amorgirl // sä et vaan huomannu niitä virheitä
:D (Onneks.) Kiva kun tykkäsit!<3
Resonanssi // Voi kiitos, ihanaa kun tykkäsit!<3 Ja mäkin oisin halunnu veljen. Pöh. Ja se tullaan näkemään, mitä olen poikien tulevaisuudelle kaavaillut
Kiitos kommentista
Dead_cat // Hee, ihanaa!
pottersfan // Kiitos!
Luku 2: A Lion And A Snake"Harry!" Narcissa moitti kiiruhtaessaan Malfoyn kartanon ruokasalista valtavaan eteishalliin, jonka ovesta Harry oli juuri sännännyt sisään. Narcissa oli tavallistakin huolitellumman näköinen, ja ihmiset, jotka tunsivat hänet, olisivat arvanneet jo hänen nahkaisista saapikkaistaan naisen olevan menossa ulos. Myös hänen ryhtinsä vaikutti normaalia suoremmalta, ja leuka oli pystyssä kuin harjoituksen vuoksi. Arkipäivisin Narcissa ei vaivautunut laittautumaan niin huolellisesti, mutta nyt hänen kopea ja huoliteltu ulkokuorensa oli täydellinen. Tänäänhän ei ollut mikä tahansa päivä. "Mehän olemme keskustelleet talossa juoksentelemisesta. Se ei ole sopivaa."
"Anteeksi", Harry sanoi nopeasti ja pysähtyi siihen paikkaan. Hänen päällään oli jo Tylypahkan kaapu, upouusi noidanhattu ja kädessään hän puristi jännittyneenä taikasauvaansa, varoen kuitenkaan likaamasta sitä. Narcissan katse tarkasteli häntä päästä varpaisiin, ja Harry tunsi olonsa entistä jännittyneemmäksi – ottoäiti oli lähes pelottava, kun sille päälle sattui. Hetken kuluttua Narcissa vaikutti kuitenkin todenneen Harryn ulkomuodon sopivaksi, joten poika saattoi jatkaa: " meidän kyyti tuli. Kuljettaja tahtoo tietää, ollaanko me valmiita."
"Vain niin", Narcissa totesi ja lähti sen pidemmittä puheitta kiiruhtamaan korot kopisten halki eteishallin tammesta valmistettuun, kauniisti muotoiltuun portaikkoon. Sen kaiteet kiilsivät, kun auringonsäteet tavoittivat niiden puisen pinnan, eikä se ollut ihme – Dobby kiillotti kaiteet useita kertoja päivässä, varsinkin sen jälkeen kun Harry ja Draco olivat laskeneet niitä pitkin alakertaan. Portaissa Narcissa huhuili: "Lucius! Draco! Missä te olette?"
Lucius ja Draco löytyivät yläkerran suurimmasta huoneesta, jossa vanhemmat nukkuivat. Dracolla oli kädessään upouusi Syöksy 24-luuta, ja hän oli yrittänyt suostutella isäänsä lahjomaan koulun rehtorin, jotta saisi tuoda luudan linnaan. Lucius yritti selittää kärsivällisesti poikansa vastaväitteiden päälle, että professori Dumbledore tuskin olisi lahjottavissa, ja että Draco voisi ottaa luudan mukaan vuoden kuluttua. Narcissan astuessa huoneeseen Harry kannoillaan isän ja pojan suut napsahtivat kuitenkin kiinni kuin yhteisestä sopimuksesta.
"Kyyti tuli", Narcissa sanoi ja katsoi tyytymättömänä Luciuksesta Dracoon. Lucius kääntyi heti vilkaisemaan itseään seinän kultareunaisesta peilistä, katsoi kuvajaistaan tyytyväisenä, nosti leukansa pystyyn ja kaappasi taikasauvansa lipaston päältä. Draco ja Harry vaihtoivat muutaman jännittyneen katseen, huusivat äänettömiä riemunhuutoja katseillaan. Draco hylkäsi luudankuljettamissuunnitelmansa, kun isältä ei herunut apua, ja heitti luudanvarren vanhempiensa vuoteelle, josta Dobby sen myöhemmin korjasi. Sitten vaaleatukkainen poika meni seisomaan Harryn viereen ja katsoi äitiään, vilkaisi heitä kulmat koholla ja kysyi: "Ovatko kaikki valmiina? Hyvä. Aletaan sitten mennä."
Harry ja Draco vilkaisivat toisiinsa ja lähtivät laskeutumaan portaita alas. Suuren ja komean kivisen ulko-oven kohdalla poikien vauhti oli kiihtynyt jo juoksuksi ja he ryntäsivät innoissaan runsaiden kukkaistutusten, pensasaitojen, riikinkukkojen ja suihkulähteen ohi kuljettajan luo.
"Kuinka kauan täältä ajaa King's Crossille?" Draco tiukkasi mieheltä heti. Perheelle ominaiseen tapaan myös hänen äänensävystään tuli kopea ja ylenkatsova, kun hän puhutteli palvelijoita. "Minuutilleen?"
"Noin kaksikymmentäviisi minuuttia", kuljettaja mutisi selvästi ärsyyntyneenä siitä, että moinen pikkukakara kehtasi komennella häntä. Ei hän kuitenkaan voinut sanoa pojalle mitään, joten hän tyytyi seisomaan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan vasten mustaa limusiinia.
"Parasta ajaa sitten nasta laudassa", Draco sanoi ja virnisti Harrylle. Kummankin pojan vastassa lepattivat levottomat perhoset, ja Harryn kasvoilla oli jännittynyt puna. Dracon pokerinaama piti paremmin, ehkä osittain siksi että hän purki jännitystään kiljumalla talon suuntaan: "Äiti! Isä! Mikä teillä oikein kestää? Mennään jo!"
Seuraavat viisitoista minuuttia pojat hyppivät hermostuneina auton vieressä. Draco yritti hoputtaa vanhempiaan huutamalla heille kiirehtimiskäskyjä minuutin välein ja ihmetteli ääneen, miksi äiti oli ensin itse hoputtanut heitä ulos talosta ja sitten itse viivytteli ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun kivinen ovi viimein aukeni uudelleen ja Narcissa sipsutti ulos talosta Lucius kintereillään, pojat hyppäsivät saman tien autoon valmiina lähtöön. Odottavan aika oli kuitenkin pitkä, ja omasta mielestään he joutuivat kuluttamaan vielä yhden vuosisadan elämästään istuen limusiinissa sillä aikaa, kun kuljettaja otti heidän matka-arkkunsa niitä tuoneelta Dobbylta ja lastasi ne auton perään. Viimein, kun kello näytti sekunnilleen 10.07, Narcissa ja Lucius kapusivat matkustamoon hyvin ärsyyntyneiden poikiensa seuraksi ja kuljettaja painoi kaasua.
Tunnelma limusiinin takaosassa oli koko matkan hiljainen. Jokin Kohtalottarien kappale soi auton radiosta taustalla, ja Narcissa oli sulkenut silmänsä ja nojasi nyt päätään penkin selkämykseen kuunnellen musiikkia. Lucius katseli ikkunasta ohi kiitäviä maisemia ja tuhahteli halveksuvasti – he ajoivat läpi jästien asuttaman Lontoon, ja jokainen puhelimeen puhuva tai korvanapeista musiikkia kuunteleva vastaantulija sai Luciuksen nenän nyrpistymään. Hän tunsi olonsa entistä pöyristyneemmäksi, kun näki erään baarin edustalla oikean tappelun. Katsellessaan miesten heiluvia nyrkkejä ja verta vuotavia neniä hän ei voinut olla ajattelematta, miten sivistymätöntä tämä väestö oli. Ja tuollaisten ihmisten kuraverisiä penikoita ne päästivät Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Varsin järkyttävää.
Harry ja Draco kävivät sitä hermostuneemmiksi, mitä lähemmäs Lontoon ydinkeskustaa limusiini eteni. Dracon laihat, kalpeat sormet naputtivat penkin nahkapäällystä ja Harryn sydän tykytti hullun lailla. Mitä jos he eivät pääsisi luihuiseen? Mitä jos he joutuisivat puuskupuhiin opiskelemaan kuraveristen hikipinkojen sekaan? Draco tiesi, etteivät hänen vanhempansa kestäisi sitä häpeää.
King’s Crossin parkkialue oli tupaten täynnä, mutta Luciuksen valituksen (”aivottomat jästit eivät osaa edes parkkeerata omia säälittäviä metalliromujaan, minä en ymmärrä miksi me emme ilmiintyneet suoraan laiturille, kyllä me varmasti olisimme voineet lähettää matka-arkut suoraan kotiin, jotta emme joutuisi olemaan täällä näiden ala-arvoisten ihmisten joukossa…”) säestämänä kuljettaja onnistui mutkittelemaan aina ulko-oville saakka. Hän nosti poikien matka-arkut työnnettävien kärryjen päälle, ja Lucius lähti johdattamaan perhettä sisään lasiovista.
Juna-aseman aula oli valtava, sen katto oli lasinen kupoli ja ihmiset tungeksivat lipunmyyntipisteillä. Narcissa totesi ääneen, mikä onni oli että poikien matkaliput tulivat postissa – mikään koko maailmassa ei olisi saanut häntä saastaisten jästien tönittäväksi jonottamaan lippuluukulle. He jättivätkin aulan pian taakseen ja kiiruhtivat suoraan alueelle, jossa laiturit sijaitsivat. Matkalla sinne he näkivät vanhan kellon, jonka viisarit olivat ruosteessa ja näyttivät, että junan lähtöön eli kello yhteentoista oli aikaa vajaat puoli tuntia.
Harry ja Draco olivat kuulleet laiturista 9 ja ¾ yhtä ja toista – vanhemmat olivat kertoneet, että sinne pääsi kulkemalla päin puomia, joka sijaitsi laiturien 9 ja 10 välissä, mutta Felix Yaxley, joka oli valmistunut koulusta edeltävänä vuonna, oli tarkentanut että puomiin törmääminen sattui kamalasti. Kun he lopulta saapuivat kivisen puomin eteen, kumpikaan ei ollut enää niin varma tahtoiko päästä laiturille.
Hetken kuluttua Lucius naksautti tyytymättömänä kieltään ja viittasi Dracolle, joka nielaisi syvään, vilkaisi Harrya katseessaan puhdasta kauhua ja lähti työntämään kärryään isänsä rinnalla kohti puomia. Sydän pamppaillen Harry katseli, kuinka hänen veljensä katosi samaan aikaan Luciuksen kanssa juuri siinä, missä läpinäkyvä ilma vaihtui kiveen. Kuin unessa Harry tarttui käteen, jonka Narcissa tarjosi hänelle, ja alkoi työntää kärryä kohti puomia. Kun he olivat enää askeleen mitan päässä seinästä, Harry puristi silmänsä kiinni odottaen kammottavaa kipua, ehkäpä kivistä törmäystä joka murtaisi hänen nenänsä ja särkisi silmälasit – mutta sitä ei tullut.
Harry avasi silmänsä varovasti, ja tunsi suunsa loksahtavan auki. Laiturit 9 ja 10 olivat kadonneet hänen ympäriltään, ja tilalla oli valtava, helakanpunainen höyryveturi, jonka ympärillä parveili varmasti yli sata noidanhattuihin ja kaapuihin pukeutunutta noitaa ja velhoa. Narcissa irrotti otteensa hänen kädestään, ja Harry seurasi häntä Dracon ja Luciuksen luo. Dracon kasvoilla ei näkynyt enää pienintäkään merkkiä jännityksestä tai ihmetyksestä, vaan poika olisi yhtä hyvin voinut käydä laiturilla tuhansia kertoja aiemmin. Juuri nyt Draco tervehti Crabbea ja Goylea, jotka tulivat vanhempiensa kanssa juttelemaan Malfoyn perheelle. Harry ei ollut ikinä pitänyt Crabbesta ja Goylesta – nämä muistuttivat haisevia, suuria gorilloja joilla ei ollut aivoja lainkaan. Siksi hän ei osallistunut keskusteluun vaan jättäytyi hiukan kauemmas perheestään ja katseli ympärilleen. Lähellä heitä seisoi pyöreäposkinen poika seuranaan vanha nainen, jonka hatusta törrötti kotkansulka. Nainen moitti poikaa jostakin, mihin liittyi kadonnut rupikonna, ja Harry alkoi pelätä että tämä alkaisi suutuspäissään hutkia surkean näköistä poikaa punaisella käsilaukullaan.
Harry antoi katseensa kiertää edemmäs. Monessa ihmisrykelmässä vilkuiltiin hänen suuntaansa, ja vuosien kokemuksen perusteella Harry tiesi, mistä he kuiskivat – he miettivät, mahtoiko laiha, mustatukkainen rillipää olla Harry Potter. Sitten he äkkäsivät Malfoyn perheen, joka seisoi aivan hänen takanaan, ja saivat vahvistuksen teorialleen. Harry Potter oli todellakin tulossa Tylypahkaan tänä vuonna.
Sitä Harry ei kuitenkaan huomannut, että häntä tarkkaili joku paljon lähempänäkin kuin vain uteliaat noidat ja velhot perheidensä keskellä. Lucius oli myös huomannut supattavat ihmiset ja kiinnostuneet katseet, joita Harryyn luotiin. Pahinta oli se, että hän tunnisti osan ihmisistä. Arthur Weasley punatukkaisten verenpetturipentujensa kanssa, Longbottomin mummo pojanpoikansa kanssa, matami Bones sukulaislastensa kanssa – kaikki entisiä kiltalaisia. Heille Harry Potter oli sankari. He olivat opettaneet lapsilleen pienestä saakka, että Harry Potter oli tuhonnut kaikkien aikojen suurimman pimeyden velhon ja palauttanut rauhan maailmaan.
Lucius oli aina välttänyt puhumasta pimeyden lordista tämän tuhon jälkeen. Parasta kaikkien kannalta oli pitää matalaa profiilia ja yhtyä yleiseen mielipiteeseen siitä, että hän-jota-ei-pidä-nimetä oli ollut vaaraksi velhomaailmalle.
Yksi asia kuitenkin kaiveli hänen mieltään nyt, kun hän näki ihmisten hymyt ja uteliaat vilkaisut, joita Harryyn luotiin. Koulussa Lucius itse ei voisi enää peittää Harryn korvia tarinoilta pimeyden lordista. Poika saattaisi kuulla totuuden vanhempiensa kuolemasta, hän kuulisi ettei Lily ja James Potterin kuolema ollutkaan vahinko. Hän kuulisi että ne typerät jästienrakastajat olivat taistelleet pimeyden lordia vastaan. Jos kaikki, mitä Lucius oli opettanut hänelle siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin valuisi hukkaan ja Harry Potterista tulisi samanlainen kuin vanhemmistaan… Ja jos pimeyden lordi palaisi takaisin ja kuulisi, että hän, Lucius Malfoy olisi vastuussa siitä… Ei, se oli mahdotonta. Lucius ei voinut kuin luottaa siihen, että hänen isäntänsä oli lopullisesti poissa. Mutta ehkä silti oli varmuuden vuoksi paras pitää poika poissa huomion keskipisteestä. Niin kauan kuin se oli mahdollista.
”Eiköhän ole aika nousta junaan”, Lucius sanoi lipevä hymy huulillaan Harrylle ja Dracolle. Pojat olivat heti valmiita – kumpikin antoi suukon Narcissan poskelle ja Lucius tyrkkäsi rahaa eräälle lähistölle eksyneelle nuorelle pojalle, jotta tämä nostaisi Harryn ja Dracon matka-arkut junaan. Draco hyvästeli vanhempansa vielä kerran ja kiipesi sitten junan ovista sisään. Juuri kun Harry oli seuraamassa häntä, Lucius tarttui hänen käteensä ja sanoi:
”Eräs asia vielä, Harry… Kun olet koulussa, haluan että muistat millä perusteella sinun tulee valita ystäväsi. Verisäädyllä on enemmän väliä kuin uskoisitkaan… Enkä toki halua sinun eksyvän väärään seuraan.”
Harry katsoi Luciuksen jäisiä silmiä hetken hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten. Lucius väläytti hänelle hymyn, toivotti hyvää lukuvuotta ja antoi pojan sitten seurata Dracoa junaan. Kun punainen veturi vihelsi lähdön merkiksi, Lucius lähti kävelemään pois laiturilta ja tunsi olonsa rauhalliseksi. Hän oli tehnyt työnsä hyvin.
Harry löysi matka-arkkunsa ja Dracon eräästä vaunuosastosta lähellä veturin etupäätä, mutta Draco ei suinkaan ollut yksin. Hänen lisäkseen vaunussa istui monta nuorta velhoa ja noitaa, joista osan Harry tunsi nimeltä ja osan oli vain nähnyt aiemmin. Crabbe ja Goyle istuivat aivan Dracon kyljissä kiinni, höröttäen typerästi jollekin, mitä vastapäätä istuva Blaise Zabini oli juuri sanonut – Blaisen vierellä istui Theodore Nott, heidän selkänojaansa vasten nojasi mopsinnaamainen tyttö, joka vilkuili Dracoa ihailevasti ja jonka nimeä Harry ei muistanut. Harryn nähdessään Draco kysyi:
”Moi, mihin sinä jäit?”
”Tuonne vaan”, Harry totesi suurempia selittelemättä ja istui pehmeälle penkille hieman kauemmas muista, jotta ei joutunut kärsimään Crabben ja Goylen aromista. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, ja näki junan kulkeneen pois kaupunkialueilta ja tulleen kuvankauniille maaseudulle. Laajat, kullankeltaisina hohtavat pellot ja lehtipuut piirtyivät kirkkaansinistä taivaanrantaa vasten, ja siellä täällä kiilsi kirkasvetinen järvi. Harry unohtui seuraamaan maisemia niin tiiviisti, ettei kuullut sanaakaan Dracon ja tämän ystävien puheesta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt maaseutua, sillä Malfoyt eivät olleet matkailuihmisiä, vaan heitä kiinnosti enemmän hienoissa juhlissa käyminen ja niiden järjestäminen. Joskus Harry mietti, kuinka erilaista hänen elämänsä olisi ollut, jos Lily ja James eläisivät. Hän ei ollut koskaan saanut tietää paljoa vanhemmistaan – hän tiesi, että he olivat kuolleet johonkin räjähdykseen Godrickin Notkossa, mutta mistä se oli johtunut, sitä hän ei tiennyt. Hän ei tiennyt, miltä hänen äitinsä hymy oli näyttänyt, tai sitä, millainen hänen isänsä oli ollut. Tokihan Harry piti Luciuksesta ja Narcissasta ja varsinkin Dracosta, mutta hän oli aina tuntenut itsensä jotenkin ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Tunne oli kasvanut vuosien kuluessa, ja oudot, lähes pelokkaat katseet, joita Lucius loi Harryyn kun tämä kysyi jotakin vanhemmistaan, eivät auttaneet asiaa. Draco oli ainoa, jonka seurassa Harry osasi olla oma itsensä ja sanoa oman mielipiteensä. Veli olikin Harrylle kaikki kaikessa, hänen ainut ystävänsä, ainoa jota hän koko maailmassa rakasti.
Maisema ikkunoiden takana oli pimennyt, kun Tylypahkan pikajuna viimein saapui matkansa päätepisteeseen. Harry, Draco ja heidän kanssamatkustajansa joutuivat istumaan vaunussa vielä pitkään junan pysähtymisen jälkeenkin, sillä käytävä oli tupaten täynnä oppilaita ja heidän matka-arkkujaan, pöllöjään ja luudanvarsiaan.
Harrysta tuntui, että matka oli taittunut madellen. Tietenkin junassa oli ollut mielenkiintoisiakin hetkiä, kuten se kun mopsinaamainen tyttö, jonka nimeksi Harry oli kuullut Pansy Parkinson, oli yrittänyt esitellä taikataitojaan ja onnistunut sytyttämään vaunuosaston pöydän tuleen. Siinä vaiheessa kun yksi valvojaoppilaista, Percy Weasley nimeltään, ehti paikalle sammuttamaan pöydän, sen pinta oli jo mustunut ikävästi. Weasley oli pitänyt heille ikuisuuksia kestävän saarnan siitä, miten vaarallista loitsinta oli jos ei tiennyt mitä teki. Onneksi Draco oli lopulta käskenyt Weasleyn painua ompelemaan ikivanhoja kaapujaan kokoon, ja tämä oli poistunut nyrpeä ilme kasvoillaan. Harry oli nauranut toisten mukana ja ajatellut, että Lucius oli aivan oikeassa inhotessaan Weasleyn typerää verenpetturiperhettä.
Suurimman osan ajasta Harry oli kuitenkin viettänyt istuen hiljaisuudessa ikkunan ääressä ja katsellut ohikiitäviä taloja, joiden ikkunoihin illan pimetessä syttyvät valot olivat kuin tähtiä tummalla taivaalla. Hänen hermostuneet ajatuksensa olivat vaellelleet niin lajitteluissa kuin tulevissa oppitunneissakin, ja hän ei ollut voinut olla toivomatta että Draco jättäisi ystävänsä ja tulisi juttelemaan hänen kanssaan. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, vaan veli oli istunut pöydässä koko pitkän matkan. Muutamaan kertaan hän oli pyytänyt Harrya liittymään seuraan, mutta kun tämä ei ollut suostunut, Draco luovutti ja antoi hänen olla rauhassa.
Nyt pojat seisoivat sateisella laiturilla jossakin Tylypahkan lähellä. Vanhemmat oppilaat kiskoivat matka-arkkujaan jo määrätietoisesti koulun suuntaan, mutta Harry ja Draco muiden ensiluokkalaisten tavoin pyörivät hämmentyneenä ympyrää eivätkä tienneet, mitä heidän oletettiin tekevän.
”Mitä jos ne haluavat, että me ilmiinnytään kouluun?” Harry kuiskasi Dracolle hermostuneena. Myös vaalean pojan kasvojen ilme oli muuttunut epäröiväksi, mikä paljasti sen että toinen oli aivan yhtä kauhuissaan kuin Harrykin. Vastaus Harryn kysymykseen kuului kuitenkin toisaalta.
”Tietenkään meidän ei pidä ilmiintyä kouluun. Ensinnäkin alle 17-vuotiaat eivät saa ilmiintyä, ja täysi-ikäisetkin vasta kun ovat suorittaneet ilmiintymiskokeen. Siitä kerrotaan Nykypäivän velholaissa, ja kyseinen laki määritettiin vuonna 1764, kun nuorten noitien ja velhojen halkeentuminen oli niin yleistä, etteivät taikaministeriön työntekijät ehtineet tekemään mitään muuta kuin palauttamaan ilmiintyjille heidän kadonneita raajojaan. Toiseksi, Tylypahkan tiluksilla ei voi ilmiintyä vaikka osaisikin, siitä kerrotaan Tylypahkan Historiikissa. Rehtori Dumbledore itse on taikonut ilmiintymiseneston ja muut suojaukset Tylypahkan ympärille, jotta jästit tai muut epätoivotut vierailijat eivät pääse linnaan.” Puhuja oli lyhyt tyttö, jonka hiukset olivat valtava, ruskea kiharapehko. Hänellä oli käsissään suuri pino kirjoja, joiden nimet olivat sellaisia kuin ”Velhouden viimeaikainen kehitys” ja ”1900-luvun tärkeimmät taikakeksinnöt”.
”Kuka sinä olet?” Draco kysyi tytöltä kasvoillaan epäuskoinen ilme. Hänen puheessaan oli halveksunnan ja hämmästyksensekainen sävy, jota kukaan ei voinut olla huomaamatta, ja Harry näki tytön silmien siristyvän hiukan.
”Minä olen Hermione Granger, keitä te olette?” tyttö esittäytyi ja siirsi katseensa Dracosta Harryyn. Tytön silmät olivat ruskeat, ja niiden katse oli läpitunkeva, aivan kuin hän olisi yrittänyt nähdä Harryn läpi.
”Draco Malfoy”, Draco tokaisi ja nosti leukansa pystyyn. Sitten hän viittasi Harryyn. ”Tässä on Harry Potter.”
”Harry Potter, oletko todella?” tyttö hämmästyi ja keskittyi nyt kokonaan Harryyn. Hänen katseensa pomppasi automaattisesti Harryn hiusrajaan, ja Harry tiesi että tytön silmät etsivät salama-arpea mustien kiharoiden seasta. ”Minä olen lukenut sinusta! Minä tiedän sinun vanhemmistasi ja tiedät-kai-kenestä…”
”Mitä heistä?” Harry kysyi hämmentyneenä. Toki hän tiesi, että vanhempien kuolema ja pimeyden lordin tuho olivat tapahtuneet samaan aikaan samassa paikassa, ja hän tiesi olevansa ainut ihminen, joka oli selvinnyt räjähdyksestä, mutta hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä ihmisten kiinnostusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Hän oli ollut vain yhden vanha, hän ei voinut mitään sille että oli selvinnyt jopa koko talon hajottaneesta räjähdyksestä saaden pelkän arven otsaansa. Eihän hän ollut edes kyennyt pelastamaan äitiään, isäänsä tai pimeyden lordia…
Dracon mieleen näytti kuitenkin pälkähtäneen toinen ajatus, eikä Hermione ehtinyt selittämään sanojensa merkitystä. ”Sinun nimesikö on Granger? Keitä sinun vanhempasi ovat? Minä en ole koskaan kuullut, että kenenkään velhon nimi olisi Granger.”
”Minä olen jästisyntyinen”, Hermione selitti, ”siksi et ole kuullut minusta. Minun vanhempani ovat hammaslääkäreitä, ja olin hirveän hämmästynyt saadessani kirjeen, jossa kerrottiin että olin päässyt tähän kouluun. Teidän vanhempanne ovat varmaankin velhoja?”
”No totta Merlinin nimessä ovat, senkin saastainen kuraverinen!” Draco huudahti. Hänen kasvoillaan oli puhtaan inhoava ilme, kun hän tuijotti Hermione Grangeria. Myös Harry oli astunut askeleen taaksepäin – tyttö oli juuri niitä ihmisiä, joista Lucius oli varoittanut. Typerä kuraverinen, joka kuvitteli olevansa tasavertainen taikuri heidän oikeiden velhojen rinnalla.
”Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?” Hermione kysyi kimpaantuneena ja risti kätensä rinnalleen. Harry ei tiennyt mitä ajatella tästä tytöstä – eikö tämä edes tiennyt, mikä kuraverinen oli?
”Kuraveri-Granger ei edes tiedä mikä on kuraverinen!” Draco purskahti pilkkaavaan nauruun, ja lähistöllä seisoskelleet Crabbe, Goyle ja Nott tulivat myös lähemmäs naureskelemaan ja pilkkaamaan Hermionea. Harry katseli sivusta, kuinka Hermione yritti ensin puolustautua, mutta kun pojat vain jatkoivat hänen pilkkaamistaan, tytön silmät täyttyivät kiukun kyynelistä ja hän lähti kävelemään poispäin.
”Näitkö, miten se kuraverinen rupesi pillittämään?” Draco kysyi Harrylta ja nauroi ivallisesti. ”Ne ovat kaikki tuollaisia, kuvittelevat olevansa yhtä hyviä kuin mekin ja tulevat tänne kuin omistaisivat koko paikan. Rehtori Dumbledore itse on taikonut ilmiintymiseneston… Hahhaa!”
