Anaid: Kiitos paljon kommentista, tässä jatkoa
HarryPotterFan4Ever: Kiitos kommentista, yritän korjata virheeni
Bööö: Kiitos kommentistasi, olen hyvilläni että minulla on semmoinen vaikutus sinuun
Ja tässä, rakkaat lukijani, jatkoa taasen. Pahoittelen jo valmiiksi mahdollisista kirjoitusvirheistä, kerrottehan niistä minulle.
Ja nyt, nauttikaa!
2. luku
Heräsin virkein mielin, ja ehkäpä hieman odottavinkin, sillä Tylyahon viikonloppuun oli enää neljä päivää. Näin alustavasti olin sopinut meneväni sinne Jessyn ja Doran kanssa, sillä Alice oli suunnitellut tapaavansa Frankin.
Hampaani pestyä ja hiukseni harjattua laahustin alas Suureen saliin. Silmissä painoi pitkään valvottu yö, mutta olihan se toisaalta ollut sen arvoista. Dora seurasi minua perästä, mutta Jessy ja Alice olivat jääneet vielä nukkumaan.
“Mahtavaa, tänään saamme lukujärjestyksemme”, hihkaisin. Oli aina mielenkiintoista tietää, mihin mitkäkin aineet sijoittuivat. Tiesin, että minun lukujärjestykseni tulisi olemaan täydempi kuin muiden, sillä olin valinnut kaikki mahdolliset kurssit.
“Niin”, Dora sanoi. Hänen äänensä kuulosti jotenkin erityisen hilpeältä, joten kysäisin kuin ohimennen, onko jotakin erityistä tapahtunut.
“Eei”, Dora sai suustaan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Jotenkin en uskonut häntä, mutten jaksanut alkaa kinaamaankaan.
Astuessamme suureen saliin huomasin, että kelmit olivat jo siellä.
“Mitenkäs te näin aikaisin ylös pääsitte?” Kysyin selvää ihmetystä äänessäni.
“Vuoden ensimmäinen aamiainen!”, Sirius vastasi. Totta kai, miksi en heti älynnyt? Olisin säästänyt sanojanikin.
Kun suurin osa oppilaista oli saanut ruokansa syötyä, aloitti McGarmiwa lukujärjestysten jakamisen. Kiitin saadessani kyseisen lappusen käteeni, mutta James ja Sirius näyttivät lähinnä masentuneilta.
“Mikäs nyt noin masentaa?” Naurahdin heidän ilmeilleen.
“Olisi sittenkin pitänyt valita vähemmän aineita…”
“Mitä? Ei teillä muutenkaan varmaan kauheasti ole.”
“Onpas! James halusi kaikki samat mitkä sinullakin!”
Katsahdin yllättyneenä Jamesiin, mutta pian kasvoiltani saattoi lukea pelkkää närkästystä.
“Mistä tiesit, mitkä kurssit valitsen?”
“No ei se nyt kauhean vaikeaa ollut. Sanoin vain, että haluan samat kurssit kuin sinä. En arvannut, että olisit valinnut näin monta”, James huokaisi syvään.
“Minä taas vastasin, että haluan kaikki samat kuin James”, Sirius marisi.
“Ihan oikein teille!” Hymähdin, nuo kaksi olivat niin hullun näköisiä.
“Liilyy!” Kuulin Alicen huutavan.
“Paikka, Alice!” Jessy marisi huohottaen.
“Ehdimmepäs! Missä lukujärjestyksemme ovat?” Alice kysyi salin ovelta. Viittasin heille McGarmiwaa, joka oli juuri jakamassa lukujärjestystä saliin saapuneelle Peterille.
Saatuaan omat lukujärjestyksensä tytöt istuivat pöytään, jossa James ja Sirius yhä vetivät leipämaratoniaan.
“Mikäs teillä kesti?” Kysäisi Sirius kaksikolta virnistäen suu täynnä leipää.
“Yök, sulje se suusi! Me nukuimme ehkä hiukan pidempään kuin olisi ollut tarvis”, Jessy selitti.
“Tai tarvis olisi ollut pidempäänkin”, Alice lisäsi.
