Nimi: Kaikki haavat auki revittyinä
Kirjoittaja: Säde
Ikäraja: k11
Paritus: James/Sirius
Genre: Angst
A/N: Hmmm. Klisee, klisee ja klisee. Eää. Halusin kirjoittaa tämän siitä huolimatta, että aihe on kulutettu. Toivottavasti pidätte tästä edes vähän ja jätätte jonkun pienoisen kommentin. Haluaisin oikeastaan kuulla, toimiiko tällainen epämääräinen tunteiden ja ajatusten sekametelisoppa yhtään. Nunn. Tämä nyt ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mutta itse kuitenkin olen tyytyväinen siihen, että tästä tuli hieman raakilemainen. Tai jotain.
Osallistuu taas sataseen, sekä Angst25 ja myös Perspektiviä parittamiseen. Eli kommentteja pyytäisin jälleen! (:
Kaikki haavat auki revittyinä
Kahvi maistuu katkeruudelta, pimeiltä talvi-illoilta ja hänen huuliltaan. Sormet puristavat posliinia liian lujaa ja veri pakenee kasvoilta. Lattialankku narahtaa, yksi kaksi kolme. Savu tunkeutuu, luikertelee huulien välistä ja Remus katsoo paheksuen. Silmät täynnä kiiltoa, hyvyyttä ja pakotettua myötätuntoa.
”Anna olla jo, Sirius.”
Niin hän sanoo. Pakenee hyvyytensä suojiin. Kiskoo säälin peitokseen ja katoaa näkyvistä. Kuiskii enää sanojaan vain lattialautojen välistä, seinistä ja katoista. Ei, ei Remus koskaan katoa kokonaan. Istuu siinä, onnettomana, viisaana, parempana kuin kukaan muu. Neuvoo ja oikoo, puhuu puhuu ja puhuu vielä liikaa. Lisää, niin paljon, ettei Sirius enää edes ymmärrä.
”Joskus pitää vain päästää irti.”
Joskus? Irti? Vain?
Toisto. Se toimii parhaiten. Remus on vain unohtanut, ettei Siriuksella enää ole sielua. Ei sydäntä, ei hymyä. Sama se. Miten vain. Ne lauseet toistuvat huulilla, mielessä enää harvemmin. Uusi kulaus, kitkerä ja karvas. Vielä yksi, sitten ulos huoneesta. Puolijuoksua, ei Remus kuitenkaan kiinni saa.
”Puhuisit edes joskus.”
Pyyntö on hauras, pakottaa istumaan, pysymään paikoillaan. Ja Sirius nielee kyyneleitä, puree hampaat yhteen, ettei vain murtuisi. Hajoaisi kymmeneksi tuhanneksi pieneksi sirpaleeksi, joihin Remus vain loukkaisi kätensä, ne heiveröiset ja harmaat sormensa.
”Mistä?”
Hiljaisuus ei ikinä enteile hyvää. Sen Sirius on jo oppinut. Sitä seuraa aina kaipaava katse, hento kosketus kämmenellä ja sitten tuomio.
”Minun on tehtävä oikein, Sirius. Kai sinä ymmärrät?”
Kipu sumentaa näön, pakottaa käpertymään kaksinkerroin. Huutamaan, puristamaan silmät kiinni. Älä koske. Käsky soi jo Remuksenkin mielessä. Pitää pysyä kaukana, tyynenä, ihan hiljaa. Odotettava, sitten vain lähdettävä. Muistutettava ovelta, ettei huominen ole ollenkaan sen parempi. Pitää vain kestää, olla rohkea.
”Jamesista.”
Onko nimellä enää merkitystä? Voiko sen kuullessaan haluta mitään muuta niin paljon kuin kuolemaa? Haavat aukeavat yksi kerrallaan, kivuliaasti, hitaammin kuin viimeksi. Eikä niitä kukaan pysty solmimaan, uudelleen paikkaamaan. Ei Remus, ei Sirius, ei edes James. Kaikkein vähiten James. James, James, James. Vain nimi. Täysin merkityksetön. Merkityksetön.
”Ei ole enää mitään sanottavaa.”
Joskus sitä toivoisi hiljaisuutta. Niin tuskallista, että siihen voisi kuolla. Hajota mitättömäksi, olemattomaksi savuksi, vain kadota. Lähteä, niin kuin James. Kävellä ulos ovesta, kävellä ulos kaikesta. Kuten James. James, James, James. Unohtaa kaiken, lakata tuntemasta. Unohtaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Niin kuin James.
”Kyllä sinä tiedät kuinka paljon minä sinua rakastan.”
