Title: Luovuttajien ikuisessa loukussa
Author: nami
Rating: K-11
Pairing: Theodore Nott/Draco Malfoy
Genre: angst
Summary: Se on rangaistus, tuomio siitä, että otin armoni itse, tuomio luovuttajille.Disclaimer: En omista hahmoja, ne kuuluvat Row'lle. En omista myöskään tämän ficintyngän lopussa olevia lyriikoita, ne kuuluvat Disco Ensemblelle ja ovat kappaleesta Protector.
Warnings: paljon puhetta itsetuhoisuudesta. Oikeestaan koko ficin kantava teema.
A/N: Mitä tulee, kun yhdistää uhkaavasti lähestyvän Theo-haasteen deadlinen, Disco Ensemblen kuuntelun ja vittuuntuneen, masistelevan namin? Tällaista, ilmeisesti. Tämä on jonkinlainen vastaus
Muistojen savurenkaita -ficille, joka on siis Dracon PoV:llä kirjoitettu, tämä on Theon monologi samoista tapahtumista. Tämä on myös joku songficin tapainen, kappale on siis jo mainittu Disco Ensemblen
Protector. Ja menee haasteeseen
Kuka hiton Theodore Nott?, 9/10 (!!!).
Luovuttajien ikuisessa loukussa
Oli yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman typerä harhaluulo, ettei kuoleman jälkeen tuntisi kipua. Ei sen näkymättömän, silmänräpäyksen pituisen häilyvän rajan ylittäminen muuta mitään. Ainakin minä vaellan yhä ympäri näitä Lontoon nuhjaantuneita, rapistuvia katuja, sisälläni kaikuu yhä se sama tyhjyys ja kaipuu johonkin, se sama tunne, josta niin kovasti halusin eroon. Sen aallokko heittelee yhä haavojaan mieleeni, eikä minulla ole pakotietä. Ei voi olla, jos edes kuolema ei karkota kipuani.
Itse asiassa olen alkanut uskoa, että tämä on rangaistus. Minä en ole aave enkä mitään muutakaan, minulle ei annettu edes eteenpäin siirtymisen mahdollisuutta. Jäin vain tänne kaikumaan ja kulkemaan pitkin samoja mustia kujia, joita kuljin eläessäni. Se on rangaistus, tuomio siitä, että otin armoni itse, tuomio luovuttajille. Niille, jotka uskoivat helppoon lähtöön, siihen, että voisivat vihdoin saada toteen toiveensa, sen, että nukahtaisi viimeistä kertaa eikä enää koskaan tarvitsisi herätä tähän maailman, että voisi nukkua kipunsa pois. Mutta luovuttajat eivät saa levätä, vaan he heräävät vielä kerran ja kirkuvat äänetöntä tuskaansa, kun reittiä ikuiseen turtumukseen ei ole.
Mutta ehkä pahinta tässä on se, että minun täytyy nähdä mitä jätin jälkeeni. Sinut.
Sinä tulet taas, suljet oven hiljalleen. Istut sänkyni jalkopäätyyn, sormesi rutistavat pölyttynyttä, tummaa päiväpeitettä. Harmaat silmäsi harhailevat pitkin sängynpäätyä kuin minä olisin siinä, makoilisin kitara sylissäni tummaan puuhun nojaten. Se jää, joka silmiäsi yleensä verhoaa, on poissa, ihan kuten silloin. Katseesi tutkii ja kaivelee koko huoneen, entisen yksiöni joka ikisen nurkan ja kolosen, hengität sisääsi jokaista muistoa, minua, meitä. Mitä enemmän taas kerran muistat, sitä enemmän lämmin katseesi säröilee. Sinä muistat, miten tarina päättyy, ja kun pääset loppuun asti, katseesi on vain sirpaleita ja kasvoillasi on jäljellä riutunut tyhjyys, se kaikki, mitä meistä on jäljellä.
Minä huudan niin kovaa kuin pystyn, käsken sinun lähteä, unohtaa, lopettaa pölyttyneen kirjahyllyni tuijottamisen ja kitarani kielien sivelyn. Haluan suojella sinua, sinun ei kuulu muistaa huutojani ja itkuani, joita näistä seinistä tihkuu, sinun ei tarvitse tuntea sitä kipua, jonka olisit halunnut kantaa kanssani. Se on edelleenkin vain minun taakkani. Sinun kuuluu lähteä näiden seinien sisältä lopullisesti, antaa vain olla. Sinun täytyy lopettaa kivunsumentamien, kaipaavien katseiden luominen pöydälleni jääneeseen pulloon, jonka kuolemanvärisestä nesteestä on yhä puolet jäljellä. Et saa seurata minua tähän johonkin, mikä ei lopu koskaan. Minun on pakko suojella sinua tältä.
Tämä on minun rangaistukseni pahin osa. Minun täytyy seurata vierestä, miten vuodet kuluvat, miten palaat niiden neljän seinän sisään kerta toisensa jälkeen, vaikka miten anelen sinun pysähtyvän. Ja miten lähdet sieltä joka kerran aina vain kalpeampana ja riutuneempana. Miten elämä pakenee sinusta.
Ainoa tunne, joka on uusi, on katumus. Sekin aiheuttaa vain tuskaa, mutta silti en voi olla miettimättä, että entä jos olisinkin valinnut toisin. Mitä jos olisin antanut sinun rakastaa minua, ottaa minusta muutakin kuin vain kehoni, entä jos olisin antanut sinulle palan sieluani? Olisiko kipuni voinut lientyä edes siedettäväksi, jos olisin antanut sinun kantaa siitä osan? Luulen, että olisi. Mutta tämä ei ole toivoa, pikemminkin katkeruutta itseäni kohtaan. Jos olisin voinut uskoa sinuun ja meihin, voisin olla yhä vierelläsi, eikä kumpikaan meistä tuntisi näin pakottavaa ja tappavaa tuskaa ja etsisi sille pakotietä.
Mutta koska minä en antanut itseni rakastaa, pystyn enää vain suojelemaan sinua, jos sitäkään. Ja se on ehkä sittenkin tuomioni raastavin osuus.
I control the controller
I command the commander
I’ll protect
Protect you
