Kirjoittaja Aihe: Sydämeeni osuman sain (K-11, H/D) - epilogi lisätty  (Luettu 4952 kertaa)

Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Nimi Sydämeeni osuman sain
Kirjoittaja Proserpina
Genre adventure, humour, crossover, romance, slash, het
Paritukset Harry/Draco, Harry/Ginny, Persefone/Haades ja muita taustalla
Ikäraja K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Varoitukset sisältää hahmon (siistin) kuoleman
Disclaimer en omista ketään hahmoista/maailmasta enkä tienaa tällä
Summary Kuinka käykään, kun muinaiset jumalat päättävät puuttua Voldemortin projektiin? Ilmeisin valinta Harry Potter ei reagoikaan odotetulla tavalla välikappaleen rooliin.

A/N Tämä ficci siis yhdistelee antiikin Kreikan jumalia ja mytologiaa Harry Potterin maailmaan.  Olen ajatellut, että jumalat ovat vähän kuin ikuisesti eläviä ja tavallista voimakkaampia velhoja, jotka ovat luoneet yhtä ja toista, mutta käyttävät periaatteessa samaa taikuutta kuin velhot ja noidatkin. Enää heitä ei kuitenkaan palvota tai heihin uskota. Tarinat tietysti tunnetaan. Sijoittuu kuudenteen vuoteen, muttei ota juurikaan huomioon PP:tä. Nimi on lainattu Siiri Nordinin samannimisestä kappaleesta ja lainaukset ovat Sartren Inhosta. Palaute olisi mitä tervetulleinta.

Ei spoilaa DH:ta, en ollut lukenut kun aloitin tämän.

Suuret kiitokset betalleni Piccalle, joka paitsi antoi hyödyllistä palautetta, myös alensi huomattavasti kynnystäni julkaista tämä.





Sydämeeni  osuman sain




Prologi: 16 vuotta sitten


Synkkä, valtava kartano oli säikyn hiljainen. Kentaurit liikahtelivat levottomasti ovilla asemissaan, kotitontut ja haltiat hiipivät ympäriinsä huolestuneina. Kukaan ei tohtinut edes hiiskahtaa, sillä talon valtiaat olivat erittäin huonolla tuulella.

”Kuka sekin luulee olevansa?” Haades raivosi ja potki pöytiä, tuoleja, seinävaatteita ja palvelijoita.

Persefone istui ärsyyntyneen näköisenä valtaistuimellaan.

”Sanopa se! Ei, tämä ei kerta kaikkiaan käy. Pistetään se typerys kuriin ja järjestykseen! Kyllin kauan olemme tätä sietäneet. Meille nauretaan. Kaikki katu-uskottavuutemme katoaa.”

Haades nyökytteli päätään maanisesti. Jotain, jotain oli keksittävä ja vähän äkkiä. Sitten jumalan kasvoille levisi pieni, ilkeä virnistys. Se ei ollut mikään kaunis näky.

”Jäh, jäh”, hän sanoi ja heilautti taikasauvaansa. Se ei ollut mikään tavallinen taikasauva. Se oli paljon hienompi ja suurempi kuin sauvat yleensä, ja lisäksi sillä pystyi tekemään ihmeellisiä taikoja.

Ylhäällä maanpinnalla, paksujen laava- ja kivikerrosten, maannoksen  sekä suhteellisen ohuen kasvikerroksen päällä Voldemortin kirous sinkoutui häntä itseään vastaan. Poika joka elää oli nimensä veroinen, mutta kantoi tästä lähin otsassaan salamaa – jumalat olivat merkinneet hänet omakseen.


**



I LUKU



Tylypahkan käytävillä


Voldemortin katoamisesta oli kulunut jo kuusitoista pitkää vuotta, mutta luoja (ja Harry) tiesi, ettei kaikki ollut vielä ohi. Nuori, mustatukkainen poika oli saanut hintelille harteilleen taakan, jota hän tuskin jaksoi kantaa. Harryn oli surmattava Voldemort. Hän-joka-jääköön-nimeämättä oli palannut hirnyrkkeineen ja elämä oli syvältä. Harry käveli ahdistuneena pitkin Tylypahkan käytäviä miettien, mikä kaikki oikein oli vialla. Toden totta, oliko hänen elämässään ollut onnellista päivää? Hän potkaisi katkeralla liikkeellä kirjaston oven auki onnistuen samalla kumauttamaan arkkivihollistaan Draco Malfoyta.

”Oho!” Harry huudahti samaan aikaan kun Draco kirosi.

”Helvetin Potter, katsoisit eteesi!” vaaleatukkainen luihuinen tiuskaisi.

”Mitäs itse tulit niin lujaa päin”, Harry puolustautui, vaikka tiesikin olevansa syypää.

Draco tyrkkäsi hänet sivuun ja käveli tiehensä viitanhelmat liehuen keräten samalla ihailevia katseita kirjastossa istuvilta oppilailta. Harry ei kuitenkaan huomannut kumpaakaan, sillä hänen jalkansa osui johonkin. Hänen jalkojensa juuressa lojui mustakantinen kirja, jonka Draco oli selvästikin pudottanut. Harry unohti hetkeksi huonon tuulensa ja innostui. Nyt hän saisi selville, mitä Draco luki, ja jos tämä juonisi jotain (niin kuin tämä aina juoni), Harry voisi päätellä tämän suunnitelmat kirjasta! Tunne vihollisesi ja sitä rataa, Harry mietti tyytyväisenä. Hän vilkaisi, näkikö kukaan, ja piilotti sitten kirjan viittansa poimuihin. Hän käveli muina miehinä ulos kirjastosta ja suuntasi etsimään rauhallisempaa lukupaikkaa.

Rohkelikon oleskeluhuone oli täysin tyhjä, mikä ei ollut oikeastaan ihme. Ulkona oli kaunis ilma ja kello oli vasta vähän yli kolme, joten kaikki olivat luultavasti juuri heittelemässä lumipalloja toistensa niskaan tai etsimässä pientä välipalaa tuntien jälkeen. Harry istui rauhasta kiitollisena upottavaan viininpunaiseen tuoliin, haroi sotkuisia hiuksiaan ja risti jalkansa. Sitten hän kaivoi esiin Dracon pudottaman kirjan. Se oli aika paksu ja vähän kulutetun näköinen. Epäilemättä täynnä jotain hirmuisia pimeitä taikoja, joihin kunnollinen normioppilas ei vilkaisisikaan.

Hän avasi kirjan. Ensimmäisellä lehdellä oli kirjan nimi ohuella kirjoituksella. Inho. Jaaha, tyypillistä luihuisten kirjallisuutta, Harry arveli. Hän selasi esipuheen ohi ja alkoi lukea. Kumma kyllä, Harry ei nähnyt yhtään loitsua. Hän lehteili kirjaa läpi, muttei huomannut koko kirjassa mitään loitsun tapaistakaan. Yhdellä sivulla oli kuitenkin jotain muuta, joka kiinnitti Harryn huomion.

En ole milloinkaan niin voimakkaasti kuin tänään tuntenut olevani vailla sisäistä ulottuvuutta.. Heittäydyn tahdottomana läsnä olevan hetken vietäväksi.” Outo tunne valtasi Harryn mielen. Hän selasi kiivaasti sivuja ja löysi muitakin vastaavanlaisia kohtia. Hänestä tuntui kuin solmu olisi auennut hänen päässään. ”Tuskin mitään maailmassa rakastan niin kuin seikkailun elämystä. Se syntyy kuitenkin vain silloin kun se itse tahtoo, haihtuu nopeasti, ja kun se on haihtunut, miten tyhjä olenkaan. Ehkä se pistäytyykin luonani vain pilan vuoksi, osoittaakseen minulle, että olen elänyt elämäni väärin.” Tämä kirja kertoi hänestä! Juuri tuolta hänestä nykyään aina tuntui! Ja miten toisella tapaa asiat voisivatkaan olla.. ”Olen keskellä olioita -- ne eivät vaadi eivätkä tungettele, ne vain ovat --”


**

Myöhemmin illalla Hermione ja Ron saapuivat oleskeluhuoneeseen hihitellen keskenään. Harry ahmi kuin hypnoosissa kirjaa, käänsi jälleen sivua, eikä edes huomannut ystäviensä saapumista. Hänen silmänsä olivat sirrillään yrittäen ahmia kaiken mahdollisen valon hämärästä huoneesta, koska hän ei ollut innostuksissaan malttanut sytyttää kynttilää. Oleskeluhuoneen rupattelu ja nauru ei näköjään häirinnyt häntä vähääkään. Ron napautti häntä olkapäähän ja Harry hyppäsi ilmaan.

”Mitä? Kuka? Ai joo, te tulitte.”

”Harry, missä sinä oikein olet ollut?” Hermione kysyi. ”Me ei olla nähty sinua koko iltapäivänä, sen jälkeen, kun sinä lähdit kävelemään -”

”Onko tuo kirja?” Ron keskeytti ymmyrkäisenä. Hermionekin huomasi, mitä Harry piti sylissään ja henkäisi. Mistä lähtien Harry oli lukenut vapaa-aikanaan?

”Joo, tämä… paljonko kello muuten on?” Harry kysyi.

”Se on jo kahdeksan”, Hermione sanoi levottomasti ja kokeili pojan otsaa.

”Siis tämä kirja on upea!” Harry hihkaisi. ”Tämä tyyppi, Sartre, on nero! ’Olemassaolo on alistumista’. Ja ’en uskalla tehdä ratkaisua’. Miten totta! Oletteko ikinä ajatelleet, että oikeasti ihminen on tosi vapaa? Ettei ole olemassa mitään kahleita tai pakkoa? Että ihminen voi valita itse, mitä tekee, että sitä voi ikään kuin muokata itsensä? Merlin, miten viisas mies!”

Ron ja Hermione vaihtoivat katseita.

”Minä teen lakon. Minä lopetan”, Harry jatkoi maanisella äänellä. ”Minä olen helvetin kyllästynyt Voldemortiin, hoitakoon joku muu hänet. Minä valitsen olevani vapaa. En minä koskaan halunnut olla mikään ennustusten sankari. En minä sellaista pyytänyt. Minä luon itseni uudestaan, Merlin.”

Vastausta odottamatta Harry harppoi poikien makuusaliin, virnistellen kuin mielipuoli. Kaksi hyvin hämmästynyttä ihmistä jäi alakertaan tuijottamaan.



Seuraavana aamuna


Harry marssi aamiaispöytään juuri ennen tuntien alkua ja lastasi lautaselleen hyvin epäharrymaisia ruokia. Hermione ja Ron lopettivat äkkiä keskustelunsa, vilkaisivat häntä varovasti ja toivottivat hyvät huomenet.

”Hyvä huomen tosiaankin, koska minä teen siitä hyvän”, Harry sanoi virnistellen. ”Tai siis, ainakin itselleni”, hän lisäsi nopeasti tajutessaan, miten omahyväiseltä kuulosti.

”Syö kiireesti, tunti alkaa kohta”, Hermione sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, päättäen olla puuttumatta kaverinsa ihmeelliseen kommenttiin.

”Minulla on kaikki maailman aika juuri nyt”, Harry fiilisteli. ”Ehkä tulen tunnille, ehkä en, katsotaan mitä päätän. Ensin kokeilen kaikkia ruokia, mitä en ole ennen maistanut.”

Ron tuijotti häntä epäuskoisena.

”Kuule Harry”, punatukkainen poika aloitti, ”ethän sinä ollut eilen ihan tosissasi? Siis, tarkoitan, tiedät-kai-kenen suhteen? Sinun velvollisuutesihan on tappaa hänet. Kukaan muu ei pysty siihen.”

