A/N: No niin, neljäs luku. Toivottavasti ei tällä kertaa löydy kirjoitusvirheitä, koitin olla huolellinen ja tarkistin.
Luku 4
Severus Kalkaros makasi sängyssään Luihuisten oleskeluhuoneessa auringon valaistessa huonetta. Oli ilta, aurinko oli jo laskussa, mutta juuri tällöin (sekä aamuisin) se näyttäytyi kauneimmillaan sille osalle Tylypahkaa, joka sitä jaksoi katsella. Se valaisi vuoret, sai järven pinnan kimmeltämään ja valaisi linnan seinät.
Juuri nyt Severus ei kuitenkaan jaksanut keskittyä siihen. Hänen ajatuksensa askaroivat jossain aivan muualla.
Päivällä Kelmit olivat taas kerran nöyryyttäneet häntä. Kahdesti, itse asiassa. Ensimmäisen kerran, heti lounaan jälkeen matkalla loitsujen luokkaan. Silloin he olivat varastaneet pojan päiväkirjan tämän jätettyä laukkunsa lounaalla Suuren Saliin hetkeksi mennessään vessaan. Päiväkirjassa ei sinänsä ollut mitään kovin intiimiä (hän oli teini-ikäinen omine ''salaisuuksineen'' siinä missä muutkin) mutta silti. . .Sirius Musta oli lukenut päiväkirjaa käytävällä kovaan ääneen, Piskuilanin huudellessa ihmisiä lähemmäs katsomaan ''kuukauden kohupaljastusta - Ruikuli pitää päiväkirjaa'', ja Lupinin seisoskellessa syyllisen näköisenä taka-alalla oppilasjoukon seassa.
Käytävä oli ollut täynnä ihmisiä matkalla tunneille, ja Piskuilanin huutojen seuraamana heitä oli ilmaantunut sinne lisää tasaisena virtana sitä mukaa kun Musta oli lukenut hänen päiväkirjaansa, hitaasti ja jotenkin irvokkaan juhlallisesti, pitäen välillä taukoja ja lukien tietyt kohdat halveksivalla korostuksella.
Ja kaikki olivat nauraneet.
Hän, Severus, oli seissyt siinä avuttomana, naama punaisena, koettaen turhaan tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Ei se mitään auttanut. Musta oli vilkuillut häneen, samoin Piskuilan - muut olivat tuijottaneet häntä. Vuoroin häntä, vuoroin Sirius Mustaa.
Toista ihaillen, toista halveksien.
Hänellä kävi mielessä - pienenä, häilyvänä ajatuksena - mennä lähemmäs ja yrittää tapella Mustaa vastaan, mutta hän hylkäsi sen saman tien. Mitä hän olisi Siriukselle mahtanut? Sirius oli lähes kaikessa parempi kuin hän, hän vain päätyisi roikkumaan ilmaan, jälleen kerran? Tosin ehkä niin kävisi joka tapauksessa.
Käytävätapauksen, joka oli kestänyt kymmenen minuuttia, mutta tuntui ainakin kymmeneltä vuodelta, jälkeen he pääsivät Loitsujen tunnille, mistä taas välitunnille. Silloin Kelmit, kaikki neljä olivat tulleet hänen luokseen pihamaalla, kysellen kuinka hänen päivänsä oli mennyt.
- Hittoako se teille kuuluu? hän oli vastannut, tietäen mitä oli tulossa.
- Piditkö kenties päiväkirjaesityksestäni? Sirius kysyi ivalliseen sävyyn samalla kun nosti taikasauvansa.
Ihmiset alkoivat vilkuilla heihin päin, jotkut norkoilivat lähemmäs. Esitys olisi tiedossa.
- En, nyt kun kysyit, vastasi Severus.
Hän oli ottanut taikasauvansa esille jo heti kun näki Kelmit, vaikka tiesikin ettei siitä olisi apua. Heitä oli neljä yhtä vastaan, ja heistä ainakin kaksi oli parempia loitsijoita kuin hän. Tosin James pysytteli takana eikä ollut ottanut taikasauvaansa esille.
- Ikävä juttu, mutta ajattelimme pilata päiväsi vielä toistamiseen, Sirius tokaisi ja osoitti häntä sauvallaan virne naamallaan. - Ruikuli on sanonut ruman sanan, mitäs luulette, eiköhän hän ansaitse opetuksen?
