A/N: Picca, kiitti kommentista!
Kiva että nappaa vieläkin.
Tässä siis kolmas osa, epilogi on vielä tulossa, kommentoikaa ihmiset, jos vain suinkin jaksatte
**
V LUKU
Manalassa”No, mitä mieltä olet? Olinko uskottava?” Haades kysyi puolisoltaan. ”Allekto ainakin oli, se luihuinen melkein laski housuihinsa.”
Persefone hymyili.
”Kyllä varmasti olit, päätellen siitä, että Harry ja Draco ovat menossa varusteita hakemaan. Kohta, aivan pian se kirottu Voldemort liittyy vainajien kolkkoon joukkoon. Muahahahahaha! Oletko miettinyt, oi aarteeni, millaiseen kidutukseen hänet laitamme?”
”Vain hiukan, vain hiukan.” Haades kietoi kätensä Persefonen hartioiden ympäri. Rangaistusten miettiminen ei ollut oikein hänen alaansa. ”Pistetäänkö hänet tekemään jotain turhaa työtä? Tai haluamaan jotain, mitä ei voi saada? Kurottaminen johonkin, mihin ei yllä, olisi klassikko. Vaikka pullo elämänvettä tai viisasten kivi?”
”Se olisi ehkä vähän tylsää, mutta –” Persefone vaikeni yhtäkkiä ja poimi näyttävästi kirkkaan punaisen hiuksen Haadeksen puvusta. ”Sinä olet ollut Afroditen kanssa! Tämä on hänen!”
Uhups, Haades mietti.
Nyt jäin kiinni. Voihan Kronos.
”Ööh, Persefone, kulta. En toki. Se vain kiinnittyi toogaani sattumalta. Me, tuota, teimme yhdessä ruokaa.”
Naisen kulmakarvat kohosivat.
”Ette muuten tehneet! Aaargh, minä tapan sinut! Rattopoika, gigolo, uskoton petturi!” Persefone hyppäsi Haadeksen kimppuun runsaan harjoittelun tuomalla notkeudella. Yhtäkkiä kuului jumalaista siipien suhinaa ja Hermes saapui paikalle.
”Houston, meillä on – aah, taisin keskeyttää jotain. En tiennytkään, että te kaksi harrastatte rajuja leikkejä”, viestinviejä virnisteli. ