisi ihan noin”, Herra Kiba vastasi ”Mutta kieltämättä Otomella oli laaja tietämys aiheesta. Hän olisi saattanut keksiä jotakin.”
Miehen olemus muuttui hitusen vaivaantuneeksi hänen jatkaessaan:
”Mutta kuten luultavasti tiedättekin, Otome ei ole enää vuosiin… krhm… hän ei ole enää aikoihin asunut luonamme. Emme tiedä, missä hän on.”
”Puhu vain omasta puolestasi”, Cain töksäytti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä kiinnostuneina. Erityisesti herra Kiba.
”Mitä tarkoitat?” mies kysyi pojaltaan ”Kyllähän sinä ymmärrät, että äitisi…”
”…asuu vuorilla omassa kartanossaan”, Cain sanoi. Kaikkien läsnäolijoiden reaktio vaihteli hiukan yllättyneestä todella järkyttyneeseen. Herra Kiba edusti jälkimmäistä ääripäätä.
”Mitäh?!” hän huudahti ”Oletko tiennyt kokoajan, minne hän katosi?!”
”Tietysti”, Cain vastasi olkiaan kohauttaen ”Totta kai hän on pitänyt yhteyttä lapseensa. Kielsi kertomasta sinulle. Uhkasi pyyhkiä sinut elävien kirjoista perusteellisesti, jos ilmestyisit jonakin päivänä hänen ovelleen. Hieno homma, isä."

Cain puhui pirullinen virne kasvoillaan ja selvästi ylpeänä siitä, että sai loistaa tiedoillaan. Herra Kiba näytti täysin lyödyltä ja häpeävältä. Kaikille oli viimeistään nyt selvää, miksi hänen vaimonsa oli lähtenyt; Cainin sylissä lepäävä Raven oli todiste suhteesta, jota Herra Kiba oli ylläpitänyt vaimonsa selän takana. Ei ihme, että asioiden paljastuttua nainen oli suuttunut ja päättänyt häipyä. Perheen koti oli luultavasti toiminut näyttönä melkoiselle draamalle.  

”Ehdotan, että osa meistä lähtee herra Cainin opastuksella vierailemaan Otome-rouvan luona”, Haku otti ohjat käsiinsä ”Neiti Ravenin kihlattuna velvollisuuteni on osallistua matkaan. Hauru ja Ichiro saavat lähteä mukaamme.”
”Miksi juuri he?” Chihiro kysyi ärsyyntyneenä ”Onko minussa jotakin vikaa?!”
”Minusta vain tuntuu siltä”, hän vastasi luoden meihin salaperäisen katseen ”Uskon sen olevan kaikille hyväksi.”
Haku puhui ikään kuin tietäisi jotakin, mitä me emme. Kenties hän vaistosi pahan oloni ja epävarmuuteni. Herra Kurochi kysyi Cainilta, kauanko matkaan menisi.
”Ihmisolennolta viikkokausia”, poika vastasi luoden minuun ylevän katseen ”Kävellen, siis. Mutta me muut voisimme päästä perille parissa yössä. Jos jättäisimme Ichi—”
”Hauru voi kantaa Ichiroa”, Haku keskeytti Cainin lauseen ”Ja minä voin huolehtia Ravenista, sillä hän on liian heikossa kunnossa selviytyäkseen sellaisesta matkasta itse. Jos teemme näin ja etenemme reippaasti, voimme päästä Otome-rouvan luo melko nopeasti. Sopiiko tällainen järjestely kaikille?”

Cain ei pitänyt siitä, että hänet keskeytettiin. Hän ei kuitenkaan keksinyt hyvää vastaväitettä, joten hän tyytyi Hakun suunnitelmaan hitusen nyreän ilmeen siivittämänä. Herra Kurochi katsoi poikaansa ylpeänä; Hakulla oli kykyä johtaa ja suunnitella asiat niin, että kaikki pystyivät hoitamaan oman osuutensa järkevästi.

Koska vastalauseita ei kuulunut, lähdimme matkaan vielä samana yönä. Minusta tuntui vähän inhottavalta olla niin lähellä Haurua, kun en tiennyt, mitä aiemmin näkemäni kohtaus oli oikein tarkoittanut. Hän vaikutti ihmettelevän etäistä olemustani, muttei tullut vastaan eikä kysynyt, mikä minua vaivasi. Se lisäsi huoltani entisestään ja aloin kuvitella mielessäni pahimpia mahdollisia tilanteita.
Kaiken ahdistuksenkin keskellä en voinut olla ihmettelemättä yönkansalaisten hämmästyttävää nopeutta. Maisemat vain kiisivät ohitsemme. En oikein tiennyt, oliko se juoksemista vai lentämistä. Kenties se oli jotakin niiden kahden väliltä. Toivoin sydämestäni, että olisin voinut nauttia kokemuksesta täysillä.

Kulkiessamme kadotin ajantajun. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten nopeasti etenimme ja kuinka pitkän matkan. Aamun sarastaessa olimme joka tapauksessa ehtineet jo suuren vuoriston alarinteille. Löysimme sattumalta pienen mökin, jossa asui ystävällinen leskirouva. Vanha nainen antoi meidän levätä pirtissään ja tarjosi meille syötävää, joskin se tuli tarpeeseen vain minulle. Rouva oli täpinöissään saadessaan vieraita:
”Voi kun te olette kaikki niin nuoria ja kauniita”, hän ihasteli ”Kolme komiaa nuorukaista ja noin suloinen tyttö… Vaan on hän huonossa kunnossa, lapsiparka… Minne olette oikein matkalla?”
”Hakemaan apua siskolleni”, Cain vastasi suoraan ja rehellisesti ”Vuorilla asuu eräs parantaja.”
”Ihanko totta?” rouva ihmetteli ”En tiennytkään, vaikka olen asunut tällä seudulla koko ikäni. Aina oppii näemmä jotakin uutta… niin se vain on. No, minä poistun nyt teitä häiritsemästä. Levätkää lapsoset, kun kerran kuljitte koko yön… Nukkukaa hyvin!”

Hän jätti meidät ja Hauru veti verhot kiinni. Rouva oli oikeassa. Yön pitkä matka oli väsyttänyt kaikkia, joten meidän kannattaisi nukkua kunnolla tämä päivä. Ennen nukahtamistani katsoin vielä vieressäni makaavaa Haurua. Hän oli siinä ihan lähellä, mutta samaan aikaan jossakin aivan muualla, ulottumattomissani. Normaalisti olisimme keskustelleet päivän tapahtumista pitkään ja pohdiskellen, mutta nyt kumpikaan ei hiiskunut sanaakaan. Tiesikö hän, että olin nähnyt hänet Cainin kanssa? Mitä oikeastaan olin nähnyt silloin? Se ainakin oli ollut totta, eikä Ravenin luomaa harhakuvaa.

Mikä meidän välillämme oli mennyt rikki?

Veriveljet, osa 13/?

Illan hämärryttyä kiitimme rouvaa vieraanvaraisuudesta ja jatkoimme matkaamme ylös vuorille. Yllätyin, kun Hauru jättäytyi tahallaan hiukan muiden taakse ja kysyi minulta:
”Ichiro, mikä sinua vaivaa? Olet ollut tosi outo eilisestä lähtien. Mitä on tapahtunut?”

 Hänen äänensä oli vakava. Oliko hän aidosti huolissaan?

”Sinunhan se pitäisi paremmin tietää”, ärähdin. Hämmästyin töykeää asennettani. Miksi tiuskin tuolla tavalla? Minähän olin toivonut, että hän yrittäisi selvittää asiaa.
”Mitä ihmettä tarkoitat?” hän kysyi. Tiesin hänen kohottavan kulmiaan kysyvästi, vaikken nähnytkään hänen kasvojaan. Hän kun kantoi minua selässään.
”Ai, et sitten halua kertoa?” kohotin ääntäni tajuamatta sitä itse ”Kyllä minä tiedän jo. Näin sinut. Näin teidät.”
”Mistä hemmetistä sinä puhut, Ichiro?!” Hauru alkoi hermostua ja laski minut selästään. Seisoimme kasvot vastakkain, tuijottaen toisiamme silmiin. Luultavasti katseeni leimusi lähes yhtä hurjana kuin hänen. En ollut koskaan ennen tuntenut tällaista vihanpuuskaa. Cain ja Haku olivat pysähtyneet ja he katselivat meitä etäämmältä Ravenin kanssa.

”Miksi hitossa et itse tunnusta, mitä olet puuhaillut selkäni takana?!” huusin välittämättä siitä, että yleisömme vähän matkan päässä voisi kuulla. Hauru tarttui minua olkapäästä eikä luultavasti huomannut itse, miten kovaa hän puristi. Tuntui melkein, kuin hänen sormensa olisivat porautuneet ihooni. Hän oli todella vihainen. Todella turhautunut ja hämmentynyt.

”Voisitko selittää ihan alusta alkaen?” hän sanoi hyvin painostavalla äänensävyllä ”Että minäkin ymmärrän, mitä pahaa olen muka tehnyt. Minä vain kysyn vointiasi ja sinä nostat siitä tällaisen metelin. Milloin sinusta on tullut tuollainen hemmetinmoinen draamakuningatar?”
”Cain”, sanoin nimen hitusen värisevällä äänellä. Hauru yllätyi niin, että hellitti otteensa minusta. Riuhtaisin itseni irti ja lähdin juoksemaan alas rinnettä.
”Hidasta, typerys!” Hauru huusi perääni ”Nyt on pimeää, ja rinne on liukas. Voit kompast—”

Hän ei ehtinyt edes lausettaan lopettaa, kun kompastuin irtokiviin ja kaaduin pahasti. Olimme jo melko korkealla, ja vuoren rinne vietti jyrkästi alaspäin. Liu’uin jäisessä kivikossa kohti suurta halkeamaa kalliossa. Tämä ei ollut Ravenin luoma painajainen. Tämä oli totta. Putosin ryminällä kohti kuolemaa, ja viimeiset sanani Haurulle olivat olleet sellaista kiukuttelua. Noiden pelottavien sekuntien aikana rukoilin kaikkia mahdollisia jumalia ja huusin mielessäni Haurua apuun. Noinkohan hän edes tulisi naurettavan käytökseni jälkeen?
Olin juuri putoamassa halkeamaan, kun joku tarttui käteeni ja veti minut turvaan. Se ei ollut Hauru, tunsin sen heti kosketuksesta. Käännyin hitaasti katsomaan pelastajaani.

Hetken luulin kuolleeni, sillä nainen näytti tummahiuksiselta enkeliltä. Pian kuitenkin tunnistin kasvonpiirteet ja ymmärsin, kuka tuo violettiin pukuun verhoutunut henkilö oli.
”Varoisit vähän, poikaseni”, Cainin äiti sanoi pehmeällä äänellä ”Täällä ei sovi kuolevaisten juoksennella miten sattuu.”

Hän johdatti meidät ylös vuoren huipulle, josta avautui henkeäsalpaava näkymä suureen, lumenvalkeaan laaksoon. Laakson keskellä kohosi valkea rakennus, joka oli kuin jonkinlainen jääpalatsi. Otome-rouvan kartano.
Istuuduimme olohuoneeseen ja Otomen palvelijatar toi Haurulle, Hakulle ja Cainille verta sievissä teekupeissa. Se oli vähän omituinen, mutta kierolla tavalla herttainen yhdistelmä. Minulle palvelustyttö niiasi ja pahoitteli, ettei heillä ollut mitään minulle sopivaa. Vastasin, ettei se haitannut ollenkaan. Rouva ilmeisesti asui vuorella kahdestaan palvelijattarensa kanssa. Selittäessämme vierailumme syytä Cainin äiti katsoi vuoron perään poikaansa, vuoroin tämän sylissä lepäävää Ravenia. Lopetettuamme hän huokaisi ja sanoi:
”On sanoinkuvaamattoman ihanaa nähdä sinut jälleen, Cain. Ikävää vain, että syynä on hänen tyttärensä…”

Tajusin vasta nyt, että olimme raahanneet Otomen kotiin tytön, jonka äidin kanssa herra Kiballa oli ollut suhde. Suhde, joka oli koitunut herra Kiban ja Otomen avioliiton tuhoksi. Pelkäsin hetken, että Otome tekisi Ravenille jotakin ikävää. Naisen ilme oli hetken ajan melko halveksuva. Tyttö ei herättänyt hänessä mukavia muistoja.

”Hän muistuttaa häiritsevän paljon äitiään”, Otome sanoi lopulta ”Mutta se ei ole hänen vikansa. En voi vihoitella syyttömälle, olkoon kenen tahansa lapsi.”
”Olemme erittäin kiitollisia”, Haku sanoi kunnioittavasti ”Pystyttekö autamaan morsiantani?”
”En ole psykologi”, Otome vastasi aidosti pahoillaan ”Osaan kyllä parantaa fyysisiä vammoja, mutta näen jo tutkimattakin, että tuon tytön ongelma on hänen mielessään. Jos hän ei niele ylpeyttään ja ala juoda verta pian, hänelle käy samoin kuin äidilleen. Surullista,  mutta totta.”

Haku rikkoi Otomen sanoja seuranneen hiljaisuuden. Poika oli ilmeisesti keksinyt jotakin.
”Raven-neiti”, hän sanoi pehmeästi kumartuessaan tytön puoleen ”Vältättekö verenjuomista siksi, ettette halua tehdä sitä ihmisille? Entä, jos tarjoaisin omaa vertani teille?”
”Mitä tarkoittatte…?” Raven kysyi hiljaa ja kohotti päätään. Hän katseli Hakua kimmeltävillä silmillään.
”Juuri sitä, mitä sanonkin”, Haku vastasi laskien kaulustaan, paljastaen kaulansa tytölle ”Minun kehoni on käytettävissänne. Teidän ei tarvitse huolehtia tai kärsiä omantunnontuskista, sillä annan sen teille vapaaehtoisesti. Mitä sanotte?”

Helpotuksen kyyneleet valuivat Ravenin poskille, kun hän syleili sulhasensa kaulaa varovasti, lopulta upottaen hampaansa tämän ihoon. Hakun ilmekään ei värähtänyt, vaan hän kesti hymyillen sen, mitä oli luvannutkin. Tämä oli jo toinen kerta, kun näin hänen tarjoavan vertaan toiselle vampyyrille. Hän oli valmis uhraamaan omastaan pelastaakseen läheisensä. Sillä hetkellä pitkä nuorukainen ja pienikokoinen tyttö näyttivät kuuluvan toisilleen täydellisesti, erilaisuudestaan riippumatta tai jopa sen ansiosta. Haku jos kuka pystyi käsittelemään Ravenia oikein, pitelemään tätä kuin kukkaa kämmenellä. Minusta tuntui, että ajan kanssa he oppisivat rakastamaan toisiaan aidosti, koko sydämistään.

”Tämänkö takia tänne tultiin?” Cain marisi pilaten kauniin tunnelman ”Tuohon ratkaisuun oltaisiin päädytty kotonakin. Tulimmeko turhaan tänne asti?”
”Joskus täytyy matkustaa kauas nähdäkseen selkeästi”, Otome vastasi ja pörrötti sitten poikansa hiuksia sanoen: ”Äläkä väitä, että tulit turhaan vierailemaan rakkaan äitisi luona. Saisit käydä useamminkin. Jestas, kun olet kasvanut viime kerrasta. Olit silloin ihan pieni poika.”

Nyt kun Ravenin tilanne oli selvitetty, ahdistus hiipi mieleeni. Ilmoitin lähteväni pienelle kävelylle kartanon lähelle. Minun oli päästävä hetkeksi pois, selvittelemään ajatuksiani.
”Mene vain, mutta ole varovainen”, Otome varoitti ”Oli onni, ettei sinulta murtunut luita aiemmin tänään. Tämä paikka ei todellakaan ole leikkimistä varten.”

Ihan kuin minä olisin aiemmin liukunut mäkeä huvikseni. Astuin ulos valkeaan maailmaan. Tähdet tuikkivat uskomattoman kirkkaina ja kuu näytti olevan hyvin lähellä. Se oli todella suuri. Kaikkialla oli hiirenhiljaista, muttei painostavalla vaan rauhoittavalla tavalla. Tämä maisema oli kuin sadusta.

”Cain”, sanoi taakseni kävellyt Hauru hitusen närkästyneellä, mutta myös melko katuvalla äänellä ”Haluaisin tietää, mitä tarkoitit sillä aiemmin, Ichiro.”
”No, kun…”, aloitin empien ”Näin sinut hänen kanssaan, kun olin hakemassa verta keittiöstä… Ja te… tiedäthän… Suu—”
”Ei voi olla totta”, hän puhkesi nauruun, eikä meinannut millään lopettaa.
”Mitä?” kysyin loukkaantuneena ”Ei se ole naurun asia, tahdon kuulla sinulta selityksen…”
”Ei siinä ole mitään selitettävää” hän vastasi hymyillen ”Se kömpelys vain kaatui minua vasten ja sellainen nolo tilanne pääsi syntymään. Luulin, ettei kukaan nähnyt. Voit uskoa, että työnsin sen snobin pois päältäni ja vähän äkkiä.”

Siinäkö kaikki? Katsoin Haurua häkeltyneenä, mutta suunnattoman helpottuneena. Tiesin, että pystyin luottamaan häneen taas. Olin aina voinut, vaikka epäilys olikin kalvanut minua hetken. Nyt minua hävetti, kun olin kuvitellut hänestä sellaista. Olin kuitenkin niin onnellinen, etteivät sanat riittäneet kuvailemaan tunteitani sillä hetkellä.

”Mutta ajatella, että siitä aiheutui niin suuri tappelu”, hän sanoi katsellen kauas horisonttiin ”Me emme olekaan koskaan riidelleet. Emme tuolla tavoin, kunnolla. Siinä olikin jotakin aivan uutta.”
”Jotkut sanovat, että se puhdistaa ilmapiiriä, ja että sopiminen lähentää”, vastasin. Hän hymähti sanoen:
”Ehkä meidän pitäisi riidellä useammin?”
”Kiitos, ei!” naurahdin. Kaikki oli hyvin taas. Hauru kaivoi taskustaan savukkeen ja aikoi sytyttää sen, mutta minä nappasin sen hänen kädestään ja heitin kauas pois.

”Miksi sinä noin teit?” Hauru kysyi ihmeissään.
”Koska tämä maistuu paremmalta ilman sitä”, vastasin ja suutelin häntä pitkään. Hän vastasi suudelmaan tyytyväisenä ja kietoi kätensä ympärilleni. Minun ei ollut kylmä, vaikka ulkona oli pakkasta ja Haurun iho oli viileä, kuten aina. Itse asiassa minulla oli lämpimämpi kuin koskaan ennen.

A/N: Alunperin tarinan piti päättyä jo 9. osaan, mutta mielessäni kummitteli idea jatkosta, joten syntyi vielä 4 osaa lisää... Ja niitä oli mukava kirjoittaa, kuten kaikkia aiempiakin. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti ♥ Postasin kaksi viimeistä osaa samalla kertaa. Päässä pyörii jo ajatuksia mahdollisesta spinoffista tai muusta vastaavasta, mutten uskalla luvata varmaksi mitään. Aika näyttää, tuleeko sellaista ja jos tulee, niin millainen. Joka tapauksessa ainakin itselläni on ollut älyttömän hauskaa näitä kirjoittaessa, ja toivon, että niitä on myös yhtä mukava lukea. Vielä kerran iso kiitos kaikille lukemisesta ja palautteesta! ^^♥

[Noruz]

Ei se voi olla loppu nyt! Mä haluun lukee viel lisää Haurun ja Ichiron "seikkailuista"...

Mutta mutta. Ei rakentavaa täl kertaa.

Kiitos ja odottelen innolla sun seuraavia kirjotuksia~! ♥

[Harsopilvi]

Kiitos Ja pieni infonmurunen: päätin kuitenkin jatkaa tarinaa vielä (tän parissa on niin kivaa, etten varmaan osaa lopettaa ikinä xD) en osaa sanoa, milloin jatkoa on tulossa, mutta se on ehdottomasti suunnitelmissa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää...

[Noruz]

Jee, kiitos jo valmiiksi~

Jään odottamaan innolla...

[Harsopilvi]

Veriveljet, osa 14/?


Sade maalasi maiseman harmaaksi ja rummutti kattoa tasaisesti, luoden omaa, uneliasta tunnelmaansa. Haurun huoneen suurista ikkunoista avautui lähes maalauksellinen näkymä kirkasvetiselle lammelle. Sen rannalla oli vielä pystyssä Hakun ja Ravenin häissä käytetty, punaisin ruusuin koristeltu vihkikaari. Se näytti juhlavalta jopa sateen piiskatessa sitä armotta. Huokaisin ja heitin puvuntakkini tuolin selkänojalle.
”Oli kyllä upeat juhlat”, sanoin rikkoen rauhallisen hiljaisuuden. ”Raven näytti todella onnelliselta.”
”Niin, hän on voinut paljon paremmin alettuaan juoda veljeni verta”, vastasi huoneen toisessa päässä seisonut Hauru. Hän vaikutti hyvin mietteliäältä ja poissaolevalta. Kysyin, painoiko jokin hänen mieltään.  

”Ai, näytinkö siltä?” hän kääntyi katsomaan minua hitusen hölmistyneenä. ”Ei minulla ole mitään hätää. Tämä sadesää vain nostatti muistoja pintaan.”
”Millaisia muistoja?” kysyin aidosti ihmeissäni. Hän naurahti huvittuneena ja käveli luokseni kevyesti, kuin liitäen. Hauru otti kasvoilleen salaperäisimmän ilmeensä. Sen, joka oli yhtä aikaa sekä ärsyttävä että uskomattoman kiehtova ja puoleensa vetävä.
”Eikö se sano sinulle yhtään mitään?” hän kysyi äänellään, joka soljui kevätsateen lailla. ”Eikö sinunkin pitäisi muistaa jotakin? En puhu sinulle enää ikinä, jos olet mennyt unohtamaan sen illan.” Viimeinen lause oli vitsi, mutta tuo äänensävy todellakin toi mieleeni jotakin hyvin tärkeää. Hymy levisi kasvoilleni vastatessani:
”Kaiken muun voin unohtaa, mutta sen illan muistan kyllä ikuisesti.”

Se ilta oli muuttanut elämäni täysin. Sinä iltana olin kohdannut hänet ensimmäistä kertaa.

Vuosi 1858

”Voit mennä jo kotiin, poju”, hautausurakoitsija sanoi käheällä äänellään. ”Olet työskennellyt ahkerasti, ja kohta tulee pimeää. Täällä ei ole kauhean kivaa yöllä. Heheheh…”
Vanha mies jaksoi aina vitsailla työhönsä liittyvistä asioista. Monet karttoivat häntä hänen omituisen huumorinsa vuoksi, mutta minusta hän oli varsin mukava ihminen. Vastasin hänelle pirteällä hymyllä:
”Kyllä minä jaksan vielä, enkä pelkää pimeää. Haluan kaivaa tämän kuopan valmiiksi, ennen kuin lähden kotiin.”
”Niin sitä pitää, mikäs tervettä nuorukaista estäisi”, mies vastasi leveästi virnuillen. ”Silloin täytyy toimia, kun vielä voi. Kukaan ei elä ikuisesti, minä jos kuka sen tiedän. Heheheh.”

Pysähdyin kuullessani tuon. Koko perheeni oli kuollut onnettomuudessa muutamaa kuukautta aiemmin. Äitini, isäni ja pikkuinen sisareni. Vain minä olin jäänyt ihmeen kaupalla henkiin ja nähnyt, kuinka tuli nieli rakkaan kotini ja läheiseni sen mukana. Muisto siitä tuntui yhä hyvin kipeältä, eivätkä muiden ihmisten välinpitämättömät reaktiot tai teennäiset  osanotot  helpottaneet oloani lainkaan.
Ihmiset syntyivät. Ihmiset elivät. Ja jokainen ihminen myös kuoli lopulta. Se oli täysin luonnollista, kuolema oli jokapäiväinen vieras meidänkin kaupungissamme. Toiset vain lähtivät aiemmin kuin toiset. Menetettyäni perheeni olin upottanut itseni töihin kahdesta syystä: elättääkseni itseni ja unohtaakseni. Työntääkseni syrjään nuo synkät ajatukset, jotka valtasivat mieleni ollessani yksin. Oli kyllä ironista, että kaiken tämän keskellä löysin itseni hautoja kaivamasta. Kenties se oli kohtalon ivaa tai muuta vastaavaa. Pakotin jälleen hymyn kasvoilleni ja sanoin hautausurakoitsijalle ovelasti:
”Mutta entä, jos elääkin? Jos onkin olemassa joku, joka on onnistunut huijaamaan kuolemaa? Joku, jolle vuosien vieriminen ei  merkitse yhtään mitään?”

Vanhus tuijotti minua kuin pahaista kylähullua. Sitten hän purskahti räkäiseen nauruun.
”Älä edes kuvittele tuommoisia!”, hän tokaisi. ”Mieti nyt. Jos kaikki eläisivät ikuisesti, minulta loppuisi työt. Se ei olisi lainkaan mukavaa.”
Sitten mies katsahti ylös taivaalle ja vihelsi.
”Taitaa tulla sadetta”, hän sanoi. ”Oikein kunnon myrsky, jos hyvin käy. Minä lähden ainakin kotiin päin. Sinunkin kannattaisi.”

Hautausurakoitsijan oli aivan pakko heittää vielä kauhujuttu ennen lähtöään. Hän puhui minulle aavemaisella äänellä, yrittäen luoda mahdollisimman pelottavaa tunnelmaa:
”Tiesitkös muuten, että toisinaan haudoista kuuluu huutoa? Korvia riipivää ulvontaa… Ja keskiyöllä ruumiit nousevat ylös vaeltelemaan kaupungille… Ainakin minusta se olisi erittäin kiintoisaa. Hehehehee…”

Olin kuunnellut hänen juttujaan niin monta kertaa, ettei tuo tehnyt enää mitään vaikutusta. Hänestä se oli kuitenkin hyvin hupaisaa, ja vanhus naureskeli itsekseen kävellessään pois hautausmaalta. Minä lähdin vasta hämärän tultua, ensimmäisten pisaroiden putoillessa taivaalta. Eipä aikaakaan, kun sade kietoi kaupungin harmaaseen huntuunsa. Siinä oli omalla tavallaan jotakin hyvin kaunista, vesi tuntui pesevän pois kaiken pahan ja kipeän. Ajatuksissani lähdin kulkemaan aivan väärille kujille. Havahduin kohdatessani nuoren, viekoittelevasti pukeutuneen tytön.
”Haluaisitteko pitää vähän hauskaa?” neito kysyi kietoessaan käsiään ympärilleni. ”Noin komealle herralle tarjoan kaiken puoleen hintaan.”
Tyttö oli tuskin minua vanhempi. Otin hänen kätensä pois kaulaltani ja annoin hänelle muutaman lantin, sanoen:
”Käytä ne viisaasti ja etsi oikea työ.”

Tyttö jäi katselemaan perääni ihmeissään. Ehdin hädin tuskin kulman taakse, kun kuulin takaani kiljuntaa. Tein vaistomaisesti täyskäännöksen ja juoksin takaisin kujalle. Pysähdyin nähdessäni nuoren, hohtavan vaalean pojan, joka oli kumartunut äskeisen tytön lähelle. Aluksi luulin heidän suutelevan, mutta pian tajusin, ettei siitä ollut kyse. Ei todellakaan.

Poika puri tytön kaulaa ja joi tämän verta.

Nuorukainen huomasi minut ja irrotti otteensa uhristaan. Tyttö valahti tajuttomaksi, mutta vaikutti olevan muuten kunnossa. Poika haroi märkiä, tummia hiuksiaan katsellessaan minua uteliaana. Hän oli pukeutunut pitkään, mustaan takkiin ja hänen silmänsä hehkuivat rubiininpunaisina.

”Ai, sainkin yleisöä”, hän sanoi äänellä, joka oli niin kaunis, että se sai minut värähtämään. Tuo henkilö ei voinut olla tavallinen ihminen, vaistoni kertoi sen heti. Häntä ympäröi kummallinen aura, joka toisaalta karkoitti ja toisaalta veti puoleensa. Poika otti yhden askeleen, ja yhtäkkiä hän seisoikin aivan silmieni edessä. Ei kukaan voinut liikkua noin nopeasti, se ei vain ollut mahdollista. Jokin ikivanha aisti käski minua pakenemaan, juoksemaan pois niin nopeasti kuin vain pääsisin. Mutten voinut. Jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja kehoni tärisi kauttaaltaan. Kummallista oli, että vaikka pelkäsin häntä koko sydämestäni, tunsin samaan aikaan halua jäädä kiinni, jäädä tuon uskomattoman kaunispiirteisen olennon luokse.

”Nätti, vaalea poika. Järkeä sinulle ei kyllä ole paljon suotu, kun siinä vielä seisot. Vai oletko kenties ihastunut minuun?” poika kysyi flirttailevasti, kuin ärsyttäen minua tahallaan. En osannut vastata hänelle yhtään mitään. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin koskaan ennen. Poika pyyhkäisi verta suupielestään ja sanoi:
”Syntisen naisen veressä on kieltämättä oma sävynsä, mutta miltä mahtaa maistua viaton nuorukainen? Enpä ole aiemmin kokeillut.”
Hän oli juuri aikeissa purra minua, kun kujan päästä kuului ääniä. Lähistöllä olleet ihmiset olivat myös kuulleet tytön kiljunnan ja kiiruhtaneet paikalle katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Poika sanoi minulle salaperäisellä äänensävyllä:
”Tulen käymään luonasi ensi yönä. Ole hyvä ja kutsu minut silloin sisään.”

Hän katosi varjoihin juuri samalla hetkellä, kun joukko ihmisiä rynnisti kujalle. Minä jäin seisomaan sateeseen häkeltyneenä, kykenemättömänä ymmärtämään kaikkea tapahtunutta. Yksi asia oli kuitenkin varma: tuo henkilö saapuisi luokseni ensi yönä. Hän tulisi, enkä tiennyt ollenkaan, mitä odottaa hänen vierailultaan.

Pelkäsin ja toivoin hänen pysyvän kaukana asuinpaikastani.

Ja samalla toivoin näkeväni hänet uudelleen.

[Noruz]

Oaaaagh~

Mä oon jo odotellutkin tätä osaa~! JA sain mukavasti nyt tähän "aamuun" nenäverenvuotoreaktiota... Hauru on ihana.

Joo mun mitäänsanomaton kommentti taas vaihteeksi... Jatkoa kiitos~ <3

[Harsopilvi]

Veriveljet, osa 15/?

Kuuntelin hermostuneena sydämeni lyöntejä. Ulkona oli säkkipimeää. Onneksi siellä satoi jälleen, sillä ropina piti epäilyttävät äänet loitolla ja rauhoitti mieltäni vähäsen. Istuin pienen ullakkokamarini nurkassa, tuijottaen ikkunan takana avautuvaa pimeyttä. Vuokraemäntäni nukkui huoneessaan alakerrassa, autuaan tietämättömänä minua kalvavasta pelosta. Otin kynttilän käteeni ja kävelin ikkunan luo. Tarkastelin sen kulmaan piirrettyä, pienenpientä pentagrammia. Kertasin mielessäni kuluneen päivän tapahtumia. Olin kohdannut hautausmaalla kaksi hiukan kummallista tuttavuutta.

”Hyvää päivää, nuori mies. Ichiro on nimesi, eikö totta?” kysyi pitkään viittaan pukeutunut mies. Hänen vieressään seisoi samanlaista asua pitävä nainen. Mietin, mahtoivatko he kuulua jonkinlaiseen järjestöön. Ainakin he vaikuttivat kovin virallisilta. Laskin lapioni maahan ja vastasin miehelle:
”Kyllä, minä se olen. Miten voin olla avuksi?”
”Minä olen Noir ja tässä on kumppanini Riza”, tumma mies esitteli. ”Haluaisimme keskustella kanssasi eräästä asiasta. Näitkö sattumoisin mitään kummallista eilen illalla?”
Hänen ilmeensä oli vakava ja katseensa pistävä. Riza puuttui keskusteluun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata:
”Tiedämme, että kohtasit kadulla sellaisen. Mitä se sanoi sinulle?”
Nainen ei ollut yhtä tuima kuin toverinsa, mutta puhui hyvin päättäväisesti ja varmalla asenteella. Mielessäni välähti kuva eilisestä nuorukaisesta ja päässäni kaikuivat hänen sanansa. Hänen lupauksensa siitä, että hän tulisi takaisin seuraavana yönä. Nielin epävarmuuteni ja päätin pysyä vahvana.
”Mistä tarkalleen ottaen puhutte?” kysyin. ”Mikä on ’sellainen’?”
Noir tarkisti, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä. Sitten hän kumartui lähemmäs minua ja sanoi matalalla äänellään:
”Vampyyrin.”

Kylmä tunne läpäisi kehoni veitsen lailla, kun kuulin tuon yhden ainoan sanan. Vampyyri. Olin jollakin tasolla jo aavistanut sen. Nähnyt merkit, mutta kieltäytynyt uskomasta niitä. Nyt joku sanoi sen minulle suoraan, en voinut paeta sitä enää. Noir ja Riza katsoivat minua tarkkaavaisina; he olivat jo nähneet järkyttyneen reaktioni ja odottivat vastausta kysymykseensä.
”Mistä tiedätte tuon?” kysyin hämmästyneenä ”Mistä tiedätte, että tapasin hänet?”
”Meillä on omat lähteemme”, Noir vastasi kylmästi ”Äläkä käytä siitä sanaa ”hän”. Ne olennot eivät ole ihmisiä. Ne ovat julmia verenimijöitä, hirviöitä vailla tunteita. Siksi meidän kiltamme on olemassa. Siksi työskentelemme yötä päivää suojellaksemme viattomia ihmisiä, hävittääksemme ne moraalittomat pedot maan päältä.”

Huomasin vasta nyt pienen, kultaisen vaakunan Noirin ja Rizan puvuissa. Sen täytyi olla killan tunnus.
”Vampyyrinmetsästäjiä”, sanoin viileällä äänellä, jota yllätyin itsekin. Kaksikko nyökkäsi ja vahvisti siten arvaukseni oikeaksi. Seurasin sivusilmällä, kuinka läheisiin puihin alkoi kerääntyä hiilenmustia korppeja. Ainahan niitä täällä pyöri, mutta nyt niissä oli jotakin pahaenteistä. Ne tuijottivat meitä. Ne kuuntelivat jokaista sanaamme. Mietin, mahtoivatko metsästäjät huomata niitä.
”Takaisin sinuun, poikaseni”, Riza vaati vastausta. ”Mitä se kylmäihoinen sanoi sinulle? Pyydän sinua olemaan rehellinen. Se on koko kaupungin asukkaiden hyväksi.”

Sydämeni löi nopeasti. Käteni hikosivat. Korpit odottivat vastaustani. Harkittuani useaa eri vaihtoehtoa sain hädin tuskin mutistua:
”Ei mitään. Hän ei sanonut minulle mitään erityistä.”
Metsästäjät katsoivat ensin minua, sitten toisiaan ja jälleen minua. Lopulta he näyttivät tyytyvän vastaukseeni ja ojensivat minulle pienen paperinpalan.
”Piirrä tämä kuvio huoneesi ikkunaan ja lue samalla tähän kirjoitettu loitsu”, Riza neuvoi. ”Jos se vampyyri yrittää lähestyä sinua uudelleen, se ei voi astua sisään kotiisi. Tämä suojelee sinua.”

Sen sanottuaan he olivat hyvästelleet minut ja menneet matkoihinsa. Epäröityäni hetken olin piirtänyt pentagrammin ikkunaan ja lukenut paperiin kirjoitetun loitsun. Se tuntui hiukan pelottavalta touhulta. Olin polttanut ohjelapun heti rituaalin suoritettuani, sillä sen näkeminen sai aikaan selittämättömän, ahdistavan olon. Turvaahan sen piti tuoda, eikä vain lisää huolia ja pelkoja, ajattelin ärsyyntyneenä. Huokaisin ja kävelin pois ikkunan luota, takaisin huoneeni perimmäiseen nurkkaan. Minulla ei ollut kelloa, mutta arvelin sen lähestyvän puolta yötä. Toivoin, ettei keskiyö koskaan tulisi. Toisaalta sitten joutuisin elämään tässä pelonsekaisessa tunteessa ikuisesti. Yhtäkkiä kuulin ulkoa äänen:
”Minä tulin, kuten lupasin. Pyydä minut sisään, Ichiro.”

En nähnyt ikkunan takana ketään, mutta kuulin äänen selkeästi. Se ei voinut olla vain kuvitelmaani. Ihmettelin, mistä hän tiesi nimeni. Kysyin sitä hiljaisella, vapisevalla äänelläni. Kynttilän valo lepatti villisti, sillä käteni tärisi kuin vanhalla ihmisellä.
”Onko sillä mitään merkitystä, Ichiro?” vampyyri vastasi lähes hypnoottisella äänellä. ”Kutsu minut, Ichiro.”
Tuntui oudolta kuulla hänen toistavan nimeäni. Hän puhui juuri minulle, ei kenellekään muulle. Vilkaisin pentagrammia ja mietin. Ajatukset salamoivat päässäni, päätöksenteko oli äärimmäisen hankalaa. Järkevä puoleni käski minua käpertymään sängyn alle ja pysymään siellä aamuun saakka. Toisaalta taas tunsin kummaa halua totella tuota salaperäistä olentoa, päästää hänet sisään ja katsoa, mitä tapahtuisi. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi silkkaa hulluutta ja tyhmänrohkeutta.

”Täällä on kylmää ja kosteaa”, poika jatkoi maanitteluaan. ”Etkö päästäisi minua sisälle lämpimään? Haluan tulla sinne, Ichiro.”
Ei kylmä sadesää häntä häirinnyt, sen tiesin heti alkuunsa. Viimein tein päätökseni ja avasin suuni:
”Tule tänne.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin noiden sanojen pudotessa huuliltani. Jääkylmä tuulenvire puhalsi kynttilän liekin sammuksiin, ja ikkunan viereen ilmestyi hahmo pimeydestä. Erotin omahyväisen hymyn hänen valkeilla kasvoillaan.
”Kiitos”, hän sanoi ja mulkaisi huvittuneena ikkunaan piirrettyä pentagrammia. ”Tuon kirouksen vaikuttaessa en voi astua sisään, ellei minua erikseen kutsuta. Kiitän vieraanvaraisuudestasi, Ichiro.”

Olin langennut suoraan hänen ansaansa. Tunsin itseni lannistetuksi, enkä tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Hädin tuskin kykenin liikkumaan. Onnistuin lausumaan yksinkertaisen kysymyksen:
”Miksi tulit tänne? Miksi juuri minä?”
”Eikö meillä jäänyt jotain kesken?” hän kysyi kävellessään luokseni. Nuorukainen kumartui lähelleni ja kosketti huulillaan kaulaani. Odotin hänen purevan. Mietin, paljonko se sattuisi.  Olisin voinut huutaa apua, mutta mitä se olisi auttanut? Vuokraemäntäni tuskin kuului metsästäjien joukkoon. Aiheuttaisin vain vaaratilanteen hänelle ja muulle talonväelle. Olin itse aiheuttanut ongelmani kutsumalla yön kansalaisen huoneeseeni, joten saisin myös kärsiä teostani yksin. Vampyyri nosti kasvonsa ja naurahti.
”Kunhan vitsailin”, hän virnuili. ”Join eilen tarpeeksi, ei minulla tänään ole jano. Halusin vain nähdä sinut.”
”Miksi ihmeessä?” kysyin yllättyneenä ja hiukan ärtyneenä. Mitä ihmettä hän tarkoitti tuolla?
”Tjaa, enpä tiedä”, poika vastasi olkiaan kohauttaen. ”Vaikutat kiinnostavalta tyypiltä, sinussa on jotakin erilaista. Päätin vähän leikkiä kanssasi.”
”En tiedä, mitä tarkoitat leikkimisellä”, ärähdin. ”Mutta mikään ei oikeuta sinua kohtelemaan toisia kuin esineitä. Jos sinulla ei ole minulle oikeaa asiaa, niin voit yhtä hyvin lähteä.”

Hämmästyin rohkeuttani. Ehkä pieni rentoutumiseni johtui siitä, etten nähnyt enää edessäni pelkästään verenjanoista petoa. Tuolla tyypillä oli selkeästi oma luonteensa – ja varsin ärsyttävä sellainen. Hän yllättyi yhtäkkistä urheudenpuuskaani ja pörrötti hiuksiani leikitellen:
”Arvasinhan minä, olet todella mielenkiintoinen kaveri. Kukaan ihminen ei ole ennen puhunut minulle tuohon sävyyn. Useimmat vain lankeavat jalkoihini tai vapisevat pelosta. Se on toisaalta erittäin hauskaa, mutta pidemmän päälle pitkästyttävää.”

Äkkiä ulkoa kuului toisen nuorukaisen ääni, jotenkin samansävyinen kuin ylleni kumartuneen vampyyrinkin.
”Jätä se poika rauhaan ja ala tulla”, ääni pyysi kohteliaasti mutta päättäväisesti. ”Isällä on meille tärkeää asiaa.” 
”Sano ukolle, että ei voisi vähempää kiinnostaa”, vampyyri vastasi, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen. Ulkona odottava nuorukainen sanoi rauhallisesti:
”Sinun kannattaisi, sillä asia koskee metsästäjiä. Heidän viimeaikainen, aktiivinen toimintansa on aiheuttanut runsaasti huolta lähiseuduilla. Meidän on neuvoteltava muiden sukujen kanssa selvityksiämme mahdollisimman – ”
”Älä käytä noin hienoja lauseita, Haku”, toinen huokaisi ja nousi seisomaan. ”Kyllä minä tiedän, mistä on kyse. Odota siinä, tulen kanssasi.”
Katsoin häntä silmät loistaen hämmästyksestä.
”Sanoiko hän ’isä’?” kysyin ihmeissäni. ”Onko teilläkin perhe?”
Hän katsoi minua kuin olisin ollut vähä-älyinen.
”Tietysti”, hän tuhahti. ”Mistä ajattelit meidän tulevan? Tuolla ulkona on isoveljeni, ja kotoa löytyy myös pikkusisko. Niin ja rasittava kääpä, jota myös isäksi kutsutaan.”

Hänen silmissään loisti tietynlainen pilke, kun hän puhui perheestään. Hän näytti ihan oikeasti välittävän heistä, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Noirin puheet julmista, täysin tunteettomista hirviöistä eivät sopineet kuvaan ollenkaan. En tiennyt, voisiko noihin olentoihin luottaa, mutten myöskään pelännyt heitä niin paljon kuin vielä hetkeä aiemmin. Uteliaisuuteni oli kasvanut pelkoa suuremmaksi. Halusin kysyä pojalta vielä yhden kysymyksen, ennen kuin hän lähtisi pois veljensä mukana:
”Sitten teillä kaikilla on varmaan myös nimet?”
”Totta kai”, hän vastasi ovelasti hymyillen. ”Ja arvaan, mitä aiot seuraavaksi kysyä. Se on Hauru. Minun nimeni, siis.”
”Hauru?” toistin ääneen. Hän nyökkäsi ja iski minulle silmää ennen kuin katosi jälleen varjoihin. Pian en aistinut enää hänen tai hänen veljensä läsnäoloa. He olivat jo kaukana. Menin ikkunan luo ja yritin pyyhkiä pentagrammin pois, siinä onnistumatta. Ilmeisesti vain metsästäjä tiesi konstit kirouksen purkamiseen.

