Fandom: Ajan Pyörä
Beta: SB
Disclaimer: Hahmot, otsikko ja maailma kuuluvat Robert Jordanille.
Rating: K-11
Genre: Romance
Pairing: Katerine/Liandrin
Summary: Musta ajah punoo suunnitelmiaan, mutta kaikki jäsenet eivät kestä sitä.
Haasteet: Lesbokukkakauppiaat aiheella Valkoinen Torni, Fandom 10
A/N: Kiitokset SB:lle loistavasta betauksesta ja erinomaisista neuvoista. Velvollisuus on vuorta raskaampi on erityisesti Randin käyttämä sanonta, mutta hän ei esiinny lainkaan tässä ficissä. Kommentit olisi kivoja.
Velvollisuus on vuorta raskaampi
”Katerine, halusit tavata minut? Minun pitäisi pitää vielä tänään vanhan kielen oppitunti noviiseille…” Liandrin seisahtui punaisen sisarensa huoneen ovelle. Heti ensi silmäyksellä näki, että Katerine oli huolissaan, sillä tummatukkainen nainen pälyili epäluuloisesti ympärilleen.
Alati läsnä oleva pelko, tiukensi otettaan Liandrinin mielessä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että joku tiesi Katerinen olevan mustaa ajahia. Jos yksikin Tornissa oleva musta sisar jäisi kiinni, seuraukset olisivat katastrofaaliset. Kaikki mustan ajahin jäsenet tyynnytettäisiin ja teloitettaisiin sen jälkeen.
”Ei mitään sellaista”, Katerine mutisi hiljaa ja vilkuili avointa ovea. Liandrin tajusi seisovansa yhä ovella ja astui nopeasti sisään. Hän sulki puisen oven huolellisesti ja käveli tummatukkaisen naisen vierelle. He katsoivat toisiaan nopeasti silmiin. Sitten Katerine käänsi katseensa takaisin ovelle. Liandrin tunsi, kuinka Katerine kietoutui saidariin ja lämmin hehku ympäröi hänet.
Liandrin kykeni seuraamaan punoksen kutomista näkemättä sitä, ja kun hengen ja ilman virtaukset katosivat, hän rauhoittui hieman. Katerine oli ymmärtänyt kääntää punokset nurin, jolloin niitä oli mahdotonta havaita. Kukaan muista punaisista sisarista ei tietäisi, että he keskustelivat vaarallisista asioista.
Katerine veti Liandrinin syliinsä ja otti sormiinsa yhden siron hunajanvärisen letin. Monet Aes Sedait säilyttivät jotain merkkejä omasta kansalaisuudestaan, ja Liandrin letitti yhä hiuksensa tarabonilaisittain. Pieni letti oli silkinpehmeä.
”Mitä mietit?” Liandrin kysyi. Puheesta korostui hivenen tarabonilainen korostus. Katerine sen sijaan salasi mielellään syntyperänsä. Hän oli opetellut peittämään aksenttinsa ja menneisyytensä huolella.
”Liandrin… miksi vannoit uskollisuuttasi Hänelle?” Katerine kuulosti vaivautuneelta ja hänen äänensä oli vain tukahtunut kuiskaus. Tiedostamattaan hän veti tarabonilaisnaisen lähemmäs itseään turvaa hakien.
”Halusin valtaa”, Liandrin totesi lyhyesti ja jatkoi sitten: ”Isäni oli hedelmäkauppias ja kasvoin katsellen rikkaita varjoista. Halusin olla heidän kaltaisensa ja minulle tarjottiin mahdollisuutta saada valtaa.”
Katerine pysyi vaiti mietteisiinsä uponneena. Hän tiesi Liandrinin olleen pimeänkulkija jo ennen kun tämä oli saapunut Valkoiseen Torniin, mutta Liandrin ei puhunut menneisyydestään koskaan. Menneisyys oli pimeänkulkijoille tabu, josta ei kyselty. Sen takia Katerine ei ollut tiennyt Liandrinin motiiveja ennen kuin nyt. Häntä pelotti esittää seuraava kysymys. Miten Liandrin suhtautuisi siihen?
”Teemmekö me oikein, kun seuraamme Häntä?”
Liandrin hätkähti ja melkein kolautti päänsä Katerinen leukaan. Hän vääntäytyi katsomaan tummatukkaista Ase Sedaita silmiin etsien sieltä vastausta. Hän oli aina uskonut saavansa haluamansa vallan, jos hän tottelisi käskyjä, mutta tarabonilainen ei ollut koskaan miettinyt, oliko se oikein. Hänelle sillä ei ollut merkitystä, mutta Katerinelle ilmeisesti oli.
