Ficin nimi: Syksyn viimeiset sanat
Kirjoittaja: Brianna
Fandom: Muumit
Genre: fluffy
Disclaimer: Tove Jansson omistaa Muumi -hahmot !
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen/Aliisa
Summary: ”Nuku hyvin äläkä sure. Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi.” (Nuuskamuikkusen kevätkirjeestä)
A/N: Jooooop. Sain hirveän inspiksen tähän kun kävelin koulusta kotiin. Jotenkin ruskaiset puut toivat mieleeni Muumilaakson syksyn ja sitä kautta Nuuskamuikkusen, joka lähtee aina etelään. Siitä sain sitten innostuksen lähteä kokeilemaan tällaista omasta mielestäni ylisöpöä paritusta.
PS. Fiilistelyyn avuksi tämä pieni sävel!
A/N2: Vuodenaika -haasteeseen.
Syksyn viimeiset sanat- "Ensimmäisenä kevätpäivänä olen täällä jälleen..."Syksy oli saapunut Muumilaaksoon. Ruska oli kietonut puut syleilyynsä maalaten niiden lehdet puhtaan kultaisiksi, hehkuvan punaisiksi ja pehmeän pronssisiksi. Maa oli selvästi kylmennyt; enää ei voinut makoilla kutittelevalla nurmella ja katsella taivaalla matelevia pilvenhattaroita, sillä nyt maata peittivät toisinaan puista tippuvat lehdet eivätkä auringonsäteet lämmittäneet enää hehkullaan. Kylmät tuulenpuuskahdukset purivat ikävästi iholle, ja ulkosalla käydyt leikit oli vaihdettu teekupposeen lämmittävän takan ääressä. Joskus tosin saattoi nähdä Pikku Myyn loikkimassa pitkin Muumitalon pihamaata, hyppimässä suuriin lehtikasoihin jotka Muumipappa oli haravoinut käpälät rakoilla.
Muumitalossa oli täysi tohina meneillään, siellä valmistauduttiin kevääseen asti kestäville talviunille. Muumimamma neuloi villasukkia koko perheelle; olisihan ikävä herätä kesken unien kylmyyteen ja nuhaan. Nipsu puolestaan tuntui varastoivan koko muonavaraston suihinsa, ennen kuin kukaan muu ehti edes vilkaista pöydällä olevaa komeaa pannukakkukasaa. Muumipappa, Muumipeikko ja Pikku Myy pelasivat korttia olohuoneen pyöreän pöydän ääressä.
Mutta missä oli Nuuskamuikkunen, Muumipeikon paras ystävä?
Nuuskamuikkunen, tuo vihreään takkiin ja kuluneeseen hattuun pukeutunut kulkuri seisoskeli kaarevalla sillalla joka ylitti joen, jonka toisella puolella kiertelevä pihatie vei Muumitaloon. Muikkunen oli kuitenkin selin taloon päin. Hän oli jo kasannut telttansa ja tarvikkeensa joen rannalta, hyvästellyt Muumipeikon ja odotti nyt erästä pitkätukkaista neitoa, jonka tulenväriset hiukset ilmestyivätkin pian esiin kukkulan takaa. Tytön suortuvat sointuivat niin kauniisti ruskan väreihin, että Nuuskamuikkunen tunsi itsensä kuin lumotuksi katsoessaan neitokaista. Aliisa oli niin kaunis. Tytön kaunis hymy loisti pitkälle, ja se sai Muikkusenkin huulet kaartumaan hymyyn. Hän odotti, että Aliisa asteli sillalle.
”Aliisa”, Nuuskamuinen sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Aliisa tarttui hymyillen edessään olevan Muikkusen käsistä ja kohtasi tuon ruskeiden silmien katseen.
”Sinä... Oletko sinä jo lähdössä?” hän kysyi ja kirpeä tuuli heitteli hiuksia tytön kasvoille.
Nuuskamuikkunen nyökkäsi hitaasti, irroittamatta katsettaan Aliisan silmistä.
Joen solina rikkoi hiljaisuutta, samoin tuuli joka havisutti puita, mutta muuten oli täysin hiljaista. Aliisa hymyili, mutta ruskeiden silmien katse näki tytön silmissä loistavan kaipuun ja ikävän. Nuuskamuikkunen hymyili surullista hymyään, nostaen sitten varovasti kätensä Aliisan kylmälle poskelle. Sormi hipaisi muutaman suortuvan pois kasvoilta.
"Aliisa, minä palaan. Sinä tiedät sen", Muikkusen pehmeä ääni sitten rikkoi hiljaisuuden. Aliisa tuijotti suurilla silmillään Nuuskamuikkusta ja nyökkäsi. Mutta epävarmana.
"Lupaatko sinä?" tyttö kysyi, kuiskasi.
Nuuskamuikkusen huulilla säilynyt hymy leveni. Hän nyökkäsi.
"Kyllä minä lupaan. Palaan taas kevään ensimmäisenä päivänä. Minä odotan sinua täällä."
Vielä viimeisen kerran sormi hipaisi Aliisan poskipäätä, ennen kuin Muikkunen laski kätensä, irroittaen myös otteensa Aliisan toisesta kädestä. Aliisa kuitenkin kohotti vapautuneen kätensä kohti Muikkusen vihreää, kulunutta hattua, nosti sitä muutaman tuuman verran. Nuuskamuikkunen tunsi tulenväristen hiuksien kosketuksen ihollaan, sitten kylmien huulien painautuvan vasten poskeaan. Se kylmyys, jonka syksy oli tuonut tullessaan tuntui nyt ikään kuin valuvan pois, ja sen tilalle virtasi puhdasta, kihelmöivää lämpöä. Nuuskamuikkunen oli valmis.
Putoilleet lehdet rapisivat kenkien alla, kun Nuuskamuikkunen huuliharppu huulillaan asteli puiden reunustamaa tietä pitkin. Kohti etelää. Ja vaikka kulkurimme ei katsonut kertaakaan taakseen, hän tiesi että Aliisa seisoi siellä sillalla, katseli hänen lähtöään.
Pian he tapaisivat taas, kevään ensimmäisenä päivänä.