”No jaa”, sanoin itsekseni katsellessani ikkunasta vesisadetta ”Minun täytyy vain kutsua hänet sisään.”

[NeitiMusta]

Mä rakastan tätä. Tää on aivan ihana.

En voi lakata hymyilemästä. Jotenkin toi Haurun tyyli, puhetapa, kaikki on aivan ihana. Se on just tollanen ivallisen huvittuneen pisteliään tietävä. Se vaan on niin suloinen.

Luin tän koko jutun putkeen, enkä oikeesti voinu lopettaa lukemista. Tykkään tosi paljon näiden lukujen pituudesta ja muutenkin siitä tyylistä, millä oot nää kirjottanu. Ja hahmot on myös äärettämän kivoja. Varsinkin Haurun, Hakun ja Chihiron kinailua on kiva lukee. Siinä luvussa kun ne herätti Takan, en voinut olla nauramatta ääneen, ja kovaa. Se vaikutti ihan samanlaiselta ku Hauru.

Tähän täytyy kyllä ehdottomasti tulla jatkoa. Tätä on äärettömän kiva lukee, joten ihan pakko saada lukea viel lisää. Hauru vaan on niin ihana.

NeitiMusta.

[Noruz]

Oi oi oi mä sekosin huomatessani uude osan!

Ja syystä. Oli taas ihanaa tekstiä, enkä malt odottaa seuraavaa lukuu!

[Harsopilvi]

Kiitus palautteesta! Anteeksi, ettei uutta osaa ole kuulunut ikuisuuksiin. Olin kesällä 5 viikkoa reissussa ja kotiin palattuakin oli paljon tekemistä ja ohjelmaa, joten ehdin taas kirjoitella kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Mutta tässä sitä taas olisi; jatkoa nimittäin

Veriveljet osa 16/?


Annoin katseeni kiitää pitkin kuunvalossa kimmeltävää vedenpintaa. Tällaisina öinä Kurochin kartanon puutarha oli kuin suoraan satukirjasta – Erona tietysti se, etteivät taloa asuttaneet prinssit ja prinsessat, vaan verestä ravintonsa saavat yön kansalaiset. Vaaleat hahmot lähes loistivat sinertävässä maisemassa. Heitä oli useita, sillä herra Kurochi oli kutsunut tilaisuuteen tärkeimpien sukulaisten ja tuttavien lisäksi myös muutamien muiden vaikutusvaltaisten vampyyrisukujen johtajia. He olivat täällä todistamassa harvinaislaatuisen siteen solmimista. Siteen, jonka täydestä merkityksestä kenelläkään ei vaikuttanut olevan varmaa tietoa, vaikka asiaa olikin historian aikana pohdittu tuhansia kertoja. Yön kansa eli huomattavasti pidempään kuin muut, se oli kiistatta selvää. Mutta lienikö silti hengissä enää ainuttakaan, joka olisi tuntenut verivalan salaisuudet?

Hauru oli ehdottanut sitä aivan yllättäen, keskellä yötä ja keskellä metsää. Olimme silloin tunteneet toisemme jo hyvän aikaa, ja hän merkitsi minulle enemmän kuin yksikään tuntemani ihminen. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää. Olin jopa oppinut hyväksymään sen tosiasian, että Hauru tarvitsi verta elääkseen. Ihme kyllä se ei edes kuvottanut minua. Olimme olleet matkalla hänen kotiinsa, kauas, syvälle metsään, kun nuorukainen oli kysynyt äkkiä:
”Mitä aiot tehdä tästä eteenpäin, Ichiro? Onko sinulla jokin unelma, tai jotakin sellaista?”

Hätkähdin kuullessani kysymyksen. En ollut koskaan ajatellut sitä. Menetettyäni perheeni olin kyennyt suunnittelemaan elämääni lähinnä seuraavaan päivään asti, tavoitteenani tulla toimeen ja päästä oikeasti jaloilleni. Kenties olisin halunnut varttua kunnon kansalaiseksi, tehdä ahkerasti töitä. Ehkä löytää vaimon, elättää hänet ja lapsikatraamme. Jotakin hyvin tyypillistä ja normaalia. Jotakin, joka olisi osoittanut ihmisille, että pystyn ja selviän. Tilanne oli muuttunut tavattuani Haurun. Hänen lähdettyään huoneestani aamunkoitteessa aloin jo haaveilla seuraavasta illasta, jolloin hän palaisi jälleen luokseni. Hän oli minun nykyhetkeni ja ainainen toiveeni.

En minä osannut kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta. En ilman Haurua, enkä oikeastaan täysin hänen kanssaankaan, vaikka se aina silloin tällöin olikin käynyt mielessäni. Mitä siitä oikein tulisi, jos minä vain vanhenisin vuodesta toiseen hänen pysyessään lähes muuttumattomana? Erittäin kummalliselta se olisi vaikuttanut. Ajatus oli saanut minussa aikaan pienen ahdistuksen. Silloin mustahiuksinen nuorukainen oli kertonut minulle verivalasta.
”Mieti sitä, Ichiro”, Hauru oli sanonut tarttuen käteeni. ”Ikuisuus. Se on muuten pitkä aika. Olisitko valmis siihen?”
Pojan ilme oli ollut vakava. Hän ei ollut halunnut painostaa minua, sillä kyse oli suuresta askeleesta. Sen ottaminen tarkoittaisi kaiken entisen hylkäämistä, täysin uuden elämän aloittamista. Se tarkoittaisi, että valitsisin hänet mielummin kuin kaiken sen, mitä minulla oli omassa elämässäni.

Mitä minulla ylipäätään oli? Vuokrahuone vanhan naisen ullakolla, raskas työpaikka hautuumaalla. Ei juurikaan ystäviä, jos ei laskettu kieroutuneen huumorintajun omaavaa hautausurakoitsijaa. Kaiken huipuksi ne vampyyrinmetsästäjät olivat pyörineet ympärilläni jatkuvasti kuin ahneet korppikotkat, aavistaen, että olin salaillut heiltä jotakin. Minulla ei todellakaan ollut yhtään mitään. Vain Hauru, mutta minusta oli tuntunut, että se riitti.

Siksi me seisoimme nyt Kurochin kartanon puutarhassa, kirkasvetisen lammen rannalla. Loin katseeni vuoronperään jokaiseen läsnäolijaan, saaden vastaukseksi hyväksyviä ilmeitä. Haurun sisarukset, herra Kurochi, minulle tuntemattomat vieraat… kaikki odottivat mielenkiinnolla pian alkavaa rituaalia. Viimeisenä katsoin vieressäni seisovaa, ylpeästi hymyilevää Haurua. Vaikka hän näyttikin ulospäin täysin rennolta, tiesin hänen jännittävän vähäsen. Eikä suotta, sillä ei tällaisia valoja solmittu kuin hyvin harvoin. Tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta jokaiselle paikallaolijalle. Hauru kysyi minulta, olinko valmis, ja minä vastasin hänelle varmalla nyökkäyksellä. Totta kai olin valmis. En ollut koskaan aiemmin ollut yhtä varma mistään. Mustahiuksinen nuorukainen astui lähemmäs minua ja silitti hiuksiani harkiten, kuin korostaen tilanteen arvokkuutta ja valan vannovien läheisyyttä. Hitaasti hän upoti hampaansa kaulaani. En päästänyt pienintäkään inahdusta, vaikka kipu saikin kyyneleet vuotamaan silmistäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hauru joi vertani. Fyysinen tuska ei tuntunut pahalta, koska juuri hän aiheutti sen minulle. Pian hän irrottautui minusta ja viilsi käteensä haavan. Minä kumarruin juomaan hänen jäätäkin viileämpää vertaan, palellen, mutta suhteellisen rauhallisesti.
”Oliko se siinä?” kysyin lopetettuani.
”Oli”, hän vastasi. ”Me jaamme toistemme veren ja se sallii meidän jakavan koko ikuisuuden yhdessä. Kukaan tai mikään ei pysty peruuttamaan tätä lupausta.”