James otti taikasauvansa esille, mutta piti sen alhaalla. Lupin jäi häneen viereensä Siriuksen ja Peterin tullessa lähemmäs, Sirius sauva koholla ja Peter hänen vieressään virnuillen. Väkijoukkoa oli kerääntynyt ympärille jo jonkin verran, ja heidän ympärilleen oli alkanut muodostua laajahko piiri. Peterkin otti sauvansa esille.
- No niin, Ruikuli, olepas kiltti poika -
Severus heilautti sauvaansa salamannopeasti, kuului paukahdus ja Piskuilan sinkoutui viisi metriä ilman halki ja läjähti selälleen ruohikkoon.
- Tuon saat maksaa, Ruikuli! Sirius karjui.
- Karkot-
- Keholeijus!
Severus Kalkaros oli jo ehtinyt tottua tunteeseen, ikävä kyllä. Tuntui kuin köysi olisi kiristynyt hänen toisen nilkkansa ympärillä, ja siinä samassa hän leijuikin jo nilkastaan ilmassa, pää yli metrin korkeudella maanpinnasta.
Severus pystyi poimimaan tilanteesta sentään yhden positiivisen seikan: Musta ei näemmä hallinnut kirousta kovin hyvin. Hän itse oli kokeillut loitsuaan pahaa-aavistamattomaan Mulciberiin, ja oli leijuttanut hänet yli kolmen metrin korkeuteen.
Väkijoukko heidän ympärillään rämähti nauruun.
*
Loppujen lopuksi Musta oli loihtinut hänen suustaan vaahtoamaan saippuaa, solvannut häntä ties kuinka monella tavalla ja lopuksi taikonut hänen hiuksensa vaaleanpunaisiksi.
Hän oli saanut korjattua hiuksensa hieman taikaa käyttämällä, mutta se päiväkirjaepisodi oli ollut pahempi. Sitä ei saanut korjattua taialla. Henkisiä arpia ei voinut ommella kasaan eikä parantaa loitsuilla. Hänen isänsä, jästi nimeltään Tobias Kalkaros oli juoppo, hänen äitinsä parantaja nimeltä Eileen Kalkaros, omaa sukuaan Prinssi. Tobias oli osoittanut pienoista halveksuntaa vaimoaan kohtaan siitä pitäen, kun oli alkanut olla ilmiselvää että Severuskin omasi taikavoimia.
Kenties hän oli jotenkin onnistunut hyväksymään sen, että hänen vaimonsa oli noita, mutta että hänen lapsensakin. Eikö hän sitä ollut voinut sulattaa? Ei ilmeisesti, hän alkoi ryyppäillä silloin tällöin Severuksen ollessa viiden tai kuuden. Hän ei muistanut ajankohtaa tarkoin, mutta oli kyllä huomannut kun isä, joka pienoisesta vaimoonsa osoittamastaan piikittelystä huolimatta oli kuitenkin vielä ''hyvän isän'' rajoihin menevä, eikä juurikaan juonut alkoholia (Severus oli oppinut sanan merkityksen kysyttyään sitä äidiltään jo nelivuotiaana), mitä nyt sunnuntaikalja silloin tällöin, alkoi säännöllisesti tuoda kotiin olutta ja juoda sitä sohvalla istuen.
Hänen isänsä oli suhteellisen lihaksikas - ei atleettinen mutta aika urheilullinen - pitkähkö mies, jolla oli eteenpäin kammatut lyhyehköt hiukset. Hän ei vastannut TV-sarjojen stereotyyppiä ''vaimonhakkaajasta'', joka oli lihava, pukeutui hihattomaan valkoiseen paitaan ja istui päivät pitkät TV:n ääressä olutta kitaten. Mutta se hänestä kuitenkin oli alkanut tulla. Se oli alkanut pikkuhiljaa, rumista kommenteista ja pienistä tönäisyistä Eileeniä kohtaan, mutta joka kerta kun se teki niin, sen harmaissa silmissä välähti jotain. Severus ei oikein osannut määritellä sitä silloin. Se ei ollut vihaa, eikä aivan puhdasta inhoakaan. Vartuttuaan Severus oli alkanut mielessään nimittää sitä ''halveksunnaksi johon sekoittui hitunen itsesääliä'', joka oli hänen mielestään aika lähellä totuutta.
