//: Janen elämästä ennen Voltureihin liittymistä ja muuttumista vampyyriksi
Kirjoittaja: Lauranood
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama?
Henkilöt: Jane kertojana ja Alec + Voltureita
Summary: Aikaa ennen kuin Jane muuttui ja hieman sen jälkeen
A/N: Virheitä on taatustin, mutta ilmoitelkaas niitä minulle, risut ja ruusut ihan suotavia.
Joo ja tiedän, varmasti aika käytetty aihe, mutta jokainen tavallaan
Voimaton”Älä huomaa minua, älä kiltti huomaa minua”, rukoilin hiljaa katsellen tummaa hahmoa, joka läheni koko ajan. En halunnut tietää kuka hän oli tai mikä hän oli, mutta minä pelkäsin. En pelkästään siksi, etten nähnyt häntä, vaan myös siksi, että vaistoni huusivat punaisella. Hahmo oli mies, se sama mies, joka oli vienyt veljeni. ”Alec”, kuiskasin hiljaa ja tuijotin miehen karmivan punaisia silmiä. Voi menisipä hän pois. Mies kääntyi hiljaa katsomaan minua. Hän näki minut. Kirkaisin pienesti ja lähdin juoksuun. Halusin hänet pois. Halusin veljeni takaisin.
Kyyneleet vierivät poskilleni siirtäen likaa tieltään. Toinen mies astui eteeni. ”Kuules pikkuneiti, haluamme vain auttaa”, mies vakuutteli, mutta en uskonut. Kuka haluaisi auttaa katulasta? He olivat jotain sairaita ihmisiä, jotka halusivat minulle pahaa. Juoksin, vaikka tiesin jääväni kiinni. Alecin oli jäänyt, vaikka oli minua nopeampi ja hänen kuntonsa oli parempi. Alec ei halunnut kuolla ja nämä tappoivat hänet, ihan varmasti tappoivat.
He välittävät meistä yhtä paljon kuin äitimme, joka jätti meidät puistoon ja sanoi, että odottakaa, äiti käy kaupassa. No äiti kävi kaupassa, mutta ei koskaan tullut hakemaan meitä. Me odotimme siellä helvetin puistossa kokonaisen kuukauden, mutta alkoi tulla liian kylmä ja me painuimme kujille roskiksiin nukkumaan. Niin, mahtavaa. Ja nyt jotkut sadistiset miehet halusivat tappaa minut, he olivat jo vieneet Alecin. Lupasin isälle, että suojelen häntä. Pidän hänestä huolta, mutta epäonnistuin. Enää ei ole isää, ei äitiä, eikä edes Alecia. Kohta minäkin olen mennyttä. Siihen päättyy meidän perheemme taru.
Oikeastaan perhe oli tuhottu jo ennen minun syntymääni. Äiti oli sairas, isä kuoli sodassa viisi vuota syntymämme jälkeen. Oikeastaan oli aivan sama kuolisinko nyt vai myöhemmin, oli kuitenkin vain ajan kysymys milloin sortuisin kadulle kuolleena, joko nälkään tai sitten kylmään. Ehkä johonkin myrkytykseen. Vaatteet olivat likaiset ja saastaiset. Kasvot olivat muuttuneet puhtaan beigeistä harmaiksi ja hiukset olivat liimaantuneet rasvaisina pitkin päälakea. Ainoa puhdas alue minussa olivat kasvoissa olevat vanat, jotka tuhannet kyyneleet olivat muodostaneet, ajaneet lian pois tieltään.
Lopulta en jaksanut enää juosta. Kaaduin maahan ja annoin kasvojeni hipoa kylmää kivetystä. Kukaan ei tulisi pelastamaan minua. Ne miehet tulisivat ja tappaisivat minut ennen pitkään. Huokaisin hiljaa ja aloin muistella Alecin ja minun huonoa elämää äidin lähdön jälkeen, sen jälkeen kun me lähdimme sieltä puistosta.
takaumaKuljimme pitkin katuja ja etsimme sopivaa roskista, johon voisi käpertyä yöksi nukkumaan. Alec nojasi minuun, koska oli nyrjäyttänyt nilkkansa paetessamme torin vartijaa. Olimme yrittäneet ottaa vain pari omenaa ja heti ne olivat kimpussa. Huokaisin raskaasti nähdessäni yhden kujan, joka melkein hukkui roskiksiin. Me linkkasimme sinne yhdessä ja iloksemme yksi roskis oli melkein tyhjä. me kapusimme sinne. Alec ensin ja minä jälkeen.