Tuon hienon lauseen myötä toimitusta seuranneet vampyyrit puhkesivat aplodeihin. Yksinkertainen mutta suuri rituaali oli päättynyt. Me kaksi olimme juuri vannoneet valan, jota mikään ei voisi rikkoa. Ei mikään…
”Ei mikään”, toistin hiljaa mielessäni. Silmäni olivat olleet sidotut jo pitkään, eikä minulla ollut siten minkäänlaista käsitystä ajasta tai paikasta. Koko ruumistani särki, sillä minut oli köytetty tiukasti paikoilleni. En kyennyt liikuttamaan ainuttakaan raajaani. Kaikkein turruttavinta oli kuitenkin nälkä.
”Antakaa sille nyt jotakin syötävää!” kuulin nuoren naisen äänen. Se vaikutti etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka se voisi olla. Olin ollut täällä luultavasti jo niin pitkään, että pimeys ja nälkä haittasivat ajatteluani. Pinnistelin kuullakseni keskustelun mahdollisimman tarkkaan. Tahdoin tietää, keitä he olivat ja missä me olimme.
”Meidän on varmistuttava asiasta!” hyvin kylmänoloinen miesääni ärähti. ”Jos tuo poika on todella vannonut valan verenimijän kanssa, hän ei voi kuolla nälkään. Hän ei vanhene, hänen kehonsa on kuin niiden hirviöiden!”
”Mutta entä, jos hän ei ole?!” kysyi keskusteluun liittynyt kolmas ääni. Arvioin, että paikalla täytyi olla vähintäänkin kymmenen ihmistä. En kuitenkaan voinut olla lainkaan varma siitä. En arvannut luottaa turrutettuihin aisteihini liikaa.
”Sitten hän yksinkertaisesti kuolee”, mies totesi viileästi. ”Julmaa, mutta eivät verenimijätkään sääli uhrejaan pätkän vertaa.”
”Juuri siksi meidän pitäisi olla erilaisia!” nainen huusi kiihkeästi. ”Meidän tulisi olla inhimillisiä! Hän on virunut tuossa jo melkein kaksi viikkoa. Katsokaa miten laiha hän on!”
”Riza on oikeassa”, totesi kolmas henkilö. Hän ilmaisi mielipiteensä asiasta ja sanoi, että vaikka olisinkin vannonut valan vampyyrin kanssa, olisin silti enemmän ihminen kuin ”verenimijä.”

”Verenimijä?” sana vei jälleen ajatukseni Hauruun. Missä hän oli? Tiesikö hän, että minua pidettiin täällä vankina? Kylmä miesääni suostui vastahakoisesti alaistensa aneluun ja antoi luvan ruokkia minua. Sitten hän vaihtoi aihetta ja kysyi:
”Mikä on tilanne, Iumas?”
Huoneen lämpötila viileni henkilön vastatessa miehelle äänellä, joka tuntui kumpuavan kaukaa kuoleman rajan takaa:
”En pysty ylläpitämään suojakenttää enää kauaa.”
”Sitten meidän täytyy lähteä mahdollisimman pian”, julmanoloinen mies päätti. ”Pyyhkisitkö tuon onnettoman muistot? Älä jätä mitään jäljelle. Pistä hänet unohtamaan kaikki. Erityisesti kaikki, mikä liittyy Kurochin kirottuun perheeseen…”

Saatoin aavistaa, kuinka tämä ”Iumas”-niminen henkilö nousi seisomaan ja asteli luokseni. Hänen liikkeensä olivat täysin äänettömiä, mutta kykenin silti aavistamaan ne jollakin omituisella tavalla. Hän ei peitellyt läsnäoloaan. Tunsin, kuinka Iumas laski kylmän kätensä otsalleni ja mutisi matalalla äänellä jotakin, joka ei kuulostanut miltään tuntemaltani kieleltä. Koko tajuntani hämärtyi ja tunsin putoavani pohjattomaan pimeyteen. Kaikki pimeni.

…..
Unenomainen ropina oli yltynyt voimakkaaksi kaatosateeksi. Jossakin kaukana jyrähti ukkonen. Minä tärisin muistellessani vankeusaikaani metsästäjien luona, vaikka siitä olikin jo kauan. Hauru katseli minua vakavana.
”Ei sinun olisi tarvinnut muistella noin pitkälle”, hän huomautti. ”Tuommoisista tulee vain ikävä olo.”
Hän luki minua kuin avointa kirjaa. Jo se sai minut paremmalle tuulelle. Loin katseeni suureen ikkunaan ja siitä kauas lammelle, sikäli kuin erotin sitä harmaalta vesimassalta, joka vyöryi alas taivaalta. Oikeinkunnon rajuilma. Lampi vei ajatukseni takaisin valanvannomishetkeen ja sitä kautta iltaan, jona muuan Ichiro oli kulkenut kaupungin kaduilla yksin ja kokenut yllättävän kohtaamisen, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä ikuisuudeksi…

”Ikuisuus”, sanoin ääneen. ”Kauanko siitä jo on? 150 vuotta? Ensitapaamisestamme, siis?”
”Kauan ja vähän päälle”, vampyyri vastasi virnistäen. ”Ajattele, sinun kuuluisi olla jo haudassa. Ikivanha äijänkäppänä.”
Tönäisin häntä leikkisästi. Tuo härnääminen tuntui niin kotoisalta. Hauru naurahti ja painoi minut äkillisesti selälleni vuoteelle. Hän kumartui ylleni ja kuiskasi sillä ärsyttävän vastustamattomalla äänensävyllään:
”Nätti, vaalea poika. Järkeä sinulle ei kyllä ole paljon suotu.”
Hän mukaili niitä sanoja, jotka oli minulle lausunut sinä iltana, kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
”Syntisen naisen veressä on kieltämättä oma sävynsä, mutta miltä maustuukaan viaton nuorukainen?”
”Enpä tiedä, kun en ole maistanut”, vastasin huvittuneena. Hän laski kasvonsa aivan lähelle omiani, niin, että hänen hiuksensa koskettivat poskiani. Tunsin hänen hengityksensä ihollani.

”Ichiro, Ichiro”, hän pelleili. ”Ekö päästäisi minua sisään? Täällä on niin kylmää ja kosteaa…”
Hän oli jo niin lähellä minua, että tunneskaala sisälläni kävi lähes kestämättömäksi. Vastasin hänelle määrätietoisesti mutta pehmeästi:
”No tule tänne vaan.”
Haurua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Sade hellitti vähitellen ja alkoi muistuttaa sitä samaista ropinaa, joka oli rummuttanut kattoa kauan sitten. Silloin, kun vampyyri oli odottanut ulkona pimeässä lupaani astua sisään huoneeseen.
Ei hän enää mitään lupia tarvinnut. Ja jos olisi tarvinnutkin, niin minä olisin antanut hänelle sellaisen. Jokaikinen kerta.