Liandrin kiemurteli irti Katerinen otteesta ja veti sisarensa tiukkaan halaukseen. Hän tunsi, kuinka Katerine nyyhkytti vasten hänen olkapäätään. Kyyneleet kastelivat hunajanväriset hiukset sekä Liandrinin punaisen silkkipuvun. Hän silitti itkevän naisen hiuksia ja kuiski rauhoittelevia sanoja.
Vasta kun Katerine oli rauhoittunut, Liandrin avasi suunsa. ”Viimeinen taistelu on lähellä… Jaksatko siihen asti?” Katerine nyökkäsi ja katsoi Liandriniin tummilla silmillään. Kasvot olivat kyynelten tahrimat, hiukset sekaisin ja silmissä oli anova katse. Liandrin nielaisi ja tunsi perhosten lepattelevan vatsassaan.
Katerinen silmät levisivät, kun hän tunsi toisen huulet omillaan, mutta hän vastasi suudelmaan kiihkeästi. Hän raotti huuliaan sen verran, että Liandrin sai sujautettua kielensä hänen suuhunsa. Hetken kielet tanssivat keskenään, sitten naiset vetäytyivät erilleen hengästyneinä.
Ovelta kuului hiljainen koputus ja valkopukuinen noviisi niiasi syvään ja painoi katseensa sylissään olevaan ohuella kankaalla verhottuun laatikkoon. Liandrinkin tuijotti sitä uteliaana, vaikka noviisi olikin häirinnyt heidän kahdenkeskeistä aikaansa.
”Katerine Sedai, Verin Sedai lähetti tämän”, tyttö sanoi varovaisesti. Katerine nousi sängyltä ketterästi kuin kissa. Hän käveli ylhäisesti huoneen halki ja otti laatikon.
”Kiitos, Kireille. Nyt riennäpä keittiöön hakemaan maitoa” Katerine otti laatikon varovaisesti syliinsä. Kireilleksi kutsuttu noviisi niiasi uudestaan ja sulki oven perässään. Katerine kääntyi sänkyä kohti ja hymyili aurinkoisesti.
”Verin Sedai osaa olla huomaavainen…”
Laatikosta kuului hentoa rapinaa, ja Liandrin näki kullanruskean pienen kissanpennun. Se katseli heitä suurilla orvokinsinisillä silmillään ja naukaisi säälittävästi. Pennun korvat olivat luonnottoman isot, mutta kokonaisuutena kissanpentu oli todella hellyttävä. Kissa naukaisi uudestaan ja kurotti ylisuurilla tassuillaan kohti laatikon reunaa.
Katerine hymyili pennulle ja nosti sen sängylle. Pentu etsiytyi heti Liandrinin syliin. Kun Aes Sedai silitti sitä, pieni kissa kehräsi kovaan ääneen. Oli uskomatonta, että pienestä olennosta kuului sellainen ääni.
”Hän pitää sinusta, Liandrin”, Katerine naurahti ja kokeili pennun turkkia. Se oli pehmeä, pentukarva ei ollut vielä muuttunut kovaksi ja karheaksi. Aikanaan niin kävisi, mutta sille ei voinut mitään.
”Luuletko niin? Aiotko nimetä hänet Katerine?” Liandrin nousi sängyltä lähteäkseen. Kissanpentu protestoi uuden makuualustansa liikehdintää vienolla naukaisulla, mutta Liandrin ojensi pennun Katerinelle.
”Kyllä molempiin kysymyksiin”, Katerine vastasi hymyillen ja veti tarabonilaisnaisen nopeaan suudelmaan. Hän katseli hieman haikeana, kuinka Liandrin käveli ovelle.
Liandrin pysähtyi vielä käsi oven kahvalla. ”Mashiara…” Katerine erotti hiljaisen kuiskauksen ja punastui hivenen. Ei ollut tavanomaista kuulla rakkaudentunnustusta Liandrinin suusta. Tuleva tehtävä taisi hermostuttaa häntäkin.
Mashiara tarkoitti sekä sydämen valittua, että menetettyä rakkautta. Katerine saattoi vain toivoa, että Liandrin tarkoitti molempia. Kun ensimmäinen suunnitelman osa toteutettaisiin, kultahiuksinen Aes Sedai pakenisi Tornista. Sen jälkeen he eivät kenties kohtaisi koskaan.
”Liandrin? Tuletko käymään illalla?” Katerine pyysi hiljaa, muttei ollut varma kuuliko toinen sitä. Liandrin oli jo poissa.
Katerine jäi kaksin uuden kissanpentunsa kanssa. Hänellä ei ollut oppitunteja pidettävänä, eikä punaiseen ajahiin ollut liittynyt uusia jäseniä pitkään aikaan. Kerrankin hän sai olla rauhassa hetken.
”Minkä nimen minä antaisin sinulle?” hän kysyi pieneltä kissanpennulta, joka tutki parhaillaan päiväpeitteen pitsikoristeita. Kissa käänsi orvokinsiniset silmänsä häneen ja katseli omistajaansa pää kallellaan.