Harry loi häneen ankaran katseen.

”Tiedätkö mitä, Ron? Minun ainoa velvollisuuteni on aivan sama kuin sinunkin, ja se on toimia äärimmäisen vapaasti. Luoda oma todellisuuteni ja elämäni. Helvettiin Voldemort”, hän lopetti iloisesti ja ahtoi suunsa täyteen kastanjoita.

”Jaa, tuota, tunti taitaa alkaa”, Hermione tokaisi. ”Puhutaan tästä myöhemmin, minä en ainakaan tahdo myöhästyä.”

Hermione ja Ron lähtivät pöydästä puhuen keskenään aika kiihkeästi. Harry jäi pöytään, nojaili rennosti taakseen ja nautti päivästä. Tästä lähin hän ei enää koskaan ottaisi paineita yhtään mistään. Lopulta hän oli ymmärtänyt olevansa vapaa, ja Merlinin kautta, hän oli ansainnut joka hitusen vapauttaan tuhatkertaisesti. Harrysta tuntui kuin häkki hänen ympäriltään olisi yhtäkkiä sulanut pois. Hän nauroi hilpeästi itsekseen, eikä välittänyt pätkän vertaa kummastuneista katseista.


**


II LUKU



Paljon ylempänä ja melko kaukanakin, noin kaksi tuntia aikaeroa


”Lopettakaa nyt hetkeksi se juoruaminen!” Zeus huusi kiukkuisena.

Puheensorina hiljeni hiukan, mutta Afroditen kantava ääni kaikui yhä.

”Ja sitten hän, pöhkö kun oli, ajatteli kosia tyttöä! Aaahhaahhhahhaha! Voitko kuvitella, mitä siitä seurasi? Kaiken lisäksi tämä oli raskaana velje-”

Lopultakin Afrodite tajusi vaieta ja punastui sievästi. Zeus selvitti kurkkuaan.

”Hyvät kollegani, meillä on ongelma. En tiedä, muistaako kukaan, kun hetki [jumalille 16 vuotta on vain silmänräpäys] sitten pilkkasimme veljeäni Haadesta, kun hän ei onnistunut tappamaan sitä… ööh… Voldemortia! Niin, hänhän ei saanut sitä tyyppiä kuolemaan oikein millään, vaikka tämän aika oli jo täysi. Muistatteko?”

Kaikki tietysti muistivat ja repesivät nauruun. Haades näytti tavallistakin synkemmältä ja kallisti viiniruukkua mulkoillen kaikkia tasapuolisesti.

”Niinpä, tosi noloa!” Zeuskin hihitteli. ”Mutta nyt”, hän sanoi vakavoituen, ”tämä Voldemort on palannut takaisin kuolleista meitä kaikkia uhmaten. Haades nyt ei vain tunnu saavan häntä kuriin, joten ehkä meidän muidenkin pitää ojentaa auttava kätemme. Onhan veljenikin yksi meistä, ja tämä Voldemort on kyllä sortunut pahemman sortin hybrikseen. Yrittää nyt tulla kuolemattomaksi… mehän kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa.”

”Lynkkaus! Tappo! Murha! Kidutus!” jumalat huutelivat innoissaan. He olivatkin kaivanneet vähän jännitystä.

”Aivan niin, aivan niin. Mutta kysymys onkin, miten tappaa hänet?” Zeus jatkoi johdatteluaan. ”Hän on pilkkonut sielunsa, ja meidän arvollemme ei sovi puuttua asioihin suoraan. Ehdotuksia?”

Ja ehdotuksiahan riitti. Lukuisten tuntien pälätyksen ja vielä lukuisampien tyhjien viiniruukkujen jälkeen Athene muodosti ensimmäisen järkevän ajatuksen.

”Minä ehdotan, että käytetään Harry Potteria. Pojastahan on se ennustuskin, eikös joku Kassandran jälkeläinen tehnyt sellaisen. Ennustusten toteutuminen lisää jumalien arvovaltaa. Joku voisi ilmestyä pojalle unessa ja antaa toimintaohjeet, voitaisiin vaikka aseistaa hänet jotenkin, niin että kaikki tietävät juuri meidän olevan Voldemortin rangaistuksen takana. Jotain tyylikästä, vaikka se sinun kypäräsi, Haades, tai kultainen kilpi, jota koristaa pöllö…” hän maalaili.

”Näkymättömyysviittojen tultua markkinoille minun hienolla kypärälläni ei ole ollut mitään arvoa”, Haades mörisi vihaisesti. ”Eikä nyt ihmeessä aina niitä sinun pöllöjäsi, kaikki luulisivat kilpeä postin mainokseksi!”

Athene ymmärrettävästi loukkaantui pöllöjensä puolesta ja yleinen meteli kohosi taas huomattavasti. Lopulta Zeus rauhoitti tilanteen.

”Olkaa hiljaa, kaikki!” hän jyrähti, ja tehosti huutoa salamalla. Kaikki tosiaan vaikenivat. ”Athenen ehdotus oli hyvä, ilman pöllöjä tosin. Haades ilmestyköön Harry Potterille ensi yönä, koska koko juttu on ensisijaisesti Kuoleman jumalan erikoisalaa. Kerro hänelle, että hän löytää aseet vaikka Tylyahosta ja että hänen tulee kertoa kaikille saaneensa apua meiltä. Vastineeksi hän saa yhden toivomuksen, jonka me toteutamme. Hefaistos, sinä taot sillä välin maagisen nuotan, jota huiskauttamalla voi kerätä ne sielunpalat. Ööh, mitähän vielä. Haades, esitä myös tavanomaiset uhkaukset, jos hän ei heti suostu. Ja muista tehdä joku merkki, että hän herättyään tietää unen olleen tosi. Eiköhän tämä kokous ollut tässä, häipykää kaikki, minä haluan olla jo Heran kanssa kahden.”

Jumalten säihkyvä joukko hajaantui ja kukin lähti omille tahoilleen.


**

Keskiyöllä (jälleen Tylypahkassa)


Harry makasi sängyssään. Se oli pehmeä ja ihana ja lämmin. Häntä nukutti kovasti, mutta mennyt päivä pyöri laiskoina kiekuroina hänen mielessään. Osalle tunneista hän oli mennyt, osan hän oli lintsannut. Ginnyllä ja hänellä oli ollut romanttisia hetkiä, ja Ginny oli sanonut ensi kertaa rakastavansa häntä. Kiva päivä, kieltämättä.

Harryn silmät painuivat umpeen ja hän vajosi uneen. Ensin hän näki unta huispauksesta, mutta juuri kun hän oli nappaamaisillaan siepin, uni vaihtui toiseksi. Suunnaton, valtava mies seisoi valkeassa marmorisessa huoneessa. Hänen pitkät, mustat hiuksensa heiluivat oudossa tuulessa, vaikkei sisätiloissa olisi pitänyt tuulla. Vanhoja patsaita ja maalauksia ja jopa yksi fresko ympäröivät häntä. Kuihtuneita köynnöksiä kiipeili seinillä. Paikka oli kummallisen surullinen, ja mies – jos se nyt oli mies – katseli häntä synkeän dramaattisesti alta kulmain. Poskipäiden alla oli terävät varjot, ja hänen tummilla hiuksillaan oli kultaiselta näyttävä laakerinlehtiseppele.

”Harry Potter”, syvä, sointuva ja ylhäinen ääni lausui. Haades yritti parastaan ja halutessaan hän osasi olla varsin mahtipontinen.

”Minä olen Haades, mutta minut tunnetaan monilla nimillä. Pluton, Hel ja Osiris voivat olla sinulle tutumpia. Olen Manalan valtias, Alamaailman jumala ja kuolleiden hallitsija.”

Harry vinkaisi. Hän ei halunnut kuolla. Mutta toisaalta, tämähän oli vain unta. Vain unta, Harry… vain unta

”Me Olympoksessa olemme päättäneet asettaa sinulle tehtävän. Tämä on suuri kunnia, oi kurja kuolevainen, ja me palkitsemme anteliaasti meidän käskyjämme noudattavan. Jos taas teet toisin, rangaistuksesi on oleva hirmuinen. Tehtäväsi on surmata Voldemortiksi kutsuttu mies, joka on kyllin kauan uhmannut meitä. Tarvitsemasi aseet löydät Tylyahossa sijaitsevan suuren tammen juurakosta. Aseiden avulla pystyt kukistamaan hänet lopullisesti ja täyttämään ennustuksen, joka sinusta on tehty. Meidän avullamme toteutat kohtalosi. Muistakin mainita se lehtihaastatteluissa.”

Harry haukkoi henkeä. Haades katsoi häntä odottavasti.

”Ja tasan en! Minä olen vapaa! En minä tottele mitään helvetin olympolaisia! Minä muokkaan itse elämäni! Onko sinulla, tyhmä kaapuhemmo, aavistustakaan millaista minun elämäni on ollut? Minä olen koko elämäni tehnyt niin kuin MUUT haluavat! Nyt en! Minä teen niin kuin MINÄ ITSE HALUAN! Ala vetää minun unistani!” hän huusi harkitsematta sanojaan yhtään, kiivasluonteinen kun oli.

Haades näytti tyrmistyneeltä. ”Etkö kuullut, entä se rangaistus?” hän piipitti.

”MINÄ OLEN ROHKELIKKO, MINÄ EN PELKÄÄ!” Harry ulvoi.

Haades katosi järkyttyneenä Harryn unista. Vaikka hän olikin kuoleman ruhtinas, hän inhosi pakottamista ja rangaistusten keksimistä. Usein hän kehittelikin mitä ilkeimpiä kidutuskeinoja vain vaimonsa mieliksi. Hän meni valittaen vaeltelemaan Manalaan, ja törmäsi Afroditeen, joka oli ollut tapaamassa Persefonea.

”Mikä on vialla, Haades?” kyproslainen kysyi hekumallisesti.

”Kävin sen Potterin luona, eikä se suostunut”, Haades voihki. ”En keksi miten kiristäisin hänet tottelemaan. Se on itsepäinen kuin mikä, ja rohkelikkokin vielä. Höpötti jotain vapaudesta ja nimitteli minua.”

Afrodite huokasi. ”Aina niistä rohkelikoista on harmia. Älä välitä, minä voin lohduttaa.”

Nainen siirtyi lähemmäs ja nosti kätensä Haadeksen poskelle.

”Mikset käyttäisi jotakuta toista? Ei Zeun tarvitse tietää”, hän jatkoi hyväilevällä äänellä. ”Vaikka sitä Dracoa, hänhän on todella hyvännäköinen… tietäisit vain, kuinka moni on häneenkin rakastunut…”

”Mutta Zeus suuttuu, jos käytän jotakuta muuta”, mies voihkaisi.

”Käytä molempia”, nainen ehdotti. ”Suostuttele Draco Malfoy ensin, hän on kunnianhimoinen, hän kyllä suostuu. Minä voin laittaa Eroksen asialle, ja eiköhän Harrykin pian seuraa.”

Haades nyökäytti päätään ja hymyili onnellisena. Hänen ei tarvitsisi rankaista ketään. Hän kumartui Afroditen puoleen.

”Yö on vielä nuori, tässä ehtii vaikka mitä”, hän sanoi vihjaavasti.


**
« Viimeksi muokattu: 28.05.2015 22:40:00 kirjoittanut zougati »
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Sierra

  • ***
  • Viestejä: 322
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D)
« Vastaus #1 : 25.08.2007 20:32:09 »
En ollutkaan ennen huomannut tätä!