Ensimmäinen tuntini oli muodonmuutoksia. Se ei sujunut välttämättä aivan opettajan suunnitelmien mukaan, sillä Sirius ja James olivat päässeet hyvään vauhtiin. Aina välillä ihmettelen, miten ihmeessä Minerva kestää.
Meidän oli tarkoituksenamme muuttaa ruusuja perhosiksi, mutta aina välillä Sirius osoitti Jamesia “vahingossa” taikasauvallaan.
“Sirius Musta! Jälki-istuntoa huomenna kello seitsemästä eteenpäin minun huoneessani. Tuliko selväksi?” McGarmiwa huusi.
“Kyllä, Minervaisein”, Sirius marisi. Opettaja loi poikaan pahan mulkaisun.
Toiset tunnit eivät olleet sujuneet yhtään sen paremmin, joten olin vain tyytyväinen kun päivä oli vihdoin ohi. Olin päättänyt meneväni tyttöjen kanssa kirjastoon tekemään läksyjä, kun kelmit pelmahtivat puolimatkassa paikalle.
Sirius ja James nappasivat koululaukkumme ja alkoivat juosta ulko-oville päin. Me juoksimme tietenkin perään, mutta siitäkös kelmit vasta innostuivat. He lähtivät juoksemaan rantaa päin, mutta tässä vaiheessa emme aikoneet enää todellakaan luovuttaa, vaan itsepintaisesti juoksimme heidän perässään.
Peter kompastui, muttemme jääneet välittämään hänestä, sillä hänellä ei ollut mitään meille kuuluvaa. Juoksimme kylmästi ohi, ja kun kelmit viimein pysähtyivät, törmäsimme heihin niin lujaa, että kaikki kaatuivat.
Olimme aivan hengästyneitä ja makasimme maassa naurusta sykkyrällä. Aina kun joku yritti nousta ylös, häntä alkoi naurattaa niin paljon, että kaatui uudestaan, ja sekös vasta nauratti muita.
Ei kestänyt kauaa, kun kelmit keksivät kontata, ja pian he olivat kutittamassa meitä. Alice, joka oli herkkä, aneli armoa, mutta me muut jäimme painimaan heidän kanssaan, minä Jamesin, Jessy Siriuksen ja Dora Remuksen kanssa. Peter naurahteli meidän muiden ilmeille sivusta.
Kun olimme aivan väsyneitä, makasimme vain kaikki loppukesän viilenevässä ilmassa. Iltapäivä oli hämärtynyt jo iltaan, ja ensimmäiset tähdet alkoivat ilmestyä taivaalle luoden pieniä loistavia pisteitä. Hymyilimme kaikki, ja tunsimme pienen tuulenvireen kulkevan.
Hämmästykseksemme Dora oli laskeutunut Remuksen syliin ja painanut päänsä tämän rintakehää vasten. Ihmettelimme varmasti kaikki, että missä vaiheessa nämä kaksi olivat ehtineet lähentyä toisiaan näin paljon, kunnes olin varma, että makuusalissa oli eilen tapahtunut varmasti jotakin. Ehkä voisin kuulustella Doraa hieman nukkumaan mennessämme…
Kun olimme viimein päättäneet nousta ylös ja lähteä kohti iltapalaa, emme olleet vieläkään lopettaneet hymyilyämme. Mietin, että oli kauhean hassua hymyillä Jamesin kanssa samaan aikaan.
Oikeastaan James oli aivan helvetin hyvän näköinen, kun tarkemmin katsoi, mutta hänen luonnettaan en varmasti ikinä oppisi hyväksymään. Eikä minun tarvitsisi, sillä meistä ei tulisi mitään. Mutta nyt en halunnut keskittyä häneen, sillä vaikka James oli ollut osana tätä iltaa, minulla oli ollut todella hauskaa. Kunnes muistin läksyni.
“Voi paska, läksyt!” Huudahdin epätoivoisena.
“Ääh, Lily. Älä viitsi olla ilonpilaaja, kun meillä kerrankin oli hauskaa”, Jessy moitti.
“Niin kai sitten”, mumisin hiljaa.
Iltapalalla meiltä alkoi jo kaikilta olla veto poissa. Edes kelmit eivät jaksaneet keskittyä muuhun kuin syömiseen, mikä ei todella minua haitannut. Olin itsekin niin väsynyt, että päätin suunnata suoraan sänkyyn illallisen jälkeen.