”Miu?” pieni pentu naukaisi kysyvästi ja tepasteli Katerinen luo häntä pystyssä ja katseli kiinnostuneena yhtä Katerinen kampauksesta karannutta suortuvaa. Kissa yritti osua tummiin hiuksiin, mutta joka kerta tassu haroi tyhjää.
”Höpsö. Sinähän olet aivan kuin Liandrin. Tiesitkö, että hänkin tykkää leikkiä hiuksillani. Sinun olisi pitänyt muuttaa luokseni kolme päivää sitten. Silloin Liandrin teki minulle samanlaisia tarabonilaislettejä kuin mitä hänellä on.” Tummatukkainen Aes Sedai puheli uteliaalle pennulle. Oli mukavaa puhua kissalle, varsinkin kun pentu näytti kuuntelevan innoissaan.
Tietenkin hän varoi puheitaan hieman. Jopa punaisten alueella oli mahdollista törmätä salakuuntelijaan. Aes Sedait eivät aina olleet lapsia parempia. Piti saada tietää jokainen salaisuus. Katerine ei ollut syntynyt ja kasvanut Daes Dae’marin keskellä ja Sukujen pelin monimutkaisuus kävi välillä liian painostavaksi. Erityisesti pikku lausahdukset, joihin upotettiin jotain tietoja, ärsyttivät tummahiuksista Aes Sedaita. Aina joutui miettimään oliko lipsahdus tahaton vai ansa.
”Kuulehan, Eleyan, olen huolissani Liandrinista. Hän yrittää aivan liikaa, mutta hän ei halua minun huolehtivan hänestä. Nytkin hän kasaa itselleen järjettömän määrän noviisien tai kelpuutettujen oppitunteja, joita muut voisivat hoitaa.”
Eleyaniksi nimetty pentu luovutti vihdoin omistajansa hiusten suhteen ja käpertyi kerälle Katerinen hameen laskosten päälle. Pentu näytti todella pieneltä ja hauraalta. Se mahtuisi taatusti istumaan Katerinen kädellä. Kuinka paljon se muistuttikaan Liandrinia. Kestäisi muutaman päivän, ja Katerine olisi saanut tarabonilaisnaisen näkemään asiat hänen kannaltaan.
Ovelta kuulunut koputus sai Katerinen hätkähtämään. Vastausta odottamatta vaaleahiuksinen altaralaisnainen astui sisään. Katerine tervehti punaista sisartaan nyökkäämällä lyhyesti.
Tarna Feir oli ollut Aes Sedai suunnilleen yhtä kauan kuin hänkin. Lisäksi he olivat lähes yhtä voimakkaita Mahdissa, joten hänen ei tarvinnut osoittaa kunnioitusta Tarnaa kohtaan. Se toimi toiseenkin suuntaan, sillä Tarna käveli huoneeseen ja istui nojatuoliin lupaa kysymättä.
”Ylin halusi tavata sinut, Katerine”, Tarna aloitti suoraan. Vaalea nainen oli niin suora puheissaan kuin Aes Sedai voi vain olla. Hän sanoi asiansa heti.
Katerine tiesi, että Tarna ei pitänyt punaisen ajahin Ylimmäisestä, sillä he olivat olleet petisisaria, kunnes Tarna kohotettiin Aes Sedaiksi. Oli yleistä tietoa, että kahden naisen välit olivat menneet täysin poikki erään riidan päätteeksi. Siitä oli lähemmäs kaksikymmentä vuotta, mutta naiset välttelivät yhä toistensa seuraa.
”Sanoiko Galina, mitä hän haluaa?” Katerine kysyi, vaikka tiesi, ettei Tarna tiennyt. Altaralaisnainen kuitenkin yllätti hänet sanomalla: ”Hän haluaa puhua Logainin ja Taimin tapauksista.”
Katerine ei ollut onnekseen ollut mukana tapauksissa, mutta hän oli kuullut kertomuksia muilta sisarilta. Logain Ablar oli lauhkeutettu, mutta Mazrim Taimia ei. Miksi Galina halusi puhua vääristä Lohikäärmeistä hänen kanssaan?
Liandrin huomasi keskittymisensä lipsuvan kesken oppitunnin. Katerinen sanat vainosivat häntä. Tekikö hän oikein? Seuraava liike saattaisi tappaa jopa muutamia tyttöjä, jotka istuivat paraikaa hänen luokassaan. Oliko se oikein? Viattomia tyttöjä saattaisi joutua keskelle taistelua, jos kaikki ei sujuisi suunnitelman mukaan. Tunti kului äärettömän hitaasti, kun Liandrinin ajatukset kulkivat samaa rataa. Syytöksiä, epäilystä, inhoa, vihaa… Mistä kaikki tunteet tulivat? Hän ei tiennyt mitä hän tunsi ja miksi.
Kun oppitunti lopulta päättyi, Liandrin riensi takaisin punaisten tiloihin miettimättä kuinka epäaessedaimaista se oli. Aes Sedailla ei ollut koskaan kiire, ei vaikka Torni olisi ollut ilmiliekeissä. Inhottavat ajatukset kiusasivat häntä koko matkan ja pelko paljastumisesta oli sietämätön. Kuinka hän oli kestänyt tätä vuosikausia?
”Katerine?” Liandrin katsoi sisarensa huonetta. Pieni pentu katsoi häntä sängyltä. Orvokinsiniset silmät näyttivät syyttäviltä ja Liandrin nielaisi hermostuneena. Hän oli kahden vaiheilla. Joko hän lähtisi etsimään Katerinea tai hän jäisi pennun seuraksi huoneeseen odottamaan. Jälkimmäinen vaihtoehto houkutteli vähemmän, mutta hän valitsi sen. Mitä tapahtuisi, jos joku Aes Sedai näkisi hänet käytävillä ja päättäisi selvittää, miksi Liandrin etsi jotain tai jotakuta?
Hän käveli edestakaisin punaisella matolla, kunnes ovi aukesi ja Katerine astui sisään. Ikuisuudelta tuntunut odotus oli todellisuudessa kestänyt vain muutamia minuutteja. Siinä ajassa Liandrin oli ehtinyt katua päätöstään monesti, mutta Katerinen näkeminen karisti kaikki epäilykset.
”Katerine. Lähdetään.” Hän ei kyennyt muodostamaan edes kunnollisia lauseita, mutta hän toivoi, että Katerine ymmärsi sanojen merkityksen.
”Mitä?” Tummatukkaisen Aes Sedain silmät levisivät hämmästyksestä, kun sanojen merkitys valkeni hänelle.
”Lähdetään pois. Muutetaan jonnekin syrjäiseen paikkaan. Kaksvirroille tai Ghealdaniin. Jonnekin vain”, Liandrin anoi ja vilkuili ympärilleen hermostuneena.
”Oikeasti?”
”Vannon vaikka Valkeuden alla, jos haluat”
Juuri Liandrinin silmistä paistava kauhu sai Katerinen pysähtymään hetkeksi. Hän ei tiennyt, mitä oli käynyt, mutta Liandrinin tapoihin ei kuulunut hätkähtää vähästä.
”Ei.” Katerine sanoi epäröimättä sekuntiakaan. Vielä aamulla hän olisi tarttunut tilaisuuteen paeta Tornista, mutta ei enää. Jos he pakenisivat nyt, musta ajah lähettäisi jonkun tappamaan heidät.
”Mitä?” Liandrin kysyi uskomatta korviaan.
”Sanoin, että ei käy” Katerine toisti kärsivällisesti.
”Mutta… miksi?”
”Liandrin, ymmärsin, että meidät tapettaisiin. En halua kuolla… Se on syy, miksi en halua olla täällä…”, Katerine huokaisi alistuneena kohtaloonsa. Hän jätti sanomatta, että Galina oli vihjannut heidän keskustelutuokiossaan samansuuntaista. He olivat ansassa, ja mustan ajahin tarkkailijoita vilisi kaikkialla.
”Mutta… Mitä me sitten teemme? Ole kiltti ja kerro, Katerine”, Liandrinin pelko hiipi hiljalleen myös toisen naisen mieleen. Pahinta oli, että heillä ei ollut kovin monia vaihtoehtoja. He saattoivat paeta ja kuolla tai pysyä Tornissa ja jatkaa peiterooleissaan.
”En tiedä”
”Mutta, he tappavat meidät!” Liandrin parahti epätoivoisena.
Joskus muulloin tilanteen nurinkurisuus olisi naurattanut häntä. Aamulla roolit olivat olleet päinvastaiset, mutta vietettyään kauan aikaa itsekseen, Katerine oli ehtinyt ajatella asiaa.
”Eivät tapa, älä huoli”, tummahiuksinen nainen vakuutti ja kiitti mielessään Valkeutta ja Pimeän valtiasta, kun Eleyan naukaisi keskeyttäen heidät. Katerine sai tarvitsemansa miettimistauon ja päätyi lopulta ratkaisuun, jota myös Liandrin käytti: hän veti toisen naisen halaukseen. Läheisyys oli ollut heille keino paeta ympäristön huolia.
Liandrin takertui tiukasti kiinni häneen, ja he pysyivät liikkumattomina, kunnes molemmat olivat täysin rauhallisia. Sanoja ei tarvittu. Molemmat tiesivät, että yhdessä he selviäisivät kaikista haasteista, jotka tulevaisuus toisi mukanaan.
***
Fin