Tää oli hei tosi hyvä! :D

Kiva idea noi jumalat, miten keksitkään? :D

JATKOA pyytelen täällä, kiitän tästä, kivaa luettavaa<3

~ Sierra kiittää
“Aha! What villains are these, that trespass upon my private lands! Come to scorn at my fall, perchance? Draw, you knaves, you dogs!” -Sir Cadogan

Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D)
« Vastaus #2 : 28.08.2007 11:11:39 »
Sierra, kiitos kommentistasi! Kiva että tykkäsit!  :D Tässä tulee toinen osa.




III LUKU


Luihuisten tuvassa


Draco saattoi tuskin uskoa onneaan. Hänet oli valittu. Kerrankin hänet, ei hänen isäänsä, kummiaan, rehtoriaan eikä varsinkaan sitä kirottua Potteria. Hän ei kyseenalaistanut untaan: hän tiesi, että se oli totta. Sen täytyi olla. Hän oli jumalten suosikki, ja hän saisi palkkioksi minkä tahansa toiveen. Pimeyden lordia ei ehkä ollut ennen helppo kukistaa, mutta Draco saisi jumalalliset aseet, joilla homma olisi lastenleikkiä. Hänellä oli yksinkertainen tehtävä, jonka suoritettuaan hän saisi mitä vain haluaisi, ja näpäyttäisi siinä sivussa Potteria. Voldemortkaan ei voisi tarjota parempaa, ja jos tällä oli jumalten viha niskassaan, tämä kuolisi kuitenkin – kuinka Dracoa voitaisiin syyttää siitä, että juuri hän toimisi kohtalon välikappaleena? Malfoyt olivat sitä paitsi tunnettuja joustavasta kyvystään valita kantansa tilanteen mukaan.

Poika katseli peilikuvaansa ja kampasi sileitä vaaleita hiuksiaan. Hän hymyili itsekseen ja meni vaatekaapille ottamaan juhlan kunniaksi parhaimman kaapunsa. Sitten hän käveli alakertaan sädehtien ihanaa päivää, jopa suuteli Pansya poskelle ohi mennessään ja suuntasi ruokasaliin syömään. Voisiko ihanammin päivä enää alkaa. Tuskin.

Nauttien kävelyn aikaansaamasta pienestä ilmavirrasta hän tömähti yhtäkkiä aukeavaa ovea vasten. Hän kirosi ja kokeili kädellään otsaansa, johon epäilemättä kohoaisi kuhmu. Jos oven takaa pilkistäisi musta tupsu, hän kyllä…

”Potter! Jumalten nimeen! Vaanitko sinä minua ovissa vai mitä? Tuo on jo toinen kerta tällä viikolla!” Draco raivostui.

”Minä teen mitä haluan, olen vapaa kulkemaan missä mielin”, Harry aloitti. ”Olen vapaa myös tyrkki- auts!”

Rohkelikko hieraisi takapuoltaan ja mulkoili luihuista todella pahasti. Samassa Draco tunsi omassa, kaunismuotoisessa pepussaan ilkeän piston ja sävähti. Kumpikaan ei huomannut, kuinka heidän yläpuolellaan kristallikruunuun piiloutunut siivekäs poikalapsi laittoi nuoliviinen takaisin selkäänsä ja hihitteli. Olennon kultaiset kiharat heiluivat ja hän jäi huvikseen katselemaan. Eros oli valmis myöntämään, että hänessä oli hieman tirkistelijän vikaa, ja juuri tapahtunut paritus oli hänen uransa onnistuneimpia. Vaaleat hiukset ja tummat hiukset, pelkuri ja tyhmänrohkea, kielletty rakkaus tupien välillä ja niin edelleen.

”Eikö tuo nyt ollut vähän lapsellista, Malfoy?” Harry aloitti moittivaan sävyyn, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa nuhdettaan, maailma hänen ympärillään tuntui pysähtyvän. Hänen verensä kiersi hänen suonissaan, hänen hengityksensä kuulosti äänekkäältä ja hänen katseensa nauliutui suoraan hänen edessään seisovaan poikaan. Harry nielaisi. Hänen sydämensä jyskytti lujemmin kuin koskaan ennen. Miksei hän kaikkina Tylypahkan vuosinaan ollut huomannut, kuinka kaunis Draco oli? Kuinka hänen vaaleat hiuksensa reunustivat auringonkoronan lailla pojan kapean kauniita kasvoja? Ja hänen vartalonsa, jota kaapu puoliksi peitti ja puoliksi lupasi…voi Merlin… Harry lankesi polvilleen.

”Draco, anna anteeksi! En tarkoittanut osua sinuun! En koskaan, ikinä, milloinkaan tahallani vahingoittaisi sinua! Tuntuu, kuin nämä vihan vuodet olisivat vain unta… minä rakastan sinua, Draco!” Hän suuteli Dracon kaavunhelmaa ja värisi ajatellessaan epäilemättä täydellisiä pohkeita, joita kaapu niin vihjaavasti piilotteli. Sanat maistuivat kömpelöiltä hänen suussaan, hän olisi halunnut olla taitavampi puhuja ilmaistakseen toiselle syvimmät tunteensa.

Vaaleatukkainen, jumalaa kauniimpi luihuinen katseli häneen. Hetken Dracon ilme oli täydellisen yllättynyt ja inhon juonteet vääristivät hänen suutaan. Sitten hänen katseensa pehmeni.

”Voi Potter!” hän voihkaisi. ”Ei tuhlata enää aikaa, jota olemme niin paljon tuhlanneet, sanoihin – vaikka kuuntelisinkin seksikästä ääntäsi tuntikaupalla!”

Draco tarttui Harrya kauluksesta ja riuhtaisi hänet ylös. Samassa pari uppoutui kiihkeään suudelmaan kädet toisiaan ahnaasti kourien.

Eros katseli katosta kiinnostuneena tilanteen kehittymistä. Jokin tunti oli ilmeisesti juuri loppunut, sillä käytävän toisesta päästä alkoi parahiksi kuulua meteliä. Kaukana erottui punatukkainen kaksikko, joista lyhyemmällä oli pitkät, syvänpunaiset hiukset. He lähestyivät reipasta vauhtia rupatellen niitä näitä. Samaan aikaan Draco sujautti viileähköt kätensä Harryn kaavun alle, ja hänen sinettisormuksensa raapaisi aivan hivenen Harryn kylkiluuta.

”Ja sitten professori Lipetit sanoi, että minun muka pitäisi.. oooh!” Ginny lopetti selityksensä huomattuaan himosta vääntelehtivän pariskunnan ovensuussa.

”Harry?!” tyttö huudahti uskomatta silmiään. Poika ei edes huomannut häntä, vaan keskittyi suutelemaan Dracon kaulaa joka puolelta. Uskomattoman siroa, mutta silti miehekästä kaulaa, kuten Harry juuri ymmärsi.

Ginny riuhtaisi Harryn irti voimalla ja läimäytti Dracoa poskelle.

”Kuinka sinä kehtaat? Harry on minun poikaystäväni!” hän huusi kasvot punaisina. Harryn kasvot synkkenivät ja hän kohotti nyrkkinsä raivosta täristen. Draco katsoi Harrya nälkäisesti juurikaan piittaamatta punaisesta juovasta poskessaan.

”Sinä naikkonen, minä en tiedä mistä sinä puhut, mutta kukaan ei lyö minun rakastani!” mustatukkainen poika sylki suustaan. Vain Ronin väliintulo esti Ginnyä saamasta kunnolla köniinsä.

Eros naureskeli vahingoniloisesti ja päätti, että oli aika kadota.

”Harry, mitä ihmettä?” Ron tivasi. ”Miksi sinä suutelet Malfoyta? Ja miksi maailmassa sinä yrität lyödä Ginnyä?”

”Hän loukkasi Dracoani, niin kuin hyvin näit. Minä en vastaa seurauksista. Jollei tuo raivotar heti pyydä anteeksi polvillaan väkivaltaista käytöstään, niin minä… minä kyllä…” Harry kohotti uudelleen tärisevän nyrkkinsä.

”Ääliö, ei sinun tarvitse, ei minuun sattunut”, Draco kuiskasi. ”Ei anneta heidän keskeyttää, minä olin juuri pääsemässä vauhtiin... oi Potter, kosketa minua!”

”Voi Draco, minä kosketan sinua mistä ikinä haluat!”

Harry kiskaisi Dracon kätevästi vieressä olevaan luutakomeroon riuskalla otteella ja pamautti oven kiinni. Epämääräinen mumina ja ähkinä kuului ovenkin läpi, sillä molemmat olivat niin täynnä intohimoa ja kiihkeyttä, etteivät voineet hiljentää ääntään. Ginny tuijotti ovea ja alkoi itkeä.

”Hän on ihan kummallinen nykyään! Minä en ymmärrä häntä yhtään!” tyttö ulvoi.


**


Tyrmissä


Hermione istui yksin paikallaan ja mietti, minne kaikki olivat hävinneet. Koko päivä oli yksi sekasotku, alkaen levottomia puhuvasta Harrysta ja päättyen katoilevaan Roniin. Kalkaros asteli luokkaan ja tavanomainen tunteja edeltävä pulina loppui kuin seinään.

”Iltapäivää”, Kalkaros sanoi lyhyesti. ”Tänään tunnin aiheena on musculus maximus -liemi. Yllättääkö joku minut tietämällä, miten se vaikuttaa?”

Hermione nosti kätensä ylös. Kalkaros näytti kyllästyneeltä.

”Neiti Granger?” hän tokaisi ärsyyntyneenä, ilmeisesti päättäen heti kättelyssä, että muita valveutuneita oli turha odottaa.

”Musculus maximus, joka tunnetaan myös Herakleen liemenä, tekee väliaikaisesti sitä nauttivan henkilön suunnattoman voimakkaaksi. Sivuvaikutuksena liemi hidastaa järjenjuoksua, mutta siitä huolimatta se on varsin suosittua. Esimerkiksi urheilukisoissa kilpailijat yrittävät säännöllisesti parantaa mahdollisuuksiaan juomalla sitä.”

”Mikä”, Kalkaros täydensi yrmysti, ”on tietysti laitonta, vaikka urheilulla tuskin on merkitystä liemien tunnilla. Neiti Granger unohti myös mainita, että juoman vaikutuksen kuluttua pois henkilö tuntee itsensä tavallista heikommaksi. Jakautukaa kolmen hengen ryhmiin, teko-ohjeet näkyvät taululla. Tuotoksenne palautetaan tunnin loputtua. Voitte aloittaa.”

Kalkaros heilautti taikasauvaansa ja taululle ilmestyi pitkä valmistusohje. Voimajuomaa ei selvästikään ollut aivan helppo tehdä. Ronin ja Harryn puuttuessa Hermione pääsi kolmanneksi pyöräksi Parvatin ja Padman ryhmään. Sisarukset alkoivat haalia tarvittavia aineita, ja Hermione ryhtyi pilkkomaan varmoin liikkein kuivattua aasinhäntää. Vähän ajan päästä rasvainen tukka keikkui lähemmäs.

”Miksi herrat Potter ja Weasley puuttuvat?” hän kysyi liejuisen hiljaa Hermionelta.

”En tiedä, professori. Flunssaa on ollut liikkeellä”, tyttö vastasi.

”Sairastuivat sattuman kaupalla juuri ennen liemien tuntia?” Kalkaros kysyi ivalliseen sävyyn. ”Kaksikymmentä pistettä Rohkelikolta.”