Loppu kouluviikko sujui siihen samaan tahtiin. Läksyt olin onnistunut pakertämään, ja ihme kyllä Sirius oli muistanut suorittaa jälki-istuntonsakin oikeaan aikaan. Huomenna olisi Tylyahopäivä, joten innostus ja jännitys oli aistittavissa kaikkialla koulussa. Päivän viimeisillä tunneilla varmaan yksikään oppilas ei ollut pystynyt keskittymään, sillä kaikki olivat jutelleet huomisen suunnitelmista.
Olin palaamassa viimeiseltä tunniltani makuusaliin, kun Jessy ja Alice kävelivät vastaan pirullinen ilme kasvoillaan. Tiesin heti, että he olivat kehitelleet jotakin pääni menoksi.
“Lily rakas, lyödäänkö vetoa yhdestä jutusta?” He kysyivät.
“Riippuu siitä jutusta.”
“Ei me kerrota, ennen kuin olet suostunut.”
Uteliaisuuteni heräsi. Tiesin, etten mitenkään pystyisi olemaan, jos en saisi tietää, mitä he olivat hautoneet.
“No, antaa tulla sitten”, myönnyin.
“Mahtavaa! Lyödään vetoa, että Dora on se, joka pyytää Remusta Tylyahoon, eikä toisinpäin. Sovittu?” Jessy kysyi.
“Ja jos kumpikaan ei pyydä?” Kysyin.
“Silloin ei voi mitään.”
“Mitä käy, jos häviän?”
“Menet Jamesin kanssa tylyahoon.
Niinpä niin, olisihan tämä pitänyt arvata. Toisaalta olin kyllä hyvin utelias näkemään, miten Remukselle ja Doralle kävisi.
“Entä kuinka käy sille teistä, joka häviää?” Kysyin.
“No, Minä vietän päivän kelmien seurassa, ja Alice lupaa siivota vuoteensa ympäristön viikon ajan.”
“Hyvä on.” Myönnyin, sillä panokset olivat kaikilla korkeat. Tiesin kyllä, että Alicelle olisi silkka mahdottomuus pitää paikkansa siistinä viittä minuuttia kauempaa.
Oli jo iltaruoan aika, ja saapuessani saliin huomasin sen olevan jo aivan täynnä. Kaikki halusivat ilmeisesti ajoissa nukkumaan herätäkseen ajoissa ja pirteinä huomenna.
Istahtaessani Alicen ja Jessyn kanssa Doran viereen huomasin, että kelmit olivat pöydän toisella puolella. En kuitenkaan viitsinyt enää alkaa vaihtaa paikkaa, joten päätin kestää seuraukset. Sivusta katsoessani huomasin, kuinka Dora ja Remus vaihtelivat hymyjä silloin tällöin. Sisälläni alkoi herätä pelko, että jos Dora ehtisi kysyä Remusta, minä todella joutuisin vastapäätäni istuvan, mustahiuksisen kelmin kanssa Tylyahoon.
Ja sitten se tuli, niin suorasti ja viattomasti kuin vain Dora pystyy. Jouduin kakomaan kurkkuuni juuttunutta leivänpalasta.
“Tulisitko kanssani tylyahoon?” Dora kysyi lievästi punastuneena Remukselta, joka hymyili hänelle. Remus punastui myös, mutta kokosi sitten itsensä.
“Totta kai”, Remus vastasi. Siriuksella meni hetki hahmottaa tilanne, mutta sitten hänkin sisäisti asian.
“Mitä? Kuutamo kallis, et kai aio jättää meitä?” Sirius kysyi muka-pettyneellä äänellään hymyillen samalla kuitenkin.
“Kyllä varmaan aionkin”, Remus sanoi muka pahoitellen.
Jessy nauroi pelottavaa naurua, joka kertoi hänen voittaneen vetomme.
“Dora rakas, nyt olet kyllä pienoisen selityksen velkaa. Missäs vaiheessa sinä ja Remus, tuota, aloitte seurustelemaan?” Kuulin Alicen tivaavan. Kuuntelin korva tarkkana koko matkan suuresta salista oleskeluhuoneeseen, kun Dora selitti punastuneena ensimmäisestä illasta.