Käperryimme aivan toisiamme vasten ja yritimme olla välittämättä siitä hajusta, joka leijui sieraimiimme ja saastutti saastaiset vaatteemme pahemmin. Halusimme molemmat pois sieltä, mutta emme me voineet. Meidän oli vain pakko olla siellä ja yrittää kestää, koska toinen vaihtoehto oli kylmä yö jossain ulkona harhaillen karkuun jokaista piskiä, joka haluaisi meidät ruuaksi. Siitä roskiksesta tuli meidän vakituinen kotimme.
Päivisin Alec juoksi kaupungilla ja varasteli ruokaa torin kojuista. Minä taas yritin roskiksia penkomalla löytää vanhoja huopia, tyynyjä ja ehkäpä pari kahvikuppia ja pannun talven varalle. Joskus löysin hyvän, ehjän pahvilaatikon, jossa pystyisimme nukkumaan vilttien kera oikein mukavasti. Lopulta meillä oli iso tila rakennettuna yhteen liitetyistä pahvilaatikoista. Siellä me nukuimme ja söimme varastettua ruokaa, kunnes yhtenä iltana Alec juoksi pakoon niitä miehiä.
Hän käski minun paeta, mennä piiloon ja olla paljastamatta itseäni, kävi hänelle mitä vain.
takauma päättyyMaatessani tässä kovalla kivetyksellä tajusin, että vaikka minä olin se vanhempi ja minä kuvittelin pitäväni huolta hänestä, Alec pitiin koko ajan huolta minusta. Auttoi minua löytämään roskiksen. Neuvoi mitä tehdä jos tulee kylmä, varasti ruokaa ja kuoli vaikka puolestani. Kyyneleet valuivat kadulle ja siirsivät ja levittivät taas likaa kasvoillani. Tunsin käsien tarttuvan minuun, kantavan minut pois. En avannut silmiäni, sillä en halunnut nähdä mitään. Annoin vain kyynelten liata valmiiksi likaisia kasvojani ja itkin.
Muistelin veljeäni ja sitä kuinka olin pettänyt hänet. Pettänyt kaikki. Taisin menettää tajuntani, koska seuraava asia, jonka muistan on Alecin ääni ja käsi, joka ravistelee minua. ”Jane, Jane, herää ole kiltti”, hän anelee. Avaan silmäni nähdäkseni hänen kauniit, mutta likaiset kasvonsa. Hymyilen hellästi ja annan silmieni jälleen painua. ”Noilla on jotain asiaa sinulle, sinun pitää mennä”, hän vaatii. Mutta miksi? Ne tappavat meidät kuitenkin, mikseivät yhdessä? Enkö saa edes nähdä veljeäni viimeisenä asianani ennen kuolemaa?
Nousen väkisin ja Alec auttaa minut miesten luokse. He ottavat minusta kiinni ja sulkevat Alecin jonnekin tyrmiin. Onkohan silläkään väliä? ”Jane”, joku miehistä sanoo paperinohuella äänellä. Avaan raskaita silmiäni hieman, mutta se on liian vaikeaa. Jotenkin, melkein mahdotonta. Yritän silti ja saan ne hieman raolleen. ”Jane, meillä on sinulle ehdotus, ei emme halua tappaa sinua tai veljeäsi, haluamme, että liitytte meihin. Teillä on jotain, jonka haluamme”, se joku puhuu taas.
Pudistelen tyhmästi päätäni. Ei, ei, ei meillä ole mitään, ajattelen, mutta en millään jaksaisi muistaa, miten ne sanat voidaan sanoa ääneen. Viimein löydän huuleni ja avaan ne. ”Meillä, ei ole mitään”, kuiskaan ja suljen silmäni. Jalkani pettäisivät, mutta joku pitää minusta kiinni, joten en voi kaatua. ”Teillä on kykyjä, suurenmoisia kykyjä, jotka minä haluan kaartiini”, mies sanoo. En ymmärrä, mitä ihmeen kykyjä. Yritän kertoa, etten ymmärrä, mutta en vain jaksa. Silmäni painuvat raskaina kiinni ja huokaisen, koska huomaan selkäni olevan kipeä.
”Voimme parantaa kaikki kipunne, saatte puhtaat vaatteet ja pääsette pesulle. Unenpuute lakkaa ja kaikki on hyvin”, mies ilmoittaa. Kuulostaa hyvältä. ”Miten vain, mutta Alecia ei saa satuttaa”, pyydän. Joku toinen naurahtaa. ”Ette voi liittyä meihin ilman pientä kipua”, mies nauraa. Minua kylmää, mutta en jaksa välittää. Mitä minä tällä elämällä edes tekisin? ”Ihan sama se kai on, kuolisin muutenkin”, kuiskaan. ”Niin se on totta, olet erittäin heikossa kunnossa, mutta lupaan, ettet enää koskaan sairastu enää”, mies lupaa. Se kuulostaa hyvältä. Ei enää koskaan tällaista kurkkukipua. Se on parempaa kuin odotin.
Joku painaa suunsa kaulaani vasten ja vavahdan pelosta. Sitten tunnen kaksi vahvaa ja kipeää pistettä, jotka pureutuvat kaulavaltimooni. Tunnen sydämeni kiihkeän rytmin ja kivun, joka saa koko ruumiini palamaan. Joku tarttuu turtaan vartalooni ja kantaa minut pehmeälle vuoteelle. Hän asettaa minut peiton alle. Se on hyvä, minä todella olen kipeä, minulla on kylmä. Aivan tavattoman kylmä.
***
Kolmen päivän päästä.
Tunnen kivun laantuvan. Sydämeni rytmin kiihtyvän, tulen katoavan suonistani. Tunnen pehmeää ympärilläni. Lopetan karjumisen, mutta vain hetkeksi. Pian minä karjun taas, koska sattuu, enemmän kuin koskaan. Pian sydämeni hakkaa viimeisen heikon lyöntinsä ja se jää kaikumaan korviini, ikiajoiksi. Avaan heti silmäni. Valmiina tähän uuteen mahtavaa, mutta hieman horjuvaan ja vieraaseen tilaan. Katselen ympärilleni ja näen kaiken uudelleen. En tarvitse peittoa, en edes koko sänkyä.
Joku saapuu huoneeseen ja tuo mukanaan nuorta naista. Kuulen veren virtaavan ja lopetan ajattelemasta. Haistan ja syöksyn, ei minua kiinnosta, että mikälainen elämä hänellä on. Oliko hänellä hyväkin perhe, se ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Minulle merkitsee vain kurkussa polttavan ikuisen janon sammuttaminen. Juon, kunnes kipu laantuu ja heikkenee, mutta ei lähde kokonaan.
Nyt voin silti ajatella. ”Alec”, kuiskaan ja mies nyökkää. Hän johdattaa minut huoneeseen, jossa veljeni makaa sängyllä ja kiljuu. Se satuttaa sydäntäni, mutta viimeisen kerran. Suljen näyn sydämeeni ja lopulta hukkaan sydämeni kauas kivikovaan ruumiiseeni. En kaipaa häntä enää, koska hän on vahva, minä olen vahva. Rakastan häntä aina, mutta nyt meidän eloonjäämisemme ei enää riipu toisistamme. Me voimme todella elää, vaikka sitten ihmeellisinä vertaimevinä demoneina. Nyökkään ja pyydän saada nähdä luojani, isäntäni. Henkilön, joka vapautti minut inhimillisyyden tuskista.
Miehen nimi on Aro, hänen veljensä ovat Caius ja Marcus. Aro meidät loi, meidät tappoi. Katson häntä silmiin ja tunnen vahvaa halua kostaa veljeni ja minun puolesta. Voima virtaa ruumiissani ja tiedän mitä tehdä. Ajattelen sitä kipua, jonka muutos aiheutti. Siirrän sen Arolle ja hän parkaisee tuskasta. Vaipuu maahan vääntelehtii ja kiljuu kuten minä ja Alec. Kaikki katsovat häntä ja nopeasti minua. Minä hymyilen. Pian olen tyytyväinen, velka on kuitattu. Nyt voin tehdä vain parhaani ja nousta parhaaksi. Sekö on uusi tavoitteeni. Ainakin ennen sitä, haluan kostaa maailmalle, siitä, että kaikki hylkäsivät meidät ja kohtelivat kuin roskia.
