White lips kissed (K-11, James/Lucius, angst, drama)

[Winifred]

Title: White lips kissed
Author: Winifred
Status: Valmis, ficlet
Beta: bbrickless, kiitos<3
Genre: Angst, drama, AU (siinä mielessä, että Lucius on muutaman vuoden nuorempi kuin canonissa)
Pairing: James/Lucius
Rating: K-11
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä leikin ilman rahallista palkkiota tai mitään muutakaan. Omakseni en väitä. Mew puolestaan omistaa kappaleen, josta otsikko on.
Word count: 303
Summary: Sisään, sisään, sisään viiltävää kipua, ei ikinä rauhoittavaa hengitystä ulos, ei vaikeroivaa henkäystä, jonka kuolettava ilma tuhoaisi.

A/N: Osallistuu seuraaviin haasteisiin: Kaiken maailman ficlettejä aiheella Biisin nimi, OTP10, FF100 sanalla 61. Talvi, Tutut ja tuntemattomat tuvat (tupana Luihuinen), Perspektiiviä parittamiseen 06. Angst ja Angst25 aiheena puhdasveriset sanalla 23. Lumi.

bbrickless halusi lukea Luciuksesta, joka olisi kerrankin "mammanpoika" - kuten hän asian ilmaisi -, ja Jamesista, joka puolestaan olisi renttu. Joten, minä kirjoitin ja omistan tämän hänelle, tosin en tiedä tuliko Jamesista ja Luciuksesta sellaisia kuin hän toivoi. Toivottavasti tykkäät kulta!<3

Ficin nimi tulee Mew:n kappaleesta White lips kissed, sillä Kaiken maailman ficlettejä haasteessa ideana oli kirjoittaa ficci, joka perustuu johonkin biisin nimeen.

White lips kissed

Kylmänä ja koleana talvi avautui vangiten kaiken ja jokaisen alleen tukahduttaen hengityksen. Sisään, sisään, sisään viiltävää kipua, ei ikinä rauhoittavaa hengitystä ulos, ei vaikeroivaa henkäystä, jonka kuolettava ilma tuhoaisi. Se oli itsemurhaa kauneimmillaan, eikä Lucius pystynyt irrottautumaan siitä. Lumi kahlitsi hänen jalkansa kuin juoksuhiekka ja silti se samalla satoi rauhalliseen tahtiin sulaen hänen vaaleiden hiustensa sekaan.

Kohmeisin sormin - hän oli unohtanut vihreät lapaset tyrmiin - hän yritti epätoivoisesti kietoa luihuisen värein koristeltua huiviaan tiiviimmin kaulansa ympärille. Sormet tärisivät kylmästä, huulet olivat huurteesta valkoiset ja odotus puristi häntä kasaan.

Aika nauroi hänelle, pilkkasi epätoivoa, jonka voimin hän seisoi sydäntalvella liian vähissä vaatteissa ulkona odottaen sotkutukkaa, joka ei saapuisi kuitenkaan. Hän tiesi sen, muttei suostunut myöntämään sitä. Toinen veti häntä pimeyteen ja ahdistukseen mukanaan ja hän salli sen. Kaikesta huolimatta hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan.

Rakkautta ei ollut olemassakaan, mutta polttava tarve, joka poltti sisintä ja repi häntä riekaleiksi, pakotti häntä uhaten veitsi kurkulla. Vähäinen elämä syntisestä sielusta katoaisi, jos toinen jättäisi, ei suutelisi hänen vaaleita huuliaan verille ja tyydyttäisi itseään. Hän tarvitsi sitä yhtä paljon kuin kohmeiset sormet lapasia. Naurakoon muut tupalaiset, pilkatkoon heikkoudesta, mutta irti hän ei saanut päästää.

Tulisi, kerrankin, eikä jättäisi kuin poltettua sätkää. James oli kirjeen kirjoittanut, ne pienet vähäiset sanat, jotka riittivät vakuudeksi mistä tahansa. Hän oli kaiken armoilla, koska vaihtoehdoton tarve hänen suonissaan käski, eikä hän saisi sitä kuriin ellei toinen suutelisi häntä.

Hyytävän pureva viima oli kylmettämässä häntä entisestään, kun hän vihdoin näki sotkuiset mustat hiukset ja pähkinänruskeat silmät. Huoleton hymy ja hieman lasittunut katse kertoivat toisen tilasta, mutta merkitykset katosivat, kun huulet löysivät toisensa. James lievitti kipua kuiskatuilla sanoilla, ehdottomilla kosketuksilla ja lämpimällä vartalolla. Lucius sai hengittää ulos, eikä talvi enää tappanut häntä. Kaikki oli hyvin, kunnes toinen päästäisi jälleen irti.