Harry hymyili Dracolle, mutta kun hän käänsi selkänsä veljelle, hän ei voinut olla ajattelematta erästä asiaa. Harry ei itsekään ollut puhdasverinen kuten Draco. Hänen äitinsä oli ollut jästisyntyinen kuten Hermione. Lucius oli kieltänyt Harrya puhumasta asiasta, vaikka kaikki sen tiesivätkin. Kaikki tiesivät, keitä Lily ja James Potter olivat olleet, paitsi Harry itse. Eikä hän voinut olla pohtimatta, oliko hänen äitinsäkin joutunut itkemään ensimmäisenä koulupäivänään sen vuoksi, että oli syntynyt taikomattomaan perheeseen.
”Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset tänne!” Harryn pohdiskelut keskeytyivät, kun valtava varjo lankesi laiturin ylle ja hän kuuli kovan äänen huhuilevan heidän suuntaansa. Hän katsoi äänen suuntaan ja näki valtavan miehen seisovan vain muutaman metrin päässä heistä. Miehen kasvot olivat tummanruskean, pitkän, risuisen parran peitossa, mutta hänen silmissään oli iloiset hymyrypyt.
”Tuo on se säälittävä köntys, joka työskentelee täällä jonakin palvelijana”, Draco pilkkasi, vaikka Harry arvasi että hän oli säikähtänyt miehen valtavaa ulkomuotoa aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Ensiluokkalaiset toipuivat säikähdyksestään pikkuhiljaa, ja alkoivat varovasti kuljettaa matka-arkkujaan miestä kohti. Myös Harry ja Draco lähtivät lampsimaan hiljalleen miestä kohti, Dracon mutistessa jotakin siitä ettei varmasti menisi mihinkään ala-arvoisen palvelijan johdolla – köntys oli varmasti niin aivoton ettei erottaisi pohjoista etelästä. Harry kuuli naurunremakkaa takaansa, ja näki Crabben ja Goylen aivan heidän takanaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos joku niin Goyle ei erottaisi ilmansuuntia toisistaan, mutta ei sanonut mitään ääneen vaan antoi Dracon jatkaa valitustaan. Silloin tällöin Harrya otti päähän se, kuinka erilainen hänen veljensä oli ystäviensä kuin vain Harryn seurassa.
He olivat saapuneet aivan jättiläiskokoisen miehen vierelle. Tämä katseli ympärilleen, hoputti välillä viimeisiä kerääntymään nopeasti ympärilleen, jotta saatettaisiin lähteä kouluun. Yhtäkkiä miehen tummat silmät osuivat Harryyn, ja tämän suureksi hämmästykseksi miehen suu levisi hymyyn.
”Harry! Voi pirhana, mä en ollu tunnistaa sua, näin sut viimeks kun oli semmone jauhopussin kokone! Miten menee? Menikö matka hyvin?” Jättiläinen säteili Harryn suuntaan, eikä tämä meinannut saada sanaa suustaan. Myös Draco hänen vierellään näytti täysin tyrmätyltä.
”K-kuka sinä oikein olet?” Harry änkytti lopulta.
”Oho, enpäs muistanu esittäytyy – nimi on Rubeus Hagrid, Tylypahkan avainten ja tilusten vahti”, mies hymyili ja ojensi valtavan kämmenensä Harrylle. Harry kuitenkin katsoi sitä epäröiden eikä tarttunut siihen.
”Mistä sinä tunnet minut?” Harry kysyi entistä hämmentyneempänä.
”Mä olin sun äitees ja isäs kaveri siitä asti kun ne alotti täällä”, Hagrid hymyili. ”Parempia velhoo ja noitaa kun sun vanhempas en oo millonkaan tavannu. Se oli karsee ilta sillon kun – no, sillon kun se tapahtu. Mä kävin hakemassa sut sieltä talon raunioista ja vein Malfoylle – mutta kyllähän sä sen tietty tiedätki.”
”Mitä? Sinä…” Harry sopersi, mutta silloin Draco puuttui puheeseen:
”Hei, köntys, jos et ole huomannut täällä sataa, ja me ainakin halutaan Harryn kanssa sinne linnaan. Joten lopeta se jaarittelu ja näytä tietä!”
Hagrid näytti vähän hämmentyneeltä, mutta ei selvästi kyennyt väittämään Dracolle vastaankaan. Hän ryki kurkkuaan, suoristi ryhtinsä ja ilmoitti, että oli aika lähteä liikkeelle. Harry ja Draco lähtivät kävelemään muiden mukana pitkin kapeaa, liukasta polkua, jossa oli hyvin jyrkkiä kohtia – eräässä erityisen mutaisessa ja liukkaassa kohdassa pyöreäkasvoinen poika, jolla oli rupikonna, kaatui, ja Draco ystävineen nauroi hänelle äänekkäästi. Harry ei viitsinyt liittyä pilkkaamaan, sillä hänen omatkin jalkansa lipsuivat vaikeakulkuisella polulla. Lisäksi hänen ajatuksensa olivat kaukana siitä pimeästä metsästä, jonka halki polku mutkitteli – Hagrid oli sanonut tunteneensa hänen vanhempansa. Jos Draco ei olisi keskeyttänyt heidän keskusteluaan, Harry olisi saattanut kuulla lisää siitä illasta jolloin Hagrid oli vienyt hänet Malfoyille… Hän mietti myös, miksi Lucius ei ollut koskaan kertonut hänelle kuka Hagrid oli, tai että tämä oli ollut paikalla sinä iltana. Itse asiassa Lucius oli kertonut vain, että taikaministeri Toffee oli päättänyt, että Harryn oli paras muuttaa Malfoyille asumaan. Mutta miksi juuri sinne? Miksi talo oli räjähtänyt? Miksi Harry ei ollut kuollut?
Hagridin ääni kajahti jonon edestä. Hän kertoi että seuraavaksi oppilaat näkisivät ensimmäisen vilauksen Tylypahkasta, ja kun polku kaarsi suuren järven rantaan, moni haukkoi henkeään. Järven vesi oli lähes mustaa, mutta sen pintaan piirtyi kuva valtavasta kivilinnasta, joka sijaitsi järven vastarannalla kohoavalla vuorella. Linnan monet ikkunat näkyivät kirkkaasti pimeässä illassa, ja myös sen erikokoiset tornit näkyivät kuutamon valossa.
Järven rannassa heitä odotti monta pientä, puista venettä. Hagrid jaotteli oppilaita niihin, ja Harry ja Draco päätyivät Crabben ja Goylen kanssa erääseen erityisen märkään – pohjalla oli monen sentin kerros sadevettä. Draco ei lakannut valittamasta sateesta ennen kuin Harry lopulta ei voinut enää pitää ajatuksiaan yksin itsellään, vaan kysyi:
”Miksi sinun piti mennä keskeyttämään Hagrid, kun hän puhui minun vanhemmistani?”
Draco hiljeni hetkessä ja siirsi katseensa Harryyn kulmat koholla. Myös Crabbe ja Goyle lopettivat ölinänsä jostakin täysin turhanpäiväisestä, ja kääntyivät katsomaan Harrya lähes huvittuneet ilmeet kasvoillaan. Draco naurahti hiukan ennen kuin sanoi: ”Kyllähän sinä kuulit. Täällä satoi, ja se typerä peikko puhui sinulle kuin olisit sen paras ystävä tai jotakin. Tuskin sinäkään sitä halusit, vai?”
Crabbe ja Goyle alkoivat höröttää typerästi, ja se oli omiaan lisäämään Harryn kimpaannusta. ”Entä jos tahdoinkin? Olisi minusta ihan mukava tietää, miksi minun vanhempani ovat kuolleet.”
”Välitätkö sinä ihan tosissasi siitä, mitä joku palvelija sinulle puhuu? Minä kuulin että hänet on potkaistu ulos Tylypahkasta, ja vain siksi että Dumbledore on typerä hän saa asua linnan mailla. Haluatko sinä uskoa, että joku sellainen on oikeasti ollut sinun vanhempiesi ystävä?” Draco kysyi ja katsoi Harrya haastavasti. Siihen Harry ei osannut vastata, joten hän hiljeni ja seurasi loppumatkan ajan mustan veden liikettä veneen alla. Se oli rauhoittavaa, mutta se ei saanut Harryn hermostuneita ajatuksia pois hänen vanhemmistaan, Hagridista, Dracon käytöksestä ja siitä, mitä Lucius oli sanonut hänelle ennen kuin hän oli noussut junaan. Jos verisääty oli niin tärkeää, miksi Harrysta oli tuntunut pahalta nähdä Grangerin tytön itkevän sen vuoksi?
Viisitoista minuuttia myöhemmin Harry löysi itsensä seisomasta toisten ensiluokkalaisten joukossa pienessä huoneessa. Heidät oli ohjannut sinne eräs koulun opettaja, professori McGarmiwa nimeltään, ja käskenyt odottaa siihen asti kunnes hän tulisi takaisin hakemaan heidät lajitteluun. Harryn olo ei ollut parantunut lainkaan, vaan jännityksen ja epätietoisuudensekainen olotila tuntui pahenevan pahenemistaan, ja hänen vieressään seisova Draco ei todellakaan auttanut asiaa – poika pilkkasi parhaillaan sitä, kuinka kaikki kuraveriset olivat haukkoneet henkeään nähdessään aaveen lipuvan sisään huoneeseen hetkeä aiemmin.
Pian professori McGarmiwa palasi huoneeseen, komensi oppilaat jonoon ja johdatti heidät ulos pienen huoneen ovesta suureen, kirkkaasti valaistuun saliin. Harry katseli ympärilleen, ja vaikka hänelle oli kuvailtu Tylypahkan Suurta salia useita kertoja aiemmin, ei se silti vastannut hänen käsitystään. Se oli vielä suurempi, juhlavampi ja hienompi. Ilmassa leijui tuhansia loitsittuja kynttilöitä, katto oli täydellinen kopio syksyisestä tähtitaivaasta ja salin neljä pitkää tupapöytää olivat täynnä kullattuja astioita. Kaikki vanhemmat oppilaat istuivat jo paikoillaan ja katselivat ensiluokkalaisia uteliaina. Harry näki monien vilkuilevan hänen suuntaansa – eräs tyttö, joka oli tuskin häntä vuottakaan vanhempi, jopa osoitti häntä. Hän tunsi sydämensykkeensä tihenevän, kun professori McGarmiwa toi ensiluokkalaisten eteen puisen jakkaran ja sen päällä vanhan hatun, jonka Harry arvasi olevan lajitteluhattu. Hetken kuluttua hänen arveluksensa osoittautui juuri oikeaksi, kun hattu puhkesi lauluun:
Moni hattu päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereille,
sillä Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata minulta mitään
voi sisäänsä sun polla,
siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon,
jos sydämmes urhoollinen on,
on sulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun aina voi luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus
sulle silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei);
mä olen miettivä pipo!Kun hattu hiljeni, koko sali puhkesi raikuviin aplodeihin. McGarmiwa viittasi oppilaat kuitenkin pian hiljaisiksi, ja veti esiin pitkän pergamenttirullan, josta hän alkoi aakkosjärjestyksessä lukea ensiluokkalaisten nimiä. Tutut ja tuntemattomat nimet kaikuivat Harryn korvissa – ensimmäisenä Hannah Abbottista tehtiin puuskupuh, ja Draco ystävineen nauroi ja huuteli tytölle, kun tämä ryntäsi oikeanpuoleiseen pöytään istumaan. Seuraavaksi vuorossa oli Susan Bones, sitten Terry Boot, Mandy Brocklehurst, Lavender Brown… Millicent Bullstroden kohdalla Harry ei voinut olla irvistämättä, sillä hän tunsi tytön ja tämän perheen monista juhlista eikä ollut koskaan erityisesti mieltynyt tämän väkivaltaiseen luonteeseen. Seuraava tuttu nimi Bullstroden jälkeen oli Hermione Granger, ja Harry seurasi tarkasti kuinka kiharapää riensi jakkaralle ja asetti hatun päähänsä.
”ROHKELIKKO!” hattu huusi.
Seuraavien minuuttien aikana oppilaita lajiteltiin tasaisesti joka pöytään – Crabbe ja Goyle olivat kummatkin päätyneet luihuiseen, rupikonnapojasta tehtiin rohkelikko… Kunnes viimein ilmoille kajahti nimi, joka sai Harryn sydämen hypähtämään.
”Draco Malfoy!”
Draco vilkaisi Harrya nopeasti ennen kuin lähti kävelemään jakkaraa kohti. Vain Harry osasi lukea Dracon kasvoilla olevaa katsetta – siinä kuvastui hillitty pelko, jota veli ei tahtonut näyttää kellekään toiselle. Hetki meni kuitenkin pian ohi, ja pian Draco nosti jo lajitteluhatun päähänsä. Kuin hidastettuna ja omien, nopeiden sydämenlyöntiensä säestämänä Harry näki, kuinka hattu sipaisi Dracon vaaleita hiuksia, ja…
”LUIHUINEN!”
Tietysti Draco oli luihuinen. Ei siitä olisi pitänyt olla epäilystäkään… Lucius oli ollut luihuisessa, samoin Narcissa. Kun Draco jätti hatun jakkaralle ja riensi tupapöytäänsä, missä Crabbe ja Goyle jo odottivat häntä, ei ollut epäilystäkään etteikö hän kuulunut juuri sinne. Harry näki vanhempien tupalaisten kättelevän Dracoa, toivottavan hänet tervetulleeksi joukkoonsa… Eikä Draco näyttänyt suovan ainuttakaan ajatusta Harrylle, joka seisoi yhä jonossa katsellen häntä. Hetken kuluttua Dracon viereen riensi istumaan Nott, sitten Parkinson… Harry tuijotti heitä ajatuksiinsa vajonneena, kunnes yhtäkkiä…
”Harry Potter!”
McGarmiwan huuto jäi kaikumaan salissa, niin nopeasti ihmiset hiljenivät. Jokaisten silmien katse kohdistui Harryyn, jopa opettajienpöydän keskellä istuva professori Dumbledore tarkkaili häntä silmä kovana. Harry nielaisi, pelkäsi jalkojensa pettävän alta ja käveli sitten kuin unessa jakkaran luo, otti hatun ja istui alas. Kun hattu kosketti Harryn hiuksia, hän kuuli hiljaisen äänen päässään:
”Harry Potter, kas vain, onpa tämä jännittävää. Sinulla on varsin kiehtova mieli, kykyjä löytyy vaikka millä mitalla, voi kyllä… Olet varsin rohkea poika siitä ei ole epäilystä, älykäs ja rohkea… Sinulla on paljon hyödyllisiä kykyjä, ja olet paljon rehdimpi syvällä sisimmässäsi kuin itse tiedätkään... Siksi minä tiedän minne sinä kuulut, ja tupasi on… ROHKELIKKO!”
Aika tuntui pysähtyneen. Sali puhkesi aplodeihin, Harryn jalat toimivat itsestään, ponnistivat hänet ylös tuolilta, hänen kätensä ottivat hatun hänen päästään ja laskivat sen jakkaralle. Sitten jalat kuljettivat hänet suoraa päätä Rohkelikkotuvan pöytään istumaan. Ihmiset hänen ympärillään hurrasivat yhä, kaksi identtistä punatukkaista poikaa huusi jotain aivan Harryn vieressä. Junassa ollut valvojaoppilas kätteli Harrya, Hermione Granger sanoi jotakin, ja pian vielä yksi punatukkainen Weasley liittyi heidän seuraansa – mutta Harryn silmät etsivät Dracoa. Lopulta hän näki pojan istumassa luihuisen pöydän päässä. Poika hymyili ja jutteli jotakin jonkun vanhemman, mustatukkaisen pojan kanssa, eikä huomannut mitään hetkeen – kunnes käänsi katsettaan hiukan.
Harryn silmät kohtasivat Dracon omat vain sekuntin murto-osaksi.
Ja sitten Draco käänsi katseensa pois. Tuosta vain. Silmissä ei ollut mitään luettavaa, katse oli ollut välinpitämätön ja tyhjä. Dracosta oli tullut luihuinen aivan niin kuin oli tarkoituskin, mutta Harry oli pilannut koko suunnitelman.
Kun ruoat ilmestyivät tarjoiluvateihin, Harry käänsi katseensa lautaselleen ja toivoi, ettei kukaan huomaisi sen kiiltävälle pinnalle tipahtelevia kyyneleitä.
// Huhhuijjaa, siihen menikin sitten koko pitkä päivä!
Mutta ehkä olin sen velkaa, kun jatko on kerran näin pahasti myöhässä.
Ja tähän loppuun vielä muistuttaisin, että
SUOMEN LAKI KIELTÄÄ MURHAN!