Severuksen ollessa seitsemän oli isä ensimmäisen kerran lyönyt vaimoaan. Eileen oli iskun voimasta - syy oli saattanut olla television kanavan vaihtaminen, mutta Severus ei enää muistanut - lentänyt selälleen lattialla ja murtanut nenänsä. Siitä se oli alkanut. Aluksi se oli vielä satunnaista, mutta sitten se paheni. Pian Tobias hakkasi Eileeniä milloin mistäkin pikkuasiasta ja ryyppäsi aina vain enemmän. Väkivalta ei paria läimäystä lukuun ottamatta ollut koskaan kohdistunut häneen, fyysisenä. Henkisesti häntä hakattiin koko ajan. Vaikka hänen isänsä ei suoranaisesti haukkunut häntä kuin satunnaisesti, oli ilmapiiri koko ajan kuin ruutivarastossa, jossa on joku tulitikun kanssa. Se sanaton, kireä ilmoitus, ettei häntä hyväksytty isänsä puolelta.
Hänen äitinsä oli aina rakastanut häntä, ja jatkanut vielä senkin jälkeen kun Tobias oli alkanut väkivaltaiseksi, mutta ei ollut pystynyt tekemään paljoa. Joskus Eileen oli hakeutunut terapiaan, ja siitä Severuksella oli huonoja muistoja. Hän muisti että äiti tuli joskus melkein itkien kotiin, ja sanonut ettei se ämmä ymmärrä häntä. Severus ei ymmärtänyt sitä vielä silloin, eihän hän edes tiennyt kunnolla mitä terapeutti tarkoitti, mutta hänellä oli ollut sellainen olo, ettei se ollut hyväksi äidille.
Severus oli itkenyt itsensä uneen monesti.
Severus huomasi äkkiä että oli antanut itsensä itkeä. Häntä hävetti äkkiä, ja hän pyyhki kyyneleensä hihaan. Mutta se ei auttanut paljoa - jos on itkenyt juuri äsken silmät näyttävät siltä vaikka kuinka pyyhkisi.
Mitä vitun pahaa hän oli tehnyt?
Hän ei ollut koskaan satuttanut ketään. Hän ei ollut ilkeä muille. Hän teki kaiken mikä pyydettiin. Mutta siitä huolimatta se oli hän, jota piti pilkata, hakata ja syyttää kaikesta. Sitä oli jatkunut siitä asti kun hän oli tullut Tylypahkaan, eikä hän vieläkään jaksanut ymmärtää miksi.
Hän tiesi kyllä, että kun opettajat olivat joskus ottaneet Kelmit puhutteluun, olivat he sen jälkeen nauraneet hänelle entistä enemmän ja hakanneet hänet, koska hän oli kehdannut mennä kantelemaan. Mutta ei hän ollut laverrellut kuin ensimmäisellä luokalla. Silloin hän oli oppinut, ettei laverrella kannattanut. Lavertelijat hakattiin, ja ne olivat ansainneet sen. Sirius ja James olivat silloin hakanneet hänet, kutsuneet häntä ties miksi ja sanoneet että jos hän vielä kerran kantelee heistä, käy hänelle samoin.
Hän ei ollut kertonut Kelmeistä sen jälkeen, ei opettajille eikä rehtorille, mutta silti hänet hakattiin joka kerta kun poikaporukka oli ollut jälki-istunnossa, puhuttelussa tai muualla hänestä johtuen.
Severus arveli että ainakin pari kertaa Lily Evans oli ollut se joka kertoi opettajille. Hän oli yrittänyt auttaa. Mutta ei enää. Ei sen karmean viidennen luokan fiaskon jälkeen, jolloin hän oli menettänyt Lilyn oman typeryytensä tähden.
Ja Potterin jengin takia! ajatteli hän katkerana.
Ja siitä tuli hänen mieleensä taas toinen asia: James Potter ei ollut kiusannut häntä tänään, vaikka olikin ollut Kelmien mukana. Ei ollut pilkannut, ei loitsinut eikä hakannut. James oli vain katsonut häntä kasvoillaan omituinen, jotenkin syyllinen ilme.