Silloin hän vajoaisi syvyyksiin, ja jonain päivänä hän ei pääsisi enää pinnalle. Mutta ei sen aika ollut tänään.

[malla]

Oi, mikä paritus! Ja mikä herkullinen asetelma! *kehrää tyytyväisenä* Vau. Epäilykset puski pintaan heti kun luin mammanpoika-Luciuksesta ja renttu-Jamesista, mutta hittolainen. Tämähän toimii ihan mielettömän hyvin! Sinä sait sen toimimaan, ja olen edelleen ihan ällikällä lyöty. Upeaa työtä, ei voi oikein muuta sanoa.

Mielettömästi plussaa siitä, ettei ficillä ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa, vaan kyse oli nimenomaan pakottavasta tarpeesta. Se teki tekstistä jotenkin monin verroin realistisempaa, helpommin uskottavaa. Rakkauteen viittaamisella olisi saattanut tunnelma vain lässähtää, eikä lopputulos olisi ollut yhtä vaikuttava kuin nyt. En jäänyt kaipaamaan mitään taustatarinaa, en selittyjä, en mitään; tämä oli täydellinen juuri näin. Jättää mukavasti tilaa omille spekulaatioille ja ajatuksille.

Kuivailusi oli ihanan rikasta ja vaivatonta, sellaista mikä vie täysin mukanaan. Etenkin kuvailu hengittämisestä talvipakkasessa oli jotenkin todella hienoa, ja pidin siitä. Tuli heti mieleen miten pahalta tuntui kurkussa hengittää jäätävää ilmaa, ja miten suukot pakkasessa tuntuikin niin lämpimiltä viime talvena, purr.

Kiitos paljon tästä, tykkäsin ihan mielettömästi. :>

[RoastedGarlic]

Mulla ei ole ehkä rakentavaa sanottavaa, mutta jotenkin tämä otti otteeseensa ja pidin kovasti.

James lievitti kipua kuiskatuilla sanoilla, ehdottomilla kosketuksilla ja lämpimällä vartalolla. Lucius sai hengittää ulos, eikä talvi enää tappanut häntä. Kaikki oli hyvin, kunnes toinen päästäisi jälleen irti.

Tuo uloshengittäminen oli tähän jotenkin loistava tapa kuvata se tunne, kun ei tarvitse enää pelätä pettymistä juuri sillä hetkellä vaan voi aivan pikkiriikkisen ajan kuvitella että kaikki voisi olla hyvin vaikka toinen on renttu.
Hyytävä tuo pakkanen, muuten.

[koete]

Ficin nimi on kiva, erilainen ja siksi pistikin silmään kun selailin ensimmäistä kommenttikampanjaa. Ja parituskin oli niin mielenkiintoinen, että oli pakko tulla lukaisemaan.
Pidin hahmoista tälläisina, useamminkin saisi kuvata Jamesta renttuna (aivan liian usein se on kuitenkin semmone kiltti poika, vaikka niitä kepposia tekeekin) ja Luciusta noin... heikkona.
Kuvailu oli hienoa, oli aivan pakko lainata pari kohtaa joista eniten tykkäsin. Niissä oli vain jotain sellaista mihin ihastuin. Tosin muutenkin koko tekstin kuvailu oli niin hienoa, että olisi samantien voinut lainata koko ficin.

Aika nauroi hänelle, pilkkasi epätoivoa, jonka voimin hän seisoi sydäntalvella liian vähissä vaatteissa ulkona odottaen sotkutukkaa, joka ei saapuisi kuitenkaan. Hän tiesi sen, muttei suostunut myöntämään sitä. Toinen veti häntä pimeyteen ja ahdistukseen mukanaan ja hän salli sen. Kaikesta huolimatta hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan.

Tulisi, kerrankin, eikä jättäisi kuin poltettua sätkää.

Tuo oli jotenkin kivaa, että Lucius myönsi heikkoutensa ja sitten kumminkin kieltäytyi luopumasta siitä. Enkä olisi koskaan voinut kuvitella Jamesin käyttävän huumeita, mitä ilmeisesti pienesti vihjauksista teki! Mutta ei haitannut, lisäsi vain Jamesin renttumaisuutta. Jollain tapaa muuten tuo Lucius on aika rohkea kun ei välitä niistä muusta tupalaisista (tälläinen yhtäkkinen huomautus) ja niin...

Nättiä tekstiä oli, pidin. :3