Otsikko: Satuttamiskilpailu
Kirjoittaja: Heinis
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Fandom: Potter
Paritus: Hermione/Ron
Vastuunvapaus: en omista hahmoja, muun kyllä. En saa rahaa.
a/n:
Kaiken maailman ficlettejä on haaste nimeltään, aiheena Kylmä sota. Mietin käsitettä kylmä sota ja ihmissuhdepaskaahan siitäkin tuli mieleen, vaikka tarkemmin ajateltuna olishan sitä voinut jotain syvällisempääkin keksiä. Osallistuu myös
Multifandomiin. Ai niin, mun eka Potter (vaikkei sillä mitään väliä ole tässä), jännittää. Palaute suotavaa, palleroiset.
Satuttamiskilpailu
Istun yksin sohvalla ja yritän lukea kirjaa, mutta ajatukseni harhailee väkisinkin. Olen aina hieman vainoharhainen yksin, mutta nyt en osaa edes säikkyä vieraita ääniä. En osaa olla ajattelematta sinua ja sitä, että tänään piti olla meidän päivämme. Tänään on lauantai, ja lauantai on varattu vain meille.
Silti sinä lähdit kavereidesi kanssa baariin. En tiedä, onko se vain kermakaljojen juomista vai aiotteko ottaa jotain vahvempaakin, mutta sanoin silti, että en aio olla kotona odottamassa, en jaksa hoivata sinua jatkuvasti. Kuvittelin sen saavan sinut tajuamaan, ettei sinun pitäisi mennä, mutta mitä vielä. ”Sittenhän ei haittaa, jos tuon Deanin tänne nukkumaan”, sinä sanoit. Annoit ymmärtää, ettei se mitään, vaikkei minua kiinnosta. On sinulla muitakin.
Laitan kirjan pois ja katson ovelle. Odotan koko ajan näkeväni suojeliuksesi, vaikkei sinulla olekaan tapana ilmoitella mitään. Olisi vain niin mukavaa saada viesti, jossa pyydät minua sittenkin jäämään. Voisin ehkä suostua pitkin hampain, tai piiloutua sängyn alle ja katsoa, kuinka hauskaa sinulla on ystäväsi kanssa. Hymähdän itselleni ja naurettavuudelleni.
Yhdentoista aikaan harkitsen oikeasti lähteväni jonnekin, sillä en halua jäädä tänne, jos joku muu tulee. En kuitenkaan usko siihen, joten sammutan taikasauvan heilautuksella huoneesta valot, vedän jalat tiukemmin itseäni vasten ja jään istumaan pimeään.
Yhden aikaan sinä laahustat kotiin. Et vilkaisekaan huoneeseen, jossa minä istun, enkä minä katso ovelle. Kuulen sinun menevän suoraan makuuhuoneeseen, yksin ja surumielisenä.
Tätä samaa me olemme tehneet jo pitkään. Käymme hiljaista taistelua. Kilpailemme siitä, kumpi saa toisen tuntemaan itsensä merkityksettömämmäksi. Ehkä siten ei satu niin paljon, jos me joskus emme enää olekaan toisillemme tärkeimmät olennot maailmassa. Siihen on jo tottunut. Tai ehkä häpeämme sitä, kuinka paljon välitämme toisistamme. Tai ehkä olemme ylittäneet jonkun rajan, jota ylittämään meistä kummastakaan ei oikeasti ollut. Ehkä meitä ei enää edes ole. En tiedä.