Title : Kaksi samanlaista, silti niin erilaista
Author : Odoshi
Rating : S
Warning : Pari humalaista, ja muutaman lasillisen nauttiminen, jos siitä nyt tarvitsee varoittaa.
Genre : Fluffya/Romancea tai jotain sinne päin
Paring : Matami Rosmerta/Dolores Pimento
Disclaimer : Kaikki kuuluu Rowille, minä vain leikittelen hahmoilla, saamatta minkäänlaista taloudellista hyötyä
Summary : Matami Rosmerta - Kolmen luudan varren emäntä raataa päivästä toiseen, häätäen yhä useampia kosiskelijoita luotaan jokaisesta aamusta iltaan. Hänen yllätyksekseen, hän saa kuitenkin omituisen ja erilaisemman vieraan kuin oli osannut kuvitella..A/N1 : Tälläistä syntyy, kun keksii Epikin kanssa keskellä yötä kirjoittaa fikin toisen heittämästä ideasta eli parituksesta, genrestä ja ikärajasta! Minulle siis lankesi tuo Dolores/Rosmerta, joista Rosmertaa en muista hahmona paljon ollenkaan. No jotain sentään yritin vääntää ja improvisoinnilla suurinpiirtein koko paketti, ei tästä nyt loppuunsa paha tullut, toivottavasti.
Ja mitäs vielä, tämä on kokonaan
omistettu Epikille<3, joka minulle tämän hurjan idean heitti. Tämä oli hauskaa!
Ja tästä tuli jopa yllättävän pitkä, yli neljä sivua! Olen ylpeä itsestäni, mutta sen sijaan kyllä saattaa löytyä yksi jos toinenkin kirjoitusvirhe. Hupsista.
Sitten osallistuu haasteisiin,
femme10 ja
kerää kaikki hahmot, hahmolla Matami Rosmerta
~*~
Kaksi samanlaista, silti niin erilaista
Oli jälleen Tylypahkan oppilaiden onneksi Tylyaho viikonloppu ja useimmat oppilaista istuivatkin talven purevilta pakkasilta suojassa Kolmen luudan varren majatalossa. Oppilaiden joukosta saattoi erottaa yhden jos toisenkin tutun kasvon, joita Matami Rosmerta toisinaan tervehti iloisesti asianmukaiseen tyyliinsä. Päivä oli ollut rankka, kuten useimmat viikonloput saattoivatkin olla, kun työtä oli huomattavasti enemmän oppilaiden hyökätessä lumisine vaatteineen sisätiloihin tilaten milloin mitäkin kermakaljasta tuliviskiin, oli heille siihen ikää tai ei. Jatkuva vahtiminen ei käynyt laatuun ja naisen anovat katseet professoreiden suuntaan eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta oppilaiden hillitsimiseksi. Jopa professori McGarmiwa oli innostunut ottamaan muutamat lasilliset ja sen huomasi jo hänen punertavista kasvoistaan ja epäilemättä hänen käytöksestään - jos Rosmerta ei olisi tottunut asiakkaidensa humalaiseen käytökseen hän olisi saattanut jopa yllättyä nähtyään muodonmuutos professorin roikkuvan sillä tavalla kerrankin tornistaan laskeutuneen ennustaja-Punurmion kaulassa. Hassua tosiaan.
Tuoppeja ja laseja, kermakaljaa ja tuliviskiä – yksi kurpitsamehu, kiitos. Eivätkä tunnit vieläkään näyttäneet etenevän ilta kymmeneen, vaikka matami oli jo varma, ettei jaksaisi työpäiväänsä yhtään enempää. Hän halusi hetkeksi vain levätä, edes pienen hetken rauhaa tuosta majatalon hälinästä ja oppilaiden hauskanpidosta, vaikka eihän hänellä mitään oppilaita vastaan ollut koskaan ollutkaan. Silti. Kaikella oli rajansa ja tämä viikonloppu oli jostain syystä normaaliakin riehakkaampi.
”Olkaa hyvä” ja ”Kiitoksia” niitä nainen toisti konemaisesti tunnista toiseen illan pikku hiljaa hämärtyessä ja oppilaiden raahautuessa takaisin linnan lämpimiin sänkyihinsä. Vihdoin oli hiljaista ja pubi lähes tyhjillään lukuun ottamatta muutamaa täysi-ikäistä oppilasta, jotka lauloivat professori Hagridin kanssa kuorossa jotain epävireistä laulua, jota nainen ei tunnistanut. Rosmerta lähti kiertelemään pöytiä luutun kanssa, siivoten niitä yksi kerrallaan sauvan heilautuksella. Lasit hän lennätti suoraan keittiöön. Puhdistaessaan pöytiä hän huomasi vielä yhden henkilön pubissaan, jota ei ollut huomannut aikaisemmin. Hän asteli vaaleanpunaiseen pukeutuneen naisen luokse, tuijottaen kummallisia hieman rupikonnamaisia kasvoja uteliaana.
”…jos vielä yksikin oppilas niin minä otan yhteyden” nainen puhui selvästi yksikseen ja sai Matamin nostamaan kulmiaan epäröivästi. Rosmerta antoi suupieliensä nousta kohteliaaseen hymyyn.
”Anteeksi, mitä teille saisi olla?” hän kysyi kohteliaasti asiakkaaltaan, jota ei ollut nähnyt vielä kertaakaan ennen tätä kertaa, vaikka kasvomuistinsa tarkkuutta hän olisi voinut kehua itsekkin.
”Ei mitään, kiitos” nainen vastasi kohottaen katseensa, ääni oli mairea ja hieman lapsellinen. Rosmerta ei voinut olla tuntematta jotain erikoista tuon naisen katseessa, saadessaan kokea läpitunkevan tuijotuksen suoraan itseensä kohdistettuna. Hänen olisi kuulunut pyytää naista poistumaan, mutta jostain syystä hän ei osannut vaan istahti tuolille vastapäätä tuntematonta naista.
”Voin varmaan istua hetkeksi” Rosmerta kysyi epävarmana miettimättä edes itsekkään, miksi istuutui naisen pöytään sen sijaan, että olisi kohteliaasti pyytänyt tätä poistumaan. Rupikonnamaiset kasvot katsoivat häntä pitkään ja kysyvästi, mutta nyökkäsivät sitten hyväksyvästi jatkaen papereiden tutkiskelua samalla tavalla kuin aikaisemminkin puhuessaan itsekseen.
Hiljaisuus heidän välillään jatkui jonkinmoisena jännitteenä ja Rosmerta oli omalla tavallaan tyytyväinen, että sai hetken lepuuttaa jalkojaan. Silti oli valitettava tosiasia ettei tuo tuntematon nainen toisi hänelle voittoa yhtään sen enempää kuin kellareissa lusmuavat rotat.
”Oletteko varma, ettette halua tilata mitään?” Rosmerta kysyi jälleen kohteliaaseen sävyyn vieno hymy huulillaan toivoen, että nainen tilaisi vihdoin jotain.
”Ei mitään, kiitos” nainen sanoi toistamiseen jatkaen papereidensa tutkiskelua hetken ääneti, epävireisen sävelmän kaikuessa muuten hiljaisessa pubissa. Varttia vaille kymmenen, Rosmerta tarkisti kellostaan. Kohta tulisi sulkemisaika ja hänen olisi pakko jatkaa töitä, vaikkei se häntä juuri sillä hetkellä innostunutkaan. Hän kumarsi kohteliaasti vieraalle lähtien sitten hätistelemään humalaisia ulos pakkaseen, takaisin linnaan selviämään. Naisen kasvoille noussut hymy oli kuitenkin peittelemätön, kolmikko oli ollut rahasampo, joskin hyvin äänekäs sellainen.
”No niin, voisitteko nyt ystävällisesti poistua. Tarjoilu on päättynyt.” Matami sanoi korotaen ääntään käskevään, reippaaseen sävyyn väläyttäen muutaman kerran keltaisia kipinöitä sauvansa päästä. Valomerkki, sillä jästit sitä kutsuivat, kun baari suljettiin ja asiakkaiden oli aika poistua. Hagrid tuijotti hieman typertyneenä naisen koreita muotoja tyytyen sitten nyökkäämään humalaisesti pääkumarassa ja viittoen tietä kahdelle ystävälleen – rohkelikkoja, luulisin.
”Höm höm”
Ääni sai naisen hätkähtämään ja kääntymään nopeasti ympäri, katsottuaan tarkasti, että viimeisimmät poistuisivat ilman juomia. Kolpakot olivat nätisti pöydällä, samoin puolijättiläisen sanko, josta hän oli hörpittinyt viskiään. Ääni oli kuulunut siitä samaisesta naisesta, joka edelleen kyhnötti nurkassa hiljaa – lukuun ottamatta jotain yskänjäljitelmää.
”Onko kaikki hyvin, rouva?”
”Kyllä, kiitos. Ajattelin vain, että kiinnostaisiko sinua eräs ehdotus?”
”Millainen ehdotus?”
Rosmerta ei osannut kuvitellakkaan millaisesta ehdotuksesta voisi olla puhe, etenkään, kun nainen oli ollut hyvinkin hiljainen aiemmin ja tuijottanut häntä… Omituisesti. Se oli ainut ja oikea sana kuvailemaan tilannetta, eikä Rosmerta voinut mitään kasvoista heijastuvalle uteliaisuudelle.
”…”
”Anteeksi, en tainnut kuulla mitä sanoitte?”
”Olette kohtelias, matami. Minä olen Dolores Jane Pimento, Tylypahkan yli-inkvisaattori ja pimeyden voimilta suojautumisen professori” Dolorekseksi esittäytynyt nainen selitti arvokkaalla ja yllättävän imelällä äänellä katsottuna ulkonäöstä. Rosmerta kuitenkin tiesi, ettei ulkonäön perusteella kannattanut arvoida ketä tahansa – saman asian kohteeksihan hän oli itsekkin joutunut useita kertoja. Liian useita kertoja, tarkensi asiaa päässään pohtiessa niitä jokaista nuorta ja vanhaa poikamiestä, jotka hänen kättään olivat anelleet. Hetken mietittyään, Rosmerta piti yllä arvokkaan noidan olemuksensa kulkiessaan lähemmäs naisen pöytää istuututuen siihen. Tuoli kalkahti hiljaa ja vanhempi nainen tuijotteli häntä edelleen jotenkin ahnaasti. Katse häiritsi matamin keskittymistä, mutta eihän sille mitään voinut kuinka joku toista katsoo.
”Minä olen Rosmerta, tämän pubin omistaja” matami selitti hieman vaivaantuneena, toisen arvonimi kuulosti jokseenkin paljon arvokkaammalta kuin hänen. Hänhän oli vain yhden pubipahasen omistaja, joskin yllättävän suositun sellaisen. Naista mietitytti edelleen toisen tarjous, eikä hän voinut olla jatkuvaan vilkuilematta kelloaan, joka koko ajan tikitti eteenpäin. Viileä nyökkäys ja Doleres aloitti ehdotuksensa samanlaisella hiljaisella yskäntapaisella kuin aiemminkin.
”Täällä käy oppilaita aina Tylyaho viikonloppuisin?”
”…Kyllä” kysymys ihmetytti Rosmertaa entistä enemmän sillä olihan se itsestään selvyys, että oppilaat viettivät mielellään vapaa-aikaa Kolmessa luudanvarressa muiden vaihto-ehtojen ollessa Sianpää ja Matami Puddifoodinteehuone.
”Pidättekö oppilaista?”
”Kyllä, uskoisin niin – vaikka onhan tämä työ aika rankkaa.”
”Aiheuttavatko he häiriötä?”
”Toisinaan.”
Ja kysymykset vain jatkuivat jatkumistaan Rosmertan vastatessa niihin yksitoisensa jälkeen. Pimentoa näyttivät kiinnostavan ainoastaan itse oppilaat ja heidän käytöksensä ja alkoholinkäyttö, sekä kuinka helposti nuorille noidille alkoholijuomia myytiin. Rosmerta alkoi pikkuhiljaa tulla kärsimättömäksi, eikä voinut vain odottaa kysymyksiä toisensa perään, jotka eivät etenkään koskeneet millään muotoa hänen työntekoaan tai motiivejaan työskentelyyn. Pubi alkoi pikkuhiljaa hämärtyä illan lähestyessä puolta yhtätohtaista konemaisin vastauksin vastaten.
”Asia on siis sillä selvä, kiitos avustanne Rosmerta-kulta”
”Anteeksi, mikä on selvä? Taisin tipahtaa kärryiltä professori Pimento…”
”Olette oikein fiksu nainen, kyllä te ymmärrätte”
Asiat menivät koko ajan vain epäselväksi, mutta jollain tavalla Rosmerta tunsi saavansa sympatiaa tuolta omituiselta naiselta, joka hänen kanssaan oli käynyt pitkänkeskutelun oppilaiden häiritsevästä käytöksestä. Koko ajan sama katse, vieläkin, kun Dolores nousi tuolistaan lähteäkseen. Voisiko tuo nainen olla ensimmäinen, joka ymmärtäisi matamin syvimmätkin toiveet? Vaikka erikoinen olikin.
”Anteeksi, haluaisitteko juoda kupillisen – teetä?”
”Sanoin etten tilaa mitään, kiitos”
”Talo tarjoaa, yhden kupillisen vain?”
”Sama kai minun on sitten jäädä vielä hetkeksi, Rosmerta”
Nuorempi nainen värähti kuullessaan jälleen oman nimensä ja lähti nyökkäyksen saattelemana keittämään teetä takahuoneeseen. Hän asteli keittiön ovista sisään ja astui kotoisan näköiseen pieneen keittiöön, jossa hyllyt notkuivat pullojen ja lasien painosta. Olo siellä oli silti tunnelmallinen kynttilöiden valaistessa lasien pintaa. Hän etsi nopeasti käsiinsä teepannun ja keitti veden taika-sauvan heilautuksella hieman tärisevin ottein. Kummallista tosiaan.
Saatuaan teen pieniin posliinikuppeihin hän kaatoi itselleen lasilliseen vielä rankan tujauksen tuliviskiä. Rosmerta huuhtoi sen kerralla alas kurkustaan, irvistäen hivenen. Työaika oli jo päättynyt, kyllä hän sai ottaa lasillisen, jos sille tuntui. Vieras odottaa, hänen oli kiirehdittävä.
”Teenne, professori Pimento” hän sanoi ojentaen kupillisen vanhemman naisen eteen, ulkonevien silmien tuijottaessa muodokasta vartaloa, sen jokaista kaarretta pysähtyen hetkeksi poven kohdalle. Rosmerta oli todellakin kaunis nuori noita, jonka jokainen velho saattoi itselleen toivoa.
”Ei sinun tarvitse minua kutsua professoriksi, Dolores näin meidän kesken”
”Tietenkin, Dolores” Rosmerta sanoi vaivaantuneena, tuntiessa punan nousevan hieman kasvoilleen. Hän oli jo liiaksi kangistunut perinteiseen emännän rooliin, jota eli päivästä toiseen aina iltaan asti, kunnes aurinko laskeutui puiden taakse. Siitä alkoi pitkä keskustelu, heidän kahden välillään. Dolores esitti kysymyksiä ja Rosmerta vastasi koko ajan keskustelun muuttuessa hieman rennommaksi. Rosmerta katseli naisen piirteitä uudelleen ja uudelleen, eikä kokonaisuus nyt loppuunsa ollut paha. Nainen sitä paitsi vaikutti ymmärtävän häntä ja sitähän hän oli toivonut jo pitkään – ymmärrystä, eikä päivittäisi kosiskelijoita vain hänen korean ulkomuotonsa vuoksi. Kyllähän Rosmerta itsekkin tiesi olevansa kaunis, mutta toivoi silti, että joku kuuntelisi häntä, edes pienen pienen hetken.
”Sinulla on varmaan mies?” Dolores kysyi mairean imelällä äänellään Rosmertan kavahtaessa kysymystä, nyt siihen oli sitten tultu. Hänen miesongelmiinsa, mutta mitäpä muuta saattoi odottaa, vaikka kieltämättä professorilta tuollaisen kysymyksen kuuleminen olikin hieman erikoista.
”Öh – ei oikeastaan” oli totuudenmukaisin vastaus, mitä Rosmerta sai itsestään puserrettua irti. Se oli totta, hän ei edes muistanut milloin viimeksi hänellä olisi ollut mies tai milloin sellainen olisi kiinnostanut häntä.
Doleres hymähti vastaukseksi nostaen kätensä kummalliseen tervehdyksen tapaiseen, jota matami ei millään suostunut ymmärtämään. ”Viiniä?” kuului kysymys hänen vastapuoleltaan ja nainen tunsi itsensä vähintäänkin tyhmäksi. Ripein askelin nuorempi lähti hakemaan kahta lasia talon parasta viiniä, vaikkakin hieman epäröiden mihin keskustelu johtaisi.
Palattuaan takaisin Dolores odotti häntä naputtaen pyöreitä nakkisormiaan vasten pöytää. Yllättäen vanhempi nainen nousi ylös ja sai Rosmertan hämmästymään lyhyydellään. Olihan Rosmerta tietysti huomannut naisen olevan häntä huomattavasti lyhyempi, mutta että noin paljon. Silti asetelmassa oli jotain erikoista vanhemman lähestyessä nuorempaa.
”Olet kaunis nainen”
Ehkä seuraava asia, mikä tapahtui oli kielletympää kuin heistä kumpikaan uskalsi kuvitella, mutta Rosmerta ei voinut vastustaa kiusausta. Hän laski viinilasit pöydälle, punaisen nesteen heiluessa lasin läpinäkyvillä reunoilla kuin aallot. Hetken mielijohteesta, jostain odottamattomasta syystä hän laski pehmeän suudelman rupikonnamaisen naisen kasvoille. Naisen, joka vähintään yhtä paljon kuin hän oli jäänyt vaille rakkautta ja hellää huolenpitoa. Syyt siihen olivat varmasti erilaiset, toisen ollessa kaunis ja sisäänpäin suuntautunut, vanhemman ollessa olemuksensa ruman pinnan alle kadonnut. Doloroksen ilme oli yllättynyt ja hän laski hiljaiseen pubiin sen saman tutun yskäyksen kuin aiemminkin ”hömhöm” ja poistui niiden sanojen saattelemana kerättyään pöydältä pergamenttinsa.
Rosmerta huokaisi syvään ja kuiskasi ne muutamat sanat, joita toisteli päivästä toiseen tällä kertaa täysin erilaisella merkityksellä, äänessään kuultaen häivä jotain kaipuun kaltaista ”Tervetuloa uudelleen”.
Työpäivä oli ohi, ja epävarma olo sisällään nainen jatkoi arkisia askareitaan pöytien pyyhkimistä ja lasien kantamista takaisin keittiöön. Hän lennätti sauvallaan myös juomatta jääneet viinilasit, varoen, läikyttämättä kertaakaan. Töiden oltua ohi, rankka päivä takana hän kulki pubinsa yläkerran huoneistoon ja laskeutui rennosti sängylle makaamaan. Hän avasi vaaleat kiharat hiuksensa ja laski ajatuksia täynnä olevan päänsä tyynylle toivoen, että Dolores palaisi vielä joskus hänen pikkuiseen pubiinsa.
Seuraavan aamun sarastaessa Rosmerta kiinnitti kiharat hiuksensa ponin hännälle ja puki työkaapunsa päälle, vilkaisten vielä peilistä lopputulosta, meikitön, mutta silti niin kaunis. Oli parempi olla luonnollinen. Hän asteli alas pubin puolelle, avaten ovet ja jatkaen samaista raatamista kuin joka ikinen päivä aina iltaan saakka. Asiakkaita asteli sisään, yksi kerrallaan, kirjava joukko erilaisia noitia ja velhoja ilman oppilaiden tuomaa hälinää ja meteliä. Ovi avautui jälleen ja Rosmertan silmät avautuivat suuriksi yllätyksestä, muutaman muun velhon saattelemana saapui Dolores Jane Pimento tervehtien häntä mairea hymy huulillaan.
Ehkei pubi-työläisen elämä ollutkaan hullumpaa.
”Mitä teille saisi olla, Dolores?”
”Yksi teekupillinen, Rosmerta-kultaseni”
~*~
A/N2 : Ja kommentteja odotetaan enemmänkin kuin innokkaasti, miten onnistuin? Paritus ei todellakaan ollut helppo...