“Jessy! Satuitkohan jo tietämään tuon?” Kysyin häneltä.
“Ehkä”, sain vain vastaukseksi.
“Ilkeää”, mumisin, mutta luulen, ettei Jessy kuullut.
Kun Tylyahopäivä viimein koitti, puin päälleni tavalliset, rennot vaatteet. Asuni koostui harmaa- ja mustaruudullisista farkuistani, mustasta t-paidasta sekä harmaasta, vetoketjuttomasta hupparista, jossa oli suuri tasku etupuolella. Kiedoin vielä mustan kaulahuivin kaulalleni huolimattomasti. Kun olin saanut mustat lenkkarinikiin jalkaani, päätin olevani valmis.
Kävelin eteisaulaan odottamaan Jamesia, mutta saavuttuani sinne huomasinkin hänen jo olevan siellä.
“Anteeksi, olenko myöhässä?” Kysyin, mutta James vain naurahti rennosti.
“Ei, et yhtään. Lähdetäänkö?” Hän kysyi, ja niinpä suuntasimme ulos linnan porteista.
Minun oli aivan pakko pistää merkille Jamesin vaatetus. Hänellä oli kokomustat farkut, musta t-paita ja rennosti auki oleva vetoketjullinen huppari, joka oli asteen tummemman sävyinen kuin omani.
“Mistä tiesit, mitä laitan päälleni?” Kysyin.
“Arvasin. Noissa väreissä näen sinut useimmiten kun et satu käyttämään koulupukua.”
Hymähdin pienesti. Tottahan James pisti kaiken minussa merkille. Miksi se ei häirinnyt minua?
Tylyahossa päätimme käydä ensiksi Hunajaherttuassa. Huomasin, että Jamesin kanssa oli oikeastaan aika luontevaa keksiä puhuttavaa silloin kun hän ei ollut muiden kelmien seurassa.
“Apua, kumman valitsisin?” Näytin pientä suklaarasiaa ja suloista, sydämen muotoon tehtyä suklaalevyä, josta puolet oli mansikkatäytteistä valkosuklaata.
“Ota molemmat”, James ehdotti, ja hetken tuumittuani päätin noudattaa ehdotusta. Eihän sitä milloinkaan tietäisi, jos suklaa sattuisi vaikka loppumaan.
“Kiitos”, kiitin häntä. James soi minulle hymyn, joka olisi varmasti sulattanut kaiken suklaan, jos olisin sattunut pitämään sitä käsissäni.
Hunajaherttuan jälkeen päätimme suunnata Kolmeen luudanvarteen. Tilasin vain kahvin, ja James päätyi lopulta samaan. Jutustelimme hetkisen perheistämme ja koulusta, vaikka molemmat olivatkin aika koluttuja aiheita.
Huomasin, etten vihannutkaan edessäni istuvaa mustahiuksista poikaa. Saatoin jopa pitää hänestä - ystävänä. Ymmärsin, etten todella ollut ikinä edes antanut hänelle mahdollisuutta, oli kyse sitten ystävyydestä tai muusta vastaavasta. Jos en olisi jo vuosia uskotellut itselleni vihaavani tuota poikaa, saattaisin jopa olla ihastunut häneen nyt. Mutta ainakaan vielä en ollut valmis menemään niin pitkälle.
“James”, Sanoin nimen hiljaa ääneen, lähinnä kokeillen miltä se tuntuu. Sain pojan hätkähtämään ajatuksistaan, ja punastuin, eihän minulla mitään asiaa hänelle oikeasti ollut.
“Niin?” Poika kysyi hämmentyneenä.
“Tuota… ei mitään, oikeastaan”, vastasin. Soin hänelle hymyn, pienen mutta aidon. Luulen hänen ansainneen sen.
“Voisimmeko olla ystäviä?” Kysyn pojalta hiljaa.
“Mitä? Kyllä. Tietysti. Totta kai!” Huomasin pojan äänessä pieniä onnenhippuja. Olin niin iloinen tietäessäni, että minä sain ne aikaan, enkä voinut sille mitään, että hymy nousi väkisinkin huulilleni.
“Kiitos”, kuiskasin ja hörpin kahvini loppuun.