”Mutta se ei riitä?”
Remus ei enää sano mitään. Yrittää kyllä. Pysyy kuitenkin vaiti ja odottaa. Odottaa niitä kyyneliä, niitä sanoja, niitä kylmiä käsiä. Mutta ei Siriuksella ole enää mitään annettavaa, ei mitään niistä. On vain tyhjä katse, kipua ja turhia toiveita. Kaikkea, mitä kukaan ei voisi koskaan enää haluta. Ei ainakaan James.
”Hyvä on.”
Luovutus maistuu parhaimmalle. Kahvi on jo kylmää, mutta Sirius nielee sen alas. Turruttaa koko elimistönsä ja toivoo voivansa lentää. Yhä edelleen, kauas pois. Katsoo vain, kuinka Remus kävelee ulos huoneesta, sulkee oven ja pakottaa Siriuksen huutamaan. Niin lujaa, että keuhkoihin sattuu. Niin lujaa, ettei maailmassa mikään voi enää enempää satuttaa.
Paitsi James.
”En minä tee tätä pelkästään Lilyn takia, tiedäthän. Sinähän olet aina ollut minulle etusijalla, mutta poika.. En minä voi häntä hylätä. Sehän olisi väärin. Ei Lily pärjää yksin, ei ainakaan nyt..”
Kynnet painuvat ihon alle, janoavat kipua. Veri valuu hitaasti pitkin ranteita, pöydälle, vasten posliinia. Joskus kipu auttaa, pelastaa. Vie ajatukset muualle, lopettaa tuskan. Niin Sirius toivoo, uskoo ja luottaa. Pois elämästä, siitä hetkestä. Tekee uusia haavoja, ei Jamesin aiheuttamia. Vaan Siriuksen, hänen itsensä. Eivät niin syviä, tarpeeksi kuitenkin. Paikattavissa, kasattavissa, takaisin..
”Ja Remus tietää jo, hän kertoo Lilylle, jos.. jos jatkan tätä. Sirius, kai sinä tajuat, ettei mikään kuitenkaan muutu?”
Lattia on kylmä ja kova, mutta siinä on jotain tuttua. Se tuoksuu kaipaukselle ja surulle, aivan Jamesille. Samalle kuin lakanat, verhot ja ikkunanpielet. Koko elämä tuoksuu Jamesille, kaikki. Mutta se ei haittaa, Sirius on tottunut. Se satuttaa, enemmän tai vähemmän. Lohduttaa enää vain harvoin, silloin kuin sattuu vähiten. Ja kun Remus ei katso, ei istu eikä puhu, Sirius repii yhteisiä muistoja ja katsoo Jamesin silmiin. Muistelee miltä tuntui koskettaa, miltä suudella, miltä..
”Tajuan.”
Ja kun todellisuus katoaa, tilalle tulee valheita, katteettomia lupauksia. Niin Jameskin lupasi, sanoi ja sanoi. Sitten tuli yö ja pimeys, repi haavat auki miljoonin veitsin, tuhansin piikein. Juuri silloin, kun kahvi maistui taas jollekin muulle kuin petokselle, surulle ja yksinäisyydelle, se repi Siriuksen maailman kymmeniksi palasiksi, vei sydämen, riisti sen kaiken lopunkin.
”James ja Lily kuolivat molemmat suojellakseen poikaa.”
”Sinä olet aina ykkönen, Sirius, ei kukaan muu.”
”Sirius, minä olen niin pahoillani..”
Värit valuvat hiljaa pois, ja jäljelle jäävät vain pelkät raamit. Sirius makaa lattialla, tunnottomana, täysin yksin. Remuksen ääni kaikuu korvissa, sekoittuu ääneen, jonka piti olla kielletty. Kadotettu ja hävitetty. Silmiin sattuu, mutta James ei häviä. Katselee vain takaisin ja hymyilee. Aivan niin kuin silloin ennen, kun Siriuksenkin sydän oli ehjä, sielu puhdas.
Ilman kipua, ilman Jamesia. Ei, ei koskaan ilman Jamesia.
”Ole kiltti ja nouse, Sirius. Ole niin kiltti.”
Todellisuus tuntuu tyhjältä, Remus tarpeettomalta. Mitättömältä ja kaukaiselta. Lupaa olevansa siinä, niin lupaa joku muukin, toinen kolmas. Remus ensimmäisenä, aina. Ei koskaan jätä, on siinä, rauhoittelee. Hokee nimeä, Sirius Sirius Sirius. Kukaan ei jätä, ei ikinä. Ei ikinä.
Paitsi James. Ainoa, jota Sirius koskaan tarvitsi.