Ilkeästi hymyilevä Kalkaros harppoi ympäri luokkaa hermostuttaen oppilaita parhaansa mukaan. Yhden kerran Parvati säikähti yllättävää kommenttia niskansa takaa niin paljon, että kaatoi lattialle Hermionen huolellisesti valmistaman saoksen. Professori vain hymyili häijysti ja letkautti jotain nuorten kömpelyydestä. Lopulta tunti päättyi, ja Padma kävi palauttamassa pullon Kalkarokselle. Liemestä oli sentään tullut melko oikean sävyistä punaista. Hermione sanoi molemmille tytöille hyvästit ja meni etsimään Ronia. Tämä löytyikin oleskeluhuoneesta istumasta neuvoton ilme kasvoillaan. Hermione ei huomannut toisessa mitään poikkeavaa, vaan valisti häntä Kalkaroksen käytöksestä.

”Ihan totta Ron, se oli niin epäreilua!” Hermione valitti. ”Malfoykin oli poissa, muttei hän Luihuiselta pisteitä ottanut! Minä en käsitä, miten joku opettaja voi olla niin – ja missä sinä ylipäätään olit? Harrysta minä en viitsi edes kysyä.”

Ron katsoi häntä avuttoman näköisenä.

”Minun oli pakko lohduttaa Ginnyä, vaikkei se paljoa tainnut auttaa. Nyt hän itkee tyttöjen makuusalissa eikä halua puhua kenellekään. Me törmäsimme Harryyn käytävässä, hän oli suutelemassa Malfoyta ja uhkasi lyödä Ginnyä, kun Ginny puuttui asiaan.”

”Malfoyta?” Hermione ähkäisi. ”Mutta hänhän seurustelee Ginnyn kanssa! Siis Malfoyta? Hehän inhoavat toisiaan! Ja lyödä Ginnyä!”

Ron nyökytteli. ”Sitä minäkin. Hän on ihan kummallinen.”

”Onkohan tämä osa sitä eksistentiaalista kouhotusta, luuletko?” Hermione kysyi tiukasti. ”Koska jos on, niin nyt minulle alkaa jo riittää. Harryn ei pitäisi antaa lukea filosofisia teoksia.”

Poika huokaisi ja silitti Koukkujalkaa.

”Missä hän muuten on? Minä taidan mennä puhumaan hänelle vähän järkeä”, Hermione tokaisi silmät pahaenteisinä viiruina. Hänen huono tuulensa näytti kohta saavan purkautumisventtiilin. Ja vieläpä oikeutetun.

”Et halua tietää”, Ron sanoi pahoinvoivasti.


**

IV LUKU



Rohkelikon makuusalissa


Draco lepäsi Harryn sängyllä hengittäen vieläkin aika kiivaasti. Kalpeilla poskilla oli vaaleanpunainen häivä. Harryn sopivan lihaksikkaat kädet olivat hänen ympärillään ja hän silitti toisella niistä Dracon vatsaa. Kuinka loisteliaat kädet ne olivatkaan, Draco mietti auvoisana. Ja kuinka herkullisia hetkiä he olivatkaan viime parituntisen aikana kokeneet ympäri Tylypahkan linnaa. Hän ei varmaan enää koskaan pystyisi suhtautumaan Voron työhuoneeseen samalla pelonsekaisella huvittuneisuudella kuin ennen. Poika huoahti onnellisena ja Harry suuteli tämän niskaa.

”Oi Draco”, Harry kuiskutti. ”Olen niin onnellinen.”

Draco ynähti ja laittoi kätensä Harryn käden päälle. Hän taivutti kaulaansa vaihtaakseen jälleen uuden suudelman, kun ovi pamahti auki. Granger, se kuraverinen, marssi sisään vihaisen ja järkyttyneen näköisenä.

”Hermione?” Harry sanoi kummastuneena. ”Tuota, nyt on vähän huono hetki…”

”Hitto vieköön, Harry, vai huono hetki! Sinä käyttäydyt kuin tunteeton sika!” tyttö tiuskaisi.

”Ei hän ole tunteeton, luota vain minun sanaani, Granger”, Draco lausui venytellen. ”Jos jotain olen tänään oppinut, niin -”

”Minä haluaisin puhua Harryn kanssa kahden”, Hermione äyskähti.

Dracon toinen kulmakarva kohosi pilkallisesti.

”Meillä on siis sittenkin jotain yhteistä. Minäkin haluaisin olla hänen kanssaan kahden.”

Harry huoahti ja silitti Dracon hiuksia rauhoittavasti.

”Hermione, et sinä voi noin vain rynnätä sisään ja esittää käskyjä. Mutta, anna tulla, mitä asiaa sinulla on? Draco voi kyllä kuulla kaiken, mitä sinulla on sanottavaa. Minulla ei ole salaisuuksia häneltä. Ja lyhyesti, kiitos. Kultani on kärsimätön.” Harry soi Dracolle ääliömäisen hymyn, joka väänsi Hermionen vatsaa. Draco jopa vastasi hymyyn, eikä lempeän lässähtänyt ilme sopinut lainkaan aina niin hillitylle Malfoylle.

”Hyvä on, lyhyesti siis. Mitä tämä tarkoittaa?” Hermione viittasi kädellään Dracoa, lattialla lojuvia vaatteita ja sänkyä. ”Sinä seurustelet Ginnyn kanssa! Hän rakastaa sinua ja sinä häntä! Ja sinähän inhoat Malfoyta. Onko tämä jokin uusi vapauden osoitus? Haluat olla homo, koska se ei ole normi? Siitäkö tässä on kyse?”

Rohkelikko kohottautui puoliksi istuvaan asentoon pitäen Dracosta yhä kiinni.

”Kuulehan, Hermione”, hän aloitti päättäväisesti. ”On totta, että minä olin vähän aikaa Ginnyn kanssa. Mutta se oli vain ihastusta, ohimenevää koulupojan kiinnostusta. Ehkä minä luulin olevani vähän rakastunutkin, mutta nyt minä ymmärrän, kuinka väärässä olinkaan. Ikävä jos hän loukkaantui, mutta en ole oikeastaan kovinkaan pahoillani siitäkään, sillä tänään hän paljasti olevansa väkivaltainen idiootti. Dracoa minä rakastan ja tulen aina rakastamaan. Eikä siinä ole kyse mistään kapinasta tai vapaudesta nyt vielä vähemmän, sillä minä olen hänen orjansa ja vangittu rakkauden kahlein. Ja oikein mielelläni olenkin.”

Draco virnisteli omahyväisesti Hermionelle.

”Siinäs kuulit, Granger. Jättäisitkö meidät nyt?”

Hermione ei alentunut vastaamaan, vaan paineli portaikkoon paiskaten oven kiinni.



**

Aamuyöllä


Kello oli tuskin viisi, ja Draco oli jo ylhäällä. Äärimmäisen poikkeuksellista. Hän kulki Harryn kanssa puolijuoksua käytävällä mahdollisimman hiljaa. Pienten torkkujen jälkeen molemmat olivat tunteneet olonsa energisiksi, joten Harry oli ehdottanut, että he menisivät etsimään jotain tekemistä. Häpeilemätön silmänisku oli tehnyt hänen tarkoituksensa selväksi, eikä Dracolla todellakaan ollut syytä kieltäytyä. Aina välillä he pysähtyivät oviaukkoon tai syvennykseen suutelemaan, hihitellen samalla pelkoaan jäädä kiinni. Se oli varmaan typerintä, mitä Draco oli eläissään tehnyt, mutta järjettömän hauskaa.

”Voi hitto! Norriska!” Harry älähti ja Draco peitti hänen suunsa hellästi kädellään. Harry suuteli sitä aivan yhtä hellästi. Kissan loistavat silmät kääntyivät heihin päin ja se pysähtyi kuin kuuntelemaan.

He olivat aivan hiljaa ja hiipivät takavasemmalle. Hätäisenä Draco tyrkkäsi vastaan tulevaa luokan ovea, ja se avautui hiukan narahtaen. Luokkahuone oli autio, tietysti, ja kumman aavemainen näin yöllä ja tyhjänä. Yhtä kaikki he menivät sinne piiloon hengittäen epäsäännöllisesti sekä naurun pidättämisestä että jännityksestä. Harry suukotti Dracon poskea, ja toinen ehti jo ajatella, mihin kaikkeen muodonmuutosten luokkaa voikaan käyttää, mutta oven takaa kuului voitonriemuinen naukaisu. Hetken he katsoivat toisiaan, sitten Harry viittasi kädellään ikkunaan ja molemmat seisoivat ulkona kapealla tasanteella nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa ’kiinni jäit’. Pojat virnistelivät toisilleen mielipuolisesti.

”Minnehän tästä pääsee?” Draco kysyi odottamatta vastausta. Harry vastasi suukolla. Onneksi molemmilla oli hyvä tasapaino, Harry huomasi.

”Ei mitään tietoa. Mennäänkö ja katsotaanko?” rohkelikko kysyi hetken päästä.

Piha kaukana heidän allaan oli hämärä ja epäselvä. Hyytävä tuuli tuiversi Dracon hiuksia, ulkona oli pirun kylmää ja tasanne oli liukaskin. He astelivat varovasti jonkin matkaa itsepäisyyden voimalla, kunnes oli pakko myöntää, että sisään oli päästävä. Suurin osa ikkunoista vain oli liian korkealla. Varttitunnin päästä (vaikka se tuntui paljon pidemmältä) he saavuttivat tasanteeseen nojaavat tikkaat. Pojat alkoivat kavuta alaspäin päätettyään, että se oli järkevintä – ylempänä ei välttämättä olisi ikkunoita, mutta he pääsisivät takaisin kouluun viimeistään maan pinnalta ovien kautta. Aivan maan rajalla oli kuitenkin ikkuna, jota hädin tuskin huomasi.

 Harry vilkaisi sisään.

”Siellä on sänkyjä, se taitaa olla jonkin tuvan makuusali. Korpinkynnen?”

Dracokin katsoi ikkunasta ja kauhunsekaisen juonikas hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Ei, se on Luihuisten tyttöjen. Mennään hiirenhiljaa, niin kukaan ei huomaa. Ja ei sitten rasahdustakaan.”

Poika kaivoi sauvansa esiin kylmästä jähmein valkein sormin ja nopean loitsun jälkeen ikkuna naksahti. Hän avasi sen ja pudottautui sisään, nostaen Harryn perässään. Draco ei ollut kovin raamikas itsekään, mutta Harry oli suhteellisen laiha ja hintelä, ja hänen painonsa Dracon kädet kestivät vallan mainiosti. Tämä oli vain etu, sillä muskelikimput eivät koskaan olleet olleet Dracon tyyliä – vaikka tietysti hänkin osasi arvostaa tietynlaista jäntevyyttä. Sisällä oli ihanan lämmin, lämpö hyökyi häneen ja hän alkoi täristä kylmän jälkivaikutuksesta. Toinen kietoi kätensä hänen ympärilleen.

”Meidän piti olla hiljaa”, Draco muistutti kuiskaten.

”Kuin hillerit”, Harry myönsi hänen kaulaansa. ”Ei kukaan ole hereillä kuitenkaan.”

Luihuinen sulki ikkunan, joka kolahti vaimeasti. Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan herännyt, mutta liikettä ei ollut havaittavissa. Kerrankin hän unohti varovaisuuden ja suuteli Harrya takaisin. Kuinka pitkän hetken he seisoivat siinä sylitysten, kumpikaan ei tiennyt, mutta lopulta he lähtivät portaikkoon jatkaakseen taas pikku seikkailuaan.

Makuusalin oven sulkeutuessa yksi vihainen silmäpari seurasi heidän menoaan. Pansy oli herännyt ikkunan kalahdukseen ja kiehui raivoa. Tämä oli enemmän mitä hän saattoi kestää. Päivä oli alkanut niin hyvin, Draco oli lopultakin tuntunut tajuavan, että hän kaipasi vähän hellyyttä ja huomiota ainaisen seksin lisäksi. Sitten, juuri kun Pansy oli valmistautunut juhlimaan voittoaan, Draco olikin alkanut kuherrella jonkun toisen kanssa. Niin kuin siinä ei olisi ollut kylliksi, uuden Dracon uudessa suhteessa oli hyvin vähän arvokasta käyttäytymistä julkisuudessa, hyvin vähän tukahdutettuja tunteita, eikä ollenkaan järkeä. Potter! Rohkelikosta! Miespuolinen! Ja he tulivat suutelemaan hänen makuusaliinsa keskellä yötä! Tilanne vaati vakavia toimenpiteitä.


**


Kuusi tuntia myöhemmin


Koulu oli täynnä hyörinää. Kohta alkaisi lounasaika, ja tunnit olivat juuri päättyneet. Oppilaat kulkivat pienissä ryhmissä kohti ruokasalia vaihtaen juoruja ja valitellen läksyistä. Eivät kuitenkaan kaikki: Draco ja Harry nukkuivat sikeää unta valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa valtavan pyyhekasan keskellä. Molemmat pojat olivat väsyttäneet itsensä (ja toisensa) aivan puhki ja nukahtaneet pehmustettuaan itselleen sopivan paikan, johon käpertyä. Huoneessa ei ollut ikkunoita, joten se oli täysin pimeä kellonajasta huolimatta.

Draco näki kummaa unta ja vääntelehti hiukan levottomana. Hän käveli niityllä, joka muistutti kovasti hänen kotikartanonsa lähellä olevaa kaunista luonnonniittyä. Hän etsi jotain, hän oli unohtanut jotain, muttei muistanut, mitä se jokin oli. Yhtäkkiä tuuli kohosi suhisten ja pilvet kerääntyivät taivaalle ajatuksen nopeudella. Poika vilkaisi huolestuneena ylös. Alkoi sataa, ja ukkonen kumisi jo lähellä. Hän alkoi juosta päästäkseen suojaan, peläten enemmän kuin tilanne oikeastaan ansaitsi. Pysähtynyt, ahdistava unen tunnelma sai hänen pulssinsa kohoamaan ja hän lisäsi vauhtia. Sitten hän törmäsi tyhjästä ilmestyneeseen hahmoon, suureen, pitkään mieheen yliluonnollisen valkeassa toogassa. Yllättynyt henkäys pakeni hänen huuliltaan.

”Draco Malfoy”, Haades sanoi uhkaavalla äänellä. ”Oletko unohtanut jotain? Minä annoin sinulle tehtävän viime yönä, tilaisuuden, jota olet odottanut. En näe sinun edistyneen millään tavalla.”

Jumala piti dramaattisen tauon.

”Jollet tee niin kuin käskin, sinua uhkaa tuho!”

Hirmuinen kiljunta täytti ilman, ja lähellä siivekäs nainen lehahti lentoon puusta. Se täytti ilman pelolla ja ahdistuksella ja huusi korvia riipivästi. Raivotar, Draco tunnisti. Naisen pitkät mustat siivet heiluivat, ilmakin näytti tummemmalta, kun se kiisi ohi. Vaikkei Draco erottanutkaan sen piirteitä tarkasti, hän tiesi, että kiemurtelevat mustat hiukset olivat todellisuudessa kyitä. Olennon sisaret rääkyivät kauempana valmiina liittymään seuraan.

”Tuho! Tuho!” se kiljui.

Draco hätkähti hereille ja nousi puoliksi istumaan ennen kuin tajusi, missä oli. Harrykin heräsi ja kohosi hänen viereensä.

”Mitä nyt? Mikä on hätänä?” hän kysyi.

”Ei mitään, näin vain pahaa unta”, Draco vastasi epävakaalla äänellä. Sitten hän kokosi arvokkuutensa. ”Vain uni, siinä kaikki.”

Harry silitti hänen poskiaan, kaulaansa, otsaansa.  Hän kiskoi pojan syliinsä ja yritti saada tämän nopean hengityksen rauhoittumaan. Harry suuteli Dracon olkapäätä, ja huomasi siinä oudon kohouman, joka ei taatusti ollut ollut siinä vielä illalla.

”Mikä tämä on? Valois”, Harry kuiskasi ja veti henkeä. Draco kaivoi peilin esiin ja vingahti yllätyksestä. Hänen ihoonsa oli ilmestynyt salaman muotoinen arpi, aivan kuten Harryllakin. Zeuksen merkki. Uni oli ollut todellinen. Hiukan harkittuaan Draco päätti kertoa painajaisestaan, ja tehtävästä jonka oli saanut.

Puettuaan päälleen ja siistiydyttyään hiukan – tosin Dracon ’hiukan’ oli merkittävästi pitempi kuin Harryn – pariskunta lähti syömään lounasta. Kuultuaan rakkaansa unesta Harry oli päättänyt, että he surmaisivat Voldemortin. Hän ei todellakaan ottaisi sitä riskiä, että hänen elämänsä valolle sattuisi jotain ikävää. Oman kohtalonsa hän saattoi rohkelikkona riskeerata, muttei Dracon. Ei koskaan. Rajansa se oli vapaudellakin.

He valmistautuisivat lähtemään Tylyahoon syömällä tukevan yhdistetyn aamupalan ja lounaan.

”Muistuta minua hakemaan näkymättömyysviitta ja Kelmien kartta”, Harry pyysi hiljaa salissa.

Draco hymyili aivan aavistuksen verran vastaukseksi.


**
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 23:28:39 kirjoittanut Proserpina »
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) päiv. 2/3
« Vastaus #3 : 02.09.2007 16:58:40 »
Ai että ihanaa, tämä on täällä. Piti tulla lukemaan uudestaan, pidin tästä todella paljon. Hulvatonta cross-overia ja silti niin vakava aihe, ja sujuva kerronta. Hyvä yhdistelmä.

Filosofiaan hurahtanut Harry oli jotain parasta. Kiitos, laitapa loppukin.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) päiv. 2/3
« Vastaus #4 : 02.09.2007 23:01:15 »
A/N: Picca, kiitti kommentista!   :D  Kiva että nappaa vieläkin.

Tässä siis kolmas osa, epilogi on vielä tulossa, kommentoikaa ihmiset, jos vain suinkin jaksatte   ;)
**

V LUKU

Manalassa



”No, mitä mieltä olet? Olinko uskottava?” Haades kysyi puolisoltaan. ”Allekto ainakin oli, se luihuinen melkein laski housuihinsa.”

Persefone hymyili.

”Kyllä varmasti olit, päätellen siitä, että Harry ja Draco ovat menossa varusteita hakemaan. Kohta, aivan pian se kirottu Voldemort liittyy vainajien kolkkoon joukkoon. Muahahahahaha! Oletko miettinyt, oi aarteeni, millaiseen kidutukseen hänet laitamme?”

”Vain hiukan, vain hiukan.” Haades kietoi kätensä Persefonen hartioiden ympäri. Rangaistusten miettiminen ei ollut oikein hänen alaansa. ”Pistetäänkö hänet tekemään jotain turhaa työtä? Tai haluamaan jotain, mitä ei voi saada? Kurottaminen johonkin, mihin ei yllä, olisi klassikko. Vaikka pullo elämänvettä tai viisasten kivi?”

”Se olisi ehkä vähän tylsää, mutta –” Persefone vaikeni yhtäkkiä ja poimi näyttävästi kirkkaan punaisen hiuksen Haadeksen puvusta. ”Sinä olet ollut Afroditen kanssa! Tämä on hänen!”

Uhups, Haades mietti. Nyt jäin kiinni. Voihan Kronos.

”Ööh, Persefone, kulta. En toki. Se vain kiinnittyi toogaani sattumalta. Me, tuota, teimme yhdessä ruokaa.”

Naisen kulmakarvat kohosivat.

”Ette muuten tehneet! Aaargh, minä tapan sinut! Rattopoika, gigolo, uskoton petturi!” Persefone hyppäsi Haadeksen kimppuun runsaan harjoittelun tuomalla notkeudella. Yhtäkkiä kuului jumalaista siipien suhinaa ja Hermes saapui paikalle.

”Houston, meillä on – aah, taisin keskeyttää jotain. En tiennytkään, että te kaksi harrastatte rajuja leikkejä”, viestinviejä virnisteli. ”Tulenko myöhemmin uudestaan?”

Haadeksen polvet pehmenivät helpotuksesta. ”Eieiei, kun tänne asti vaivauduit. Kerro.”

”Se tyttönen, Pansy Parkinson, joka ennen seurusteli sankarimme Draco Malfoyn kanssa, on tyytymätön nykytilanteeseen. Hän on alkanut tehdä iratentiaa, sitä nykyaikaista, Acerbus Ahdistuwan patentoimaa paranneltua vihajuomaa lopettaakseen poikien hellät tunteet. Tehtävä on vaarassa.”

Persefone näytti ärtyneeltä. Homma ei oikein edennyt.

”No, sulje hänet kellariin tai jotain! Mitä sinä meitä vaivaat tuollaisella pikkujutulla!”

Hermes kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Afrodite ilmestyi hänen viereensä.

”Mitäs täällä tapahtuu? Lempiväisten riitoja?” hän kysyi.

Persefone lähestyi häntä uhkaavasti kädessään punainen hius.

”Ah, sinä löysit sen… minä ihmettelinkin, minne se oli jäänyt…” Afrodite yritti. Persefone alkoi murista.

”Keskitytäänpä nyt!” Haades sanoi rempseästi. ”Se Pansy, muistattehan?”

”Mitä Pansysta? Kuka hän on?” kysyi Afrodite.

”Draco Malfoyn ihailija, joka yrittää pistää kapuloita rattaisiin”, siipikenkäinen mies vastasi katsellen Afroditea vihjaavasti sanan ’ihailija’ kohdalla.

”No, minä laitan Eroksen asialle”, jumalatar totesi itsetietoisesti. ”Kyllä tyttönen Dracon unohtaa, kunhan saa muuta ajateltavaa. Ei ole ongelmaa, jota minun poikani pyssy ei ratkaisisi.”

Afrodite iski silmää Hermekselle ja katosi vaaleanpunaisen savupilven syvyyksiin. Pian nuolet lentelivät Tylypahkassa, ja Pansy huomasi, että Ginny oli itse asiassa maailman suloisin olento. Ginny puolestaan ymmärsi kaipaavansa kipeästi nimenomaan Pansyn lohdutusta selvitäkseen sydänsuruistaan.


**

Tylyahossa


Maa suuren tammen ympärillä oli täynnä kuoppia. Iltapäivä alkoi hämärtyä. Ryvettynyt Harry ja huomattavasti siistimpi Draco istuivat maassa puun lähellä ja tarkastelivat hienoa, metallista verkkoa, jonka he olivat lopulta löytäneet. Verkko oli suuri ja kimalteli hiukan satunnaisen auringonsäteen osuessa siihen. Harry oli totta kai tehnyt suurimman osan työstä. Draco saattoi olla rakastunut, mutta hän ei halunnut liata käsiään – ja sitä paitsi, Harry oli ollut niin innokas kaivamaan. Hän hymyili Harrylle, ja tämä vastasi hymyyn. Verkon lisäksi kuopasta numero neljätoista oli paljastunut pronssinen kilpi, jossa oli ’Hefaistos rulaa’ –teksti.

”No niin, näillä tämän pitäisi olla helppoa kauraa”, Harry totesi tyytyväisenä.

Samassa heidän edessään leimahti valo, ja kuvankaunis kultaisella kypärällä, keihäällä ja kilvellä varustautunut jumalatar ilmestyi heidän eteensä.

”Olen Athene, sodankäynnin taidon ja viisauden jumalatar. Tulin neuvomaan teitä, antamaan taktisia vinkkejä ja kertomaan, että olette minun suojeluksessani”, naisen omaksi matala ääni lausui. ”Voldemort on jakanut sielunsa osiin, ja siksi häntä ei voi tappaa pysyvästi – hän on haavoittuva, kuten muutkin, mutta hän pystyy aina palaamaan eloon muiden sielunkappaleidensa turvin. Teidän tehtävänne on ensiksi tappaa hänet ja toiseksi varmistaa, ettei hän pysty välttämään kuolemaa. Me emme ole kiinnostuneita tappomenetelmästä, meidän puolestamme voitte vaikka kutittaa hänet kuoliaaksi. Tapettuanne hänet heilautatte tätä verkkoa laajassa kaaressa, jolloin kaikki Voldemortin sielunpalaset kerääntyvät siihen. Sitten teidän täytyy lausua: ’Kaikkien jumalten nimeen, uhraan tämän verkon Haadekselle.’ Tehtyänne tämän sytytätte verkon palamaan, tavallinen sytytysloitsu riittää, ja Haades pystyy saamaan sen käsiinsä. Katsokaakin, että hautaatte ruumiin ja pistätte sen suuhun kaljuunan, tai Kharon ei päästä tyyppiä virran läpi ja me emme vähään aikaan pääse kiduttamaan häntä. Tuo kilpi puolestaan torjuu kaikki kiroukset, myös avadan, jos uhri käy hankalaksi. Kysyttävää?”

Harry ja Draco vilkaisivat toisiaan.

”Miksemme voi heilauttaa verkkoa saman tien? Eivätkö kaikki sielunpalat kerääntyisi siihen?” Draco tiedusti. Athene katsoi häntä kuin vähäjärkistä.

”Totta kai kerääntyisivät, minusta on muuten vain hauskaa tehdä tästä vähän vaikeampaa ja joutua luottamaan teihin kuolevaisiin.”

”Ai”, Harry sanoi.

”Idiootti! Minä olin sarkastinen.” Athene kääntyi Dracoon päin. ”Sielunpaloja ei noin vain imetä pois ruumiista, sinä ääliö poika. Ihmisen pitää kuolla ensin, jotta hänen sielunsa lähtee... hm... lipettiin ruumiista. Sitten sen voi vangita. Normaalin ihmisen kuollessa sielua ei tietysti tarvitse mitenkään erityisesti vangita, sillä sielulla ei ole enää mitään, mihin kiinnittyä. Silloin sielu menee Manalaan. Voldemort on kuitenkin työskennellyt kovasti välttääkseen sen kohtalon ja hänen vaivannäkönsä te pyritte mitätöimään.”

Pojantyperykset vain seisoivat vieri vieressä, kädet toistensa harteilla. Jumalatar katsoi heitä kärsimättömästi. ”No? Eikö teidän pitäisi olla tekemässä jotain? Vai vieläkö typeriä kysymyksiä?”

”Hm.. ehkä ’missä Voldemort on?’” Harry ehdotti ja ansaitsi kipakan silmäyksen.

”Varo, Harry Potter, varo miten puhut jumalille. Varo kaksin verroin, miten puhut jumalattarille. Tällä kertaa minä annan armon käydä oikeudesta, koska olen kiireinen, ja vien teidät Voldemortin luo.”

Hujauksessa rakastavaiset olivat synkän talon liepeillä. Draco tunnisti rakennuksen heti, sillä se oli hänen kotinsa. Yläkerran korkeissa ikkunoissa paloi valo.

”Hän ei ole vielä täällä, mutta saapuu pian. Olympos on kanssanne”, Athene lupasi ja katosi.

Päättäväisesti pojat lähtivät kulkemaan kohti taloa käsikoukkua. Matka koristeelliselta takorautaportilta päärakennukselle oli yllättävän pitkä Harryn mielestä, mutta pian he seisoivat oven edessä. Suuri käärmeenmuotoinen ovenkolkutin katseli heitä uteliaasti, ja Harry sihahti sille tervehdyksen. Sitten he astuivat ovesta sisään ja vilkuilivat ympärilleen valmiina näkemään jotain epäilyttävää.

”Mitä tapahtuukin, minä olen kanssasi”, Harry sanoi Dracolle.

”Draco? Miksi sinä täällä olet? Kuka tuo on?” Narcissan hämmästynyt ääni kuului heidän vasemmalta puoleltaan. Vaaleahiuksinen, Dracon naispuolinen ja vanhempi vastine oli kävellyt eteishalliin. Naisen silmät levisivät, kun hän näki Harryn kasvot kunnolla. Jos Draco vanhenee yhtä kauniisti, Harry mietti, minä olen onnellinen. Ja olisinhan minä tietysti onnellinen Dracon kanssa, vaikka hän näyttäisi rumemmalta kuin Goyle.

”Äiti!” Draco huudahti. ”Meillä ei ole aikaa.. tai, äh. Olkoon. Saanko esitellä sinulle Harry Potterin. Narcissa, tässä on Harry Potter, Harry, tässä on Narcissa, minun äitini. Harry ja minä olemme rakastavaisia. Voldemort on täällä, tai tulee tänne hetkessä, meidän pitää tappaa hänet ja käyttää tätä verkkoa, me heilutamme sitä, ja hänen sielunsa menee siihen, ja sitten me lausumme taikasanat ja hän kuolee lopullisesti. Hänet pitää haudata kolikko suussaan. Sitten minä saan toivomuksen.”

Dracon puhetulva näytti saavan Narcissan hiljaiseksi.

”Hetkinen. Rakastavaisia? Toivomuksen?”, hän toisti vähän ajan päästä. ”Aloitahan ihan –”

Ennen kuin Narcissa ehti lopettaa lauseensa, vihreästä huoneesta kuului räsähdys. Narcissa vilkaisi poikaansa kasvot kalveten aivan valkoisiksi.

”Se on hän”, Harry kuiskasi.

Kolmikko hiipi vaitonaisena katsomaan, mitä oli tapahtunut. Epäinhimillisen näköinen mies seisoi smaragdinvihreän maton päällä nolon näköisenä. Hän oli tiputtanut maljakon ja katseli sirpaleita punahehkuisin viirusilmin. Sitten hän huomasi, ettei ollut enää yksin, ja hillitsi ilmeensä.

”No niin, Narcissa”, hän sanoi pehmeästi. ”Minä huomaan tulleeni juuri sopivaan aikaan. Sinun poikasi minä oikeastaan halusinkin tavata. Draco, sinä kai tiedät, miksi minä olen tullut tänne.”

Draco nielaisi.

”Sinä olet pettänyt minut, juoninut… voi, minä näen kyllä. Tiedäthän, Pimeyden lordi tietää aina.” Voldemort virnisti vaisulle sanaleikilleen, tunkeutui sitten Dracon mieleen ja huomasi petoksen syvyyden.

”Täytyy kyllä sanoa, että te Malfoyt olette olleet minulle pettymys. Ensin Lucius, sitten vielä tämäkin… rakastua nyt Harry Potteriin… kohta kai sinäkin, Narcissa, teet jotain epämiellyttävää. Nyt minä tapan sinun poikasi, mutta ensin… KIDUTU!” hän karjaisi ja osoitti suoraan Dracoa. Vaaleahiuksinen poika lyyhistyi maahan ja vääntelehti ja huusi. Hänen jäsenensä kouristelivat hallitsemattomasti, kun kipu otti hänet valtaansa.

Harry veti raivoissaan taikasauvansa esiin. Koskaan hän ei ollut ollut niin vihainen, hän tahtoi tappaa rakkaansa kiduttajan tuhat kertaa. Dracoa kidutettiin! Merlin, hän olisi vaikka keksinyt tappokirouksen, jos sitä ei olisi vielä ollut olemassa. Hän oli kuitenkin liian hidas.

 
**


VI LUKU


Vihreässä huoneessa



”Karkotaseet!” Voldemort rääkäisi osoittaen Harrya samaan aikaan, kun Narcissa huusi: ”Avada kedavra!”

Voldemort näytti yllättyneeltä ja kaatui. Ei mitenkään erityisen hitaasti tai tyylikkäästi, mätkähti vain maahan ja jäi siihen kovin kuolleen näköisenä retkottamaan. Hetken huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Sitten Narcissa liikahti. Hän oli aina ollut kyvykäs noita, ja yksi hänen parhaimmista puolistaan oli ilmiömäinen muisti. Niinpä hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä, vaikka oli kuullut Dracon sekavan selityksen vain kerran.

Päättäväisesti Narcissa heilautti Hefaistoksen tekemää verkkoa, ja se alkoi väristä kummallisesti. Aivan kuin ilmaa olisi virrannut sen sisään, mutta mitään ei näkynyt, eikä tuuli käynyt. Nopein askelin nainen heitti verkon takkaan ja komensi Dracoa sanomaan, mitä kuului sanoa.

”Kaikkien jumalten nimeen, uhraan tämän verkon Haadekselle”, poika totteli äitiään.

Narcissa sytytti verkon palamaan yhdellä sauvanheilautuksella ja huoahti tyytyväisenä.

”Ei se niin vaikeaa ollutkaan”, hän sanoi ja pyyhkäisi karanneen kiharan yhdellä hallitulla liikkeellä takaisin korvansa taakse. ”Nyt me nautimme teekupposen, ja sinä, Draco, kerrot mikset ole koulussa, ja miksi sinä olet alkanut elätellä mielettömiä fantasioita tuosta Potterin pojasta.”

Kotitonttu kiisi ajatusta nopeammin paikalle teetarjottimen kera. Tarjotin oli hopeinen ja kiiltävä, ja sen päällä oli sievästi aseteltuina kolme teekupposta, skonsseja hillon kera, kermaa ja sokeria. Narcissa nyökkäsi tontulle armollisesti ja kehotti sitä hautaamaan Voldemortin takapihalle ”johonkin huomaamattomaan nurkkaan” kaljuuna suussaan. Tonttu vilisti tiehensä vain palatakseen hetken päästä takaisin parin toisen tontun kanssa. Suurella huolella ensimmäinen tonttu avasi Voldemortin suun ja sujautti sinne kiiltävän rahan. Yhdessä tontut veivät ruumiin ulos, osoittamatta koko toimituksen aikana elettäkään hämmästyksestä. Harry ei voinut kuin ihmetellä, miten myös molemmat Malfoyt onnistuivat näyttämään siltä kuin kotitontut hakisivat joka päivä ruumiita pois heidän salongistaan. Toisaalta - mistä Harry tiesi, vaikka ne hakisivatkin.

”Istu, Harry, ole hyvä”, Narcissa sanoi kohteliaasti. Hän halveksui Pottereita, totta kai, mutta hän halusi selvittää asian juuria myöten, eikä Dracon loukkaaminen olisi järkevin tapa aloittaa. Niinpä hän viittasi Harrya auttamaan itseään, nosti tyynesti oman kuppinsa huulilleen ja siemaisi. Tee oli juuri sopivan makeaa.

”Äiti”, Draco sanoi. ”Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua. Me aiomme mennä naimisiin.” Typerääkin typerämpi hymy levisi pojan kalpeille kasvoille. Harry vastasi hymyyn ja kurottui suutelemaan Dracoa. Narcissa oli järkyttynyt. Milloin Draco oli saanut aivovamman? Oliko Pimeyden lordi turmellut hänen mielensä? Kaksikko suuteli toisiaan piittaamatta mistään, piittaamatta Narcissasta, kuin koko maailmassa ei olisi ketään muuta. Narcissa olisi halunnut kirkua, mutta jossain tyynessä mielensä nurkassa hän rekisteröi, miten aikuiselta hänen lapsensa näytti suudellessaan, ja miten Potterin vulgaarit silmälasit olivat hiukan vinossa.

Minuuttien päästä Harry rikkoi suudelman, sillä hän aisti jotain outoa. Aivan oikein, tuttuakin tutumpi yliluonnollinen tuuli virisi kartanon sisällä. Rohkelikko huokaisi.

Haades ilmestyi pianon viereen. Hän seisoi varjoissa mahtavana ja salaperäisenä.

”Draco Malfoy”, Manalan valtias totesi jälleen kerran mahtipontiseen sävyyn. Miksei hän voi puhua normaalisti, Harry mietti tuskastuneena.

”Olet tehnyt hyvin, olet täyttänyt käskymme. Voldemort on kuollut ja häntä soudetaan parhaillaan Styksin yli. Olet ansainnut palkinnon, jonka lupasin sinulle tehtävän suorittamisesta. Mikä on toivomuksesi?”

Draco meni mietteliään näköiseksi. Mitä hän haluaisi? Valtaa, rahaa? Elinvuosia? Viisautta? Hän ei tiennyt, hän ei ollut oikeastaan ehtinyt miettiä asiaa. Viime aikoina kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, joko hän oli ollut suutelemassa Harryn aivoja rusinaksi tai toimittamassa tärkeää tehtävää. Ja nyt hänen piti yhtäkkiä päättää. Harry puristi hänen kättään. Samassa vastaus oli Dracolle päivänselvä. Hän nuolaisi huultaan.

”Aluksi minä ajattelin valtaa ja sellaista, mutta ne tuntuvat niin.. tyhjiltä. Mitä minä niistä piittaisin? Minä olen täydellisen onnellinen juuri nyt. Siispä toivomukseni on, että minä ja Harry rakastamme toisiamme ikuisesti.”

Haades näytti tyytyväiseltä. ”Ei tuon kummempaa, se on ainakin helppo - ”

”Hetkinen”, Narcissa sanoi. ”Jos saan hiukan keskeyttää, hyvä herra. Mistä tässä on oikein kysymys?”

Jumala katsoi häntä kärsimättömästi. Narcissa hymyili kuuluisaa hymyään, joka vilautti aivan aavistuksen verran hymykuoppaa oikeassa poskessa.

”Anteeksi, en esittäytynyt. Olen Narcissa Malfoy, Dracon äiti. Minä tapoin Voldemortin.”

Haadeksen ilme muuttui ja hänkin muisti käytöstavat.

”Minä puolestani olen Haades, Manalan ruhtinas, mutta minut tunnetaan monilla nimillä – Plutonina, Osiriksena ja Helinä muun muassa. Minä valvon kuolleita Elysionissa ja Tartaroksessa, minä annan heille heidän osansa mukaan. Minä tiedän kaikki salaisuudet, jotka manan majoille on viety.”

Narcissa nousi ylös ja niiasi syvään. ”Olkaa niin hyvä, istuutukaa. Minä lähetän kotitontun hakemaan viiniä.”

Pian Haades istuikin Malfoyn vihreän huoneen sohvalla ja siemaili sopivasti ikääntynyttä punaviiniä kristallilasista, jota Narcissa täytti vähän väliä anteliaasti. Samalla nainen lypsi hänestä tietoja ja saikin kuulla koko episodin.

”Tarkistan, että ymmärsin oikein, jos ette pahastu. Jumalat halusivat Voldemortin kuolevan, joten te pistitte Harry Potterin asialle. Hän kieltäytyi, joten te suostuttelitte minun poikani ottamaan työn vastaan. Hän myöntyi, ja Eros ampui molempia nuolillaan, jotta Harry saataisiin mukaan ja sekä ennustukset että Zeun tahto täyttyisivät.”

”Juuri niin”, Haades sanoi.

”Mutta loppujen lopuksi se olinkin minä, joka tappoi Voldemortin ja keräsi tämän sielunpalat verkkoon.”

”No, me saimme mitä halusimmekin”, Haades sanoi leppoisasti, hiukan viininhuuruisena. ”Ei sen niin väliä, kuka työn teki – yksi ennustus sinne tai tänne. Tuskinpa Zeuskaan viitsii enää suuttua, kun tarina päättyi näin hyvin. Asia on yhdentekevä, tai ainakin meidän kannaltamme, Narcissa. En toki tarkoita vähätellä tekoasi.”

Narcissa huitaisi kädellään anteeksipyynnön syrjään. ”Haades on oikeudenmukaisuudestaan tunnettu jumala. Miksi hän palkitsisi sellaisen, joka ei sitä ansaitse?” hän kysyi suoraan. Taustalla Draco kuului kuiskivan hiljaa, kuinka kauniisti Harryn kirkkaat silmät sointuivatkaan huoneen väreihin, ja toisaalta mikä sääli olikaan, ettei aivan täsmälleen harrynvihreää sävyä ollut missään muualla kuin tämän silmissä.

Haadeksen kulmakarvat kohosivat. ”Totta. Minulla on hiukan kiire, joten jätetään muodollisuudet. Minä palkitsenkin sinut poikasi sijaan, koska sinä täytit toiveeni. Mitä tahtoisit?”

Vastausta ei Narcissan tarvinnut miettiä, koska hän oli tiennyt sen siitä asti kun hänen hupelo poikansa oli tänään ilmoittanut rakastavansa kaikkien kuolonsyöjien kauhua. Hän valitsi sanansa huolella.

”Minä haluan, että minun poikani palaa entiselleen. Että te lopetatte Eroksen nuolten vaikutuksen, mutta ette poista muistoja. Toivomukseni on siis Eroksen nuolten vaikutuksen lopettaminen heti näiden kahden pojan kohdalla.”

Harry ja Draco vinkaisivat, mutta Haades heilautti vastalauseita kuuntelematta taikasauvaansa. Sitten huone välähti dramaattisesti valkeassa valossa, tuuli yltyi ja jumala katosi jälkeä jättämättä. Narcissa katsoi nuorukaisia odottavasti puristaen käsiään huomaamattaan nyrkkiin sylissään.

Draco oli ensimmäinen, joka reagoi. Hän voihkaisi ja hautasi kasvot käsiinsä.

”Potter, voi Merlin. Kaikista Tylypahkan ihmisistä. Minä en koskaan toivu tästä.”

Harrykin alkoi näyttää sanoinkuvaamattoman nololta ja kiinnostui kovasti kengistään.

Narcissa oli tyytyväinen ja helpottunut. Onneksi hän oli kyennyt ajattelemaan järkevästi. Mitä siitäkin olisi tullut, jos hänen poikansa olisi oikeasti rakastunut Harry Potteriin? Se olisi ollut epäsäätyinen liitto niin monella tapaa kuin liitto voi olla epäsäätyinen. Voldemort saattoi olla kuollut - syystäkin, koska tämä oli uhannut Dracon ja Luciuksen ja, tosiaan, hiukan jopa Narcissan henkeä – mutta jako velhomaailman ylhäisiin ja alhaisiin säilyi. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että paremman velhoaineksen keulakuva oli kuollut juuri Narcissan käden kautta. Paljon oli muuttunut, mutta jotkut asiat eivät muuttuisi koskaan.

”No niin, Harry, juo teesi loppuun. Mikä harmi, ettet voi jäädä”, Narcissa sanoi tehden äänensävyllään tarkoituksensa selväksi.

Harry nyökkäsi hätääntyneesti, kietaisi teen kurkkuunsa mumisten kiitoksen – muustakin kuin teestä - ja käveli eteishalliin, yhä punaisena kuin laskeva aurinko. Draco otti hänet kiinni muutamalla harppauksella.

”Muistakin Potter, on meidän molempien etu, ettei tätä koskaan tapahtunut”, hän sihahti. Harry nyökkäsi ja painoi oven kiinni jäljestään.


**
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 23:33:46 kirjoittanut Proserpina »
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) päiv. 3/3
« Vastaus #5 : 04.09.2007 22:34:07 »
Lainaus
Persefone lähestyi häntä uhkaavasti kädessään punainen hius.

”Ah, sinä löysit sen… minä ihmettelinkin, minne se oli jäänyt…” Afrodite yritti.

*reps* Lempikohtiani. Samoin se harrynvihreä sävy oli aika ihana.

Tämä on kyllä hyvä ja hulvaton ficci, ei voi sanoa muuta. Jumalten sekoittaminen sotkuun antaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia ja erityisesti nuo Eroksen nuolet ihastuttivat, kuten varmaan on helppo arvata. Ja Pansy/Ginnyä! Aww.

Joo, kiitokset tästä lukukokemuksesta.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) päiv. 3/3
« Vastaus #6 : 05.09.2007 14:49:00 »
A/N: Kiitti Picca kommentista! *muikistelee*   :D Itse asiassa mulla on pieni spinoffin poikanen mielessä Pansy/Ginnystä, mutta saapa nähdä, näkeekö se aikuisuuttaan.

Ja tässä on siis epilogi. Olkaa hyvät! Edelleen, palaute on erittäin tervetullutta!   :)

**


Epilogi: Noin vuosi myöhemmin



”Kiitti, Harry”, Ron sanoi, kun Harry lopulta onki matka-arkustaan kaivatun purnukan ja ojensi sen ystävälleen. Matka-arkku oli jo ennestäänkin ollut sotkuinen, mutta etsinnän jälkeen se oli kaaos. Ron tyytyi silmäämään epäjärjestystä säälivästi ja ryhtyi sitten käsittelemään luutaansa Fleetwoodin kiiltävällä kahvavahalla apua tarjoamatta. Huokaisten Harry alkoi tunkea tavaroita takaisin arkkuun. Puolivälissä urakkaa hänen käteensä osui musta kirja, jonka olemassaolon hän oli melkein ehtinyt jo unohtaa. Malfoyn kirja. Harrylla. Vieläkin.

Huolimatta kasvavasta paniikin tunteesta Harry huomasi pian harppovansa käytävällä kirja kainalossaan etsien ihmistä, jota oli parhaansa mukaan vältellyt sitten kuudennen vuoden tapahtumien. Kirottu omatunto. Aivan liian nopeasti Harry paikansi platinanvaalean pään keskellä meluavaa luihuisjoukkoa. Terästäen itsensä hän meni lähemmäs. Hän oli kohdannut pahempaakin, varmasti oli. Cho ja tanssiaiset esimerkiksi, paljon pahempi paikka. Ehkä.

”Öh – Malfoy? Minulla olisi asiaa?”

Luihuisten keskustelu katkesi kuin seinään. Blaise Zabini ja muutamat muut alkoivat virnistellä tietävästi, minkä myös Malfoy näytti huomaavan hennosta punastumisesta päätellen.

”No? Kerro jo, Potter, en malta odottaa.” Ivallinen ääni tuntui oikeastaan melko nostalgiselta pitkästä aikaa. Harry elehti toista siirtymään sivummalle, ja ihme kyllä Malfoy erkanikin luihuismassasta jonkin verran.

”Mitä tapahtui meidän emme-tunne-toisiamme-eikä-meillä-koskaan-ole-ollut-ainakaan-rakkaussuhdetta –taktiikallemme? On sinulla otsaa, puhutella minua nyt luihuisten edessä”, Malfoy sihisi raivoissaan.

”Pää kiinni, Malfoy”, Harry tiuskaisi takaisin. ”Minulla on sinun kirjasi ja tulin palauttamaan sen. Vai eikö kiinnosta? Voin minä pitääkin sen, ettäs tiedät.”

Hetken ajan toinen näytti vilpittömän hämmästyneeltä. ”Mikä ihmeen kirja? Malfoyt eivät lainaile tavaroitaan, ainakaan sinunlaisillesi. Minä en tietääkseni ole ollut poikkeus.”

”No joo, minä… tavallaan löysin sen”, Harry väisti ja tyrkkäsi kirjan Malfoyn käsiin.

”Ah. Inho. Minä ihmettelinkin, minne se katosi”, tämä totesi lyhyen tutkiskelun jälkeen. ”Kivaa. Kiitos, Potter. Nyt minun ei tarvitse maastoutua aina kun näen Prillin – kirjaston kirja, nimittäin, ja kuukausia myöhässä.”

Kivaa? Kiitos? Milloin Malfoy oli muka käynyt käytöskurssin? Harry tuijotti yhä suu auki, kun luihuinen jatkoi selailuaan.

”Ei Sartren parhaita, olen kuullut”, Malfoy kommentoi puoliääneen, selvästi odottamatta vastausta.

”Ai? Oli se minusta hyvä”, Harry möläytti ennen kuin ehti estää itseään. Malfoyn  katse porautui häneen, ja hän alkoi tuntea olonsa erittäin epämukavaksi.

Sinä luit sen? Siis – sinä luit sen?”

”No, joo. Luin. Öö. Vapaus – öö. Kiinnostava aihe.” Harry sulki suunsa. Kolmas öö olisi tullut ulos hetkenä minä hyvänsä.

”Kukaan minun kavereistani ei pidä Sartresta. Joko filosofia ei kiinnosta, tai sitten Sartre on heistä vain typerä jästi, joka ei ansaitse lähempää tutustumista, ja sitten joku rohkelikko menee ja lukee Inhon. Uskomatonta.”

Harry vaihtoi jalkaa levottomasti Malfoyn maanisen katseen alla.

”Itse asiassa - loistavaa! Meidän pitää keskustella siitä!” tämä julisti käskevästi ja tökkäsi Harrya rintaan terävällä sormellaan. ”Ensi lauantai. Sianpää. Ota se viittasi mukaan, minulla ei ole pienintäkään halua tulla nähdyksi sinun seurassasi.”

”Mutta – entäs –” Harry aloitti, mutta Malfoy pyyhälsi takaisin luihuistensa luo näyttävästi silmiään pyöritellen. Harryn korva erotti epämääräistä selostusta sankarikompleksisista rohkelikoista, kadonneesta kirjasta ja Malfoyn hirmuisesta kostosta. Joukko näytti nielevän selitykset ja jatkoi matkaansa käytävää pitkin jättäen Harryn seisomaan yksinään haarniskan viereen. Kohta luihuiset kääntyivät kulmasta, mutta Malfoy hidasteli sen verran, että ehti väläyttää Harrylle pienen hymyn ilman todistajia.

Yllätyksekseen Harry huomasi vastaavansa hymyyn.


**

Loppu
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 23:35:55 kirjoittanut Proserpina »
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) - epilogi lisätty
« Vastaus #7 : 05.09.2007 16:12:30 »
Tuo Dracon "Kivaa." -kommentti saa minut jostain syystä aina melkein putoamaan tuolilta. Mielikuva Dracosta sanomassa niin tuossa tilanteessa on jotain ihan hillitöntä.

Hee, kirjallisuus on kivaa.

Aww, olisi mahtavaa, jos kirjoittaisit sen Pansy/Ginny-spin-offin. (Voisiko tuo yhdyssana olla vielä vähän vaikeampi?) Minä ihastuin pariin, kun itse puolivahingossa tein heillä yhden ficin, mutta sitä paritusta ei löydy mistään. Kirjoitat ihanasti - minä todellakin haluaisin lukea sen ficin.

Mutta eimullamuuta, kiitos tästä, pidin.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) - epilogi lisätty
« Vastaus #8 : 09.09.2007 21:10:12 »
Kiitti jälleen Picca kommentista!  :D Mukavaa, että tykkäsit, ja mullakin oli tosi hauskaa tätä kirjoittaessani. Katsotaan, tuleeko siitä Pansy/Ginnystä koskaan mitään  ;)
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Gwyneth

  • Vieras
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) - epilogi lisätty
« Vastaus #9 : 15.11.2007 16:29:06 »
Vau.  Minä olen nyt aika sanaton, enkä osaa kuin hymyillä leveästi.  Tämä oli yksinkertaisesti loistava fikki.  En olisi varmaan ikinä tullut avanneeksi tätä fikkitopicia - otsikko ja paritus ei vaikuttanut kovin lupaavalta yhdistelmältä - mutta tykkäsin toisesta fikistäsi sen verran, että päätin vilkaista tätäkin ja ihastuin heti tuohon prologiin.  Ihana ja näköjään erittäin toimiva idea yhdistää antiikin mytologia ja Pottermaailma tällä tavalla!  Jep, voin kuvitella että arvoisa pimeyden lordi tuottaa päänvaivaa Olympoksen väelle, hankkiutua nyt tuolla tavoin kuolemattomaksi!  Ja oi, tuo Harryn salama-arpikin tuli selitettyä nokkelasti.  Tyylikästä ^^

Eksistentialistinen Harry oli jotain riemastuttavaa!  Itse asiassa voin jopa melkein kuvitella Dracon lukevan Sartrea, mutta Harrya minun on vaikeampi kuvitella lukemaan mitään filosofista tekstiä ja oikeastaan juuri siksi tuo hänen reaktionsa Inhoon olikin niin hauska ja osuva.  Kun poikaparalle on taottu päähän, että hän on Valittu ja että hänellä on Suuri Tehtävä suoritettavanaan, että hänen Kohtalonsa on tappaa tiedät-kai-kuka tai kuolla yrittäessään, niin aivan varmasti joku Sartre kolahtaa ihan eri tavalla kuin johonkuhun hieman toisenlaisessa ympäristössä kasvaneeseen nuoreen ^^  Ronin ja Hermionen reaktio Harryn eksistentialismi-puuskaan oli hauska, mitäpä muutakaan siinä saattoi kuin pyöritellä silmiään ja odottaa, että puuska menee ohi ^^

Haadesta kävi melkein sääliksi, kun rohkelikko-Harry kieltäytyi yhteistyöstä niin päättäväisesti ^^  Mutta onneksi löytyi toinen suunnitelma - Dracon mutkaton suhtautuminen Haadeksen antamaan tehtävään sai naureskelemaan, kuten myös jumalien tapa hoitaa asiat Eroksen avustuksella.  Narcissan suhtautuminen Dracon puheisiin oli ihanan rauhallinen ja järkevä ja oi, ihanaa että juuri Narcissa tappoi tiedät-kai-kenet!  Myös Narcissan tapa hoitaa tilanne Haadeksen kanssa oli tyylikäs - seurapiirirouva ei joudu sanattomaksi eikä hämmenny vähästä ^^  Ihanaa.

Epilogi oli suloinen - kiva, että palattiin vielä siihen Sartreen ja on jotenkin suloista ajatella Harrya ja Dracoa keskustelemassa eksistentialismista yhdessä.  Kaiken kaikkiaankin tämä oli aivan ihana fikki, tykkäsin fikin huumorista kovasti - esimerkiksi tuo Afroditen yritys hoitaa tilanne Persefonen ja Haadeksen kanssa ”Ah, sinä löysit sen… minä ihmettelinkin, minne se oli jäänyt…” oli ihana kohta.

Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) - epilogi lisätty
« Vastaus #10 : 23.11.2007 17:44:59 »
Gwyneth: Kiitos kommentista! Tosi kiva, että tykkäsit. Tämä kun on mun eka ficci ja vielä crossoverkin, niin siitä seuraa tiettyä epävarmuutta. Mukavaa, että antiikin maailma yhdistyi sun mielestä näppärästi Pottereihin - mun mielestä Rowling kyllä melkein kerjää niiden yhdistämistä, kun hän käyttää itsekin niin paljon antiikkijuttuja kirjoissaan  ;)  Ja kivaa, että Sartresta innostunut Harry vetosi myös, olen itsekin aika kiintynyt ideaan. Pitää Harrynkin välillä vähän kapinoida, vaikkei hän ehkä munkaan mielestäni mitään maailman suurimpia filosofian harrastajia ole kutsumukseltaan. Narcissasta sen verran, että myös mä pidän Narcissaa aika pätevänä noitana, ja hauskaa, että sinusta hänelle sopi rooli Voldemortin tappajana. Mutta siis, kiitos päivän piristyksestä!  :D
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

Fírinne

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 231
Vs: Sydämeeni osuman sain (K-13, H/D) - epilogi lisätty
« Vastaus #11 : 25.02.2013 01:30:54 »
Miksi tätä ei ole kommentoitu enempää? No, kumminkin. Itse pidän oikeastaan rakastan tätä ficciä! Todella hyvin kirjoitettu, ajateltu ja toteutettu! Olisi ollut ihanaa lukea pidempää ficciä, mutta ottaa huomioon, että tämä on ensimmäinen ficcisi, joten tämä on todella mahtava jo nyt, joten turha tässä mennä loukkaamaan toista ja vaatia, että ficci olisi pitänyt olla pidempi. Crossover ficit ovat mahtavia ja en ole ikinä lukenut mitään tälläistä, jossa olisi jumalia ja Potter maailma sekaisin! Sitten henkilöihin: Draco oli niin mahtava, vaikkakin Eroksen nuolet sulattivat hänen aivonsa. Haadesia kävi alussa vähän sääliksi, kun Harry noin vain alkoi kommennella ja huuta hänelle. Ärsyttävää kun Narcissa tuli Harryn ja Dracon väliin ja toivoi, että Eroksen nuolten voimat häviäisivät, vaikkakin olen ihan tyytyväinen siihen toivomukseen, koska en itse olisi voinut sitä fluffyn määrää enään yhtään lukea! Ihan hyvä siis niin ja epilogin loppu oli aivan mahtava! Arvasin, että eihän näiden kahden rakkaus suhde voi vain tyssätä kuin seinään, kun on jo kokenut vaikka mitä toisen kanssa. Tosin huumattuna, mutta se nyt taitaa olla pikku seikka. Huomasin juuri, että tämä taitaa olla pisin kirjoittamani kommentti ikinä. Onnea siis sinulle, että sait minut ajattelemaan tekstiä ja niitä tapahtumia, mutta olisin epilogissa halunnut kuulla siitä, että mitä tapahtui Pansylle ja Ginnylle? Heiltähän ei lähtenyt sitä Eroksen nuolten voimaa pois, joten elivätkö he onnellisen elämän, vai haihtuiko niiden nuolien voimat myös?
Lainaus
”Minä haluan, että minun poikani palaa entiselleen. Että te lopetatte Eroksen nuolten vaikutuksen, mutta ette poista muistoja. Toivomukseni on siis Eroksen nuolten vaikutuksen lopettaminen heti näiden kahden pojan kohdalla.”[/color]
No, mutta suuret kiitokset Proserpina, että uskalsit julkaista tämän uskomattoman crossoverin meille!
-Mara
You can run but you can’t hide
Time won’t help you
Cause karma has no deadline

Bring Me The Horizon - True Friends