Otsikko: Hampaat ihollasi
Kirjoittaja: Lexie
Oikolukija: Winifred
Maailma: Moonlight
Paritus: tulkinnanvaraisesti Mick/Josef, viittauksia Mick/Bethiin
Ikäraja: K-11
Tyylilajit: drama
Vastuuvapaus: En omista näitä herroja, ne kuuluvat Moonlightin tuotantotiimille.
Yhteenveto: Veri on niin lähellä.
Alkusanat: Minun vain yksinkertaisesti teki mieli kirjoittaa Moonlightista. Tämä ficci perustuu jaksoon “Fated to Pretend”. Osallistuu Perspektiiviä parittamiseen –haasteeseen Ystävät –parituksella ja tämä osallistuu myös viiden fandomin valloitukseen.
***
Veri on vettä sakeampaa, Josef.
Verenhimo hakkaa suonissa. Mickin selkä on kääntyneenä minuun päin, näen kaulavaltimon nopeutuneen sykkeen.
”Tahdotko sinä nopean lopun, Mick?”
Minä vihaan häntä, vihaan vihaan vihaan niin paljon. Joskus ajauduin melkein sanomaan, että pidän hänen jääräpäisyydestään ja tyhmänrohkeudestaan. Mutta ei, ei se mene niin. Minä en pidä hänestä, minä vihaan häntä. Kun hän kääntyy ja nojautuu suuntaani, hänen katseensa sanoo: anon tätä vaikka polvillani.
Haistan veren hänen suonistaan, se on kummallista, en ole koskaan haistanut hänen vertaan. Ja nyt se sykkii adrenaliinin ja kaipauksen ja voimakkaan makuisena hänen suonissaan. Vedän syvään henkeä, haistan hänen tuoksuaan, se tuntuu jotenkin ominaiselle ja omalla tapaansa rauhoittavalle. Mickin katse anelee ja minä yritän olla taipumatta hänen tahtoonsa. En halua tehdä sitä, haluaisin sanoa. Mutta Mick tietää, hän tietää heikot kohtani, katseet, jääräpäisyys ja menneisyys. Yritän pidättää hengitystäni, yritän pitää malttini ja himoni koossa, mutta Mick nojautuu lähemmäs, paljastaa kaulansa. Ei, inhimillinen puoli minusta käskee, mutta veri. Se on niin lähellä, sormien ulottuvilla, hampaiden ulottuvilla.
Vedän hänet itseäni vasten, annan luonnolleni periksi. En olisi tappanut sinua, mutta -
”Sinä halusit tätä”, kuiskaan hänen kaulaansa vasten ja Mickin henkäys on liikaa.
Minä puren, poraan hampaani hänen ihostaan läpi ja maistan hänen vertaan. Hän maistuu adrenaliinille ja haisee pelolle ja vedän häntä itseäni vasten ja annan myrkyn levitä häneen. Hän ei päästä ääntäkään, en jaksa ihmetellä hiljaisuutta, hän on aina ollut marttyyri ja dramaattinen. Tuntuu, kuin verenpunainen verho olisi laskeutumassa silmieni päälle, sokaisemassa minut siltä totuudelta, että juon parasta ystävääni kuiviin. Irrotan otteeni hänestä, joskin hieman vastahakoisesti ja asetan hänet pöydälle. Mieleni tuntuu riivatulta ja tahdon lisää verta, mutta pakottaudun viiltämään haavan käteeni ja annan veripisaroiden valua Mickin huulille. Ne ovat kauniit huulet, ovat aina olleet, alahuulessa on pieni arpi.
”Älä anna periksi”, kuiskaan. Vaikka vihaankin häntä, hän on paras ystäväni. Ja ystävien takia tehdään mitä vaan. Tunnen helpotusta, kun hänen kielensä varastaa pisarat hänen alahuuleltaan. Ojennan käteni hänen kasvojensa eteen, hän nousee ylemmäs, imee minun vertani. Se polttaa minua, tunnen kuinka voima sisälläni vähenee. Ja sitten se on ohi, hän päästää irti ja nojaa polviinsa. Suon hänelle hetken, tuijotan hänen selkäänsä ja melkein kuulen kuinka hän ajattelee Bethiä ja sähisee ja paljastaa hampaansa. Sitten hän rauhoittuu, ainakin hieman ja vilkaisee minua kiitollisuutta katseessaan. Hymyilen hänelle paljonpuhuvasti, ystävien vuoksi mitä vain, ja olen ihan tyytyväinen siihen, että hän on oma itsensä. Oma jääräpäinen ja tyhmänrohkea itsensä.
”Sinä olet kyllä yksi itserakas paskiainen”, ilmoitan hänelle, kun lähdemme sen hullun lääkärivampyyrin luokse. Pelastamaan pientä Bethiä toki. Mick nauraa sanoilleni, hän tietää ne totuudeksi. ”Arvostan sanojasi.”
Meillä on aina ollut hieman omanlaisemme tavat kertoa välittämisestä.