// Alaotsikko: One shot/ Itsemurha/K-11
Nimi: Kiitos, anteeks & näkemiin
Kirjoittaja: Yllätys, minähän se olen (;
Ikäraja: K-11
Paritus/Henkilöt: Ei paritusta
Tyylilaji: ?
Yhteenveto: Sini lähettää parhaalle ystävälleen Lauralle, kirjeen jossa kertoo jättävänsä tämän puolen maata, ja katoavansa jonnekkin ylös. Tarina kertoo Lauran elämästä Sinin kuoleman jälkeen.
Varoitukset: Ei täs muut, mut itsemurha (:
A/N eli Author's Note: Tää on tämmöne aika lyhyt one shot, mut kuitekin (: Mulle itsemurha on aina ollu jotenki sellanen asia joka kiinnostaa mua. Joten päätinpä kirjottaa siitä, en tiiä koskettaako tää ketään, ehkä en osaa kirjottaa sillä lailla et koskettais. Ihan hyvähän tästä
mun mielestä tuli (:
"Rakas Laura,
Kiitos siitä että sain olla sinun ystäväsi ja että,
olet niin ihana ystävä ! ♥ Kiitos että tuit mua aina,
kun mulla oli vaikeeta. Kiitos että jaksoit kuunnella
mun tylsiä juttuja, kiitos kaikesta. Anteeks niistä
meijän riidoista, mun vittuiluista. Anteeks koko sydämmestäni
kaikesta mitä pahaa oon sulle sanonu tai tehny. Toivottavasti
annat mulle anteeksi, sillä sitäkin toivoin oikeesti
koko sydämmestäni. Näkemiin siks että nyt mä aijon mennä,
mä en vaan jaksa enää. Tää ei oo mitenkään sun vika,
ei oikeesti mitenkään. Joten älä kanna syyllisyyden tunnetta.
Tää on vaan mun parhaaks koska sitten mulla ei ole siellä
enää mitään tuskia, siis siellä ylhäällä minne meen.
Kun oot lukenu tän kirjeen, oon jo poissa, kaukana
poissa. Joten älä tule ettimään mua, pyydän.
Sano kaikille, et rakastan niitä, ja ei todellakaan
ollu niiden vika. En tiiä mitä enää sanois,
toivottavasti oon aina sun sydämessä,
sillä sä oot ainakin mun. Kai se sit oli tässä,
nyt mun täytyy mennä.
Rakkaudella, aina sinun Sinisi ! ♥"
Luin Sinin kirjettä yhä uudelleen ja uudelleen. En pystynyt vieläkään käsittämään sitä, vaikka kirjeestä oli jo viikko aikaa. Yhä edelleen odotin että Sini tulee ovesta huutaen: "Haha, menittepäs lankaan, en minä ole kuollut !" Mutta niin ei vaan tapahtunut. Sini oli oikeasti kuollut. Kirje oli kostunut kyyneleistä. Mietin viime viikon tapahtumia. Mietin sitä, kun Sini nostettiin vedestä. Silloin Sinin kauniit, pitkät ja luonnonvaaleat hiukset eivät heiluneet kauniina tuulessa. Ne roikkuivat elottomina Sinin olkapäillä. Muistan kuinka lääkäri sanoi: "Ei minkään laisia elonmerkkejä, olen pahoillani." En vain ymmärtänyt viikon tapahtumia, miten Sini saattoi tehdä sen? Hänellähän oli kaikki hyvin, ellei oteta lukuun muutamaa pikkuseikkaa. Ehkä ne tuntuivat Sinistä aivan liian suurilta. Voi kumpa Sini olisi tässä vieressäni, voisin yhä edelleen letittää hänen kauniita hiuksiaan. Voisimme nauraa yhdessä hauskoille jutuille. Tajusin vasta, että enää en voisi tehdä sitä koskaan. Parahdin taas itkuun. "Laura, tule nyt jo ! Alkaa olla kiire. " Äidin huuto keskeytti ajatuksenkulkuni. Olimme menossa Sinin hautajaisiin, en tiedä miten kestän siellä, parahdan varmasti keskellä kirkkoa itkuun. Avasin auton oven, ja niin lähdimme huristelemaan kohti kirkkoa.
2 kuukautta myöhemmin
Sinin lempikukkia olivat olleet liljat, joten kannoin nyt kauniita liljoja hänen haudalleen. Sinin kuolemasta oli nyt kulunut kaksi kuukautta. En vieläkään haluaisi hyväksyä sitä että Sini kuoli, mutta pakko kai se on. Tuon yhä edelleen joka sunnuntai Sinin haudalle kukkia. Tiedän etten koskaan tule pääsemään ylitse Sinin kuolemasta, mutta jatkettava minun sentään on. Elämäni jatkui normaalisti, joka ilta vain muistelen Siniä, ja toivoin että saisin hänet takaisin. Joskus parahdan itkuun keskellä koulua, kun nään Sinin kaksois-siskon, joka näyttää aivan Siniltä. Mutta muut ovat tottuneet siihen, ja ymmärtävät minua. Vaikka joskus lopettaisin suremisen, Sini pysyy aina sydämmessäni. Tiedän ettei Sini haluaisi että suren tällä tavalla, hän haluaisi asiat aivan päinvastoin. Mutta en voi asialle mitään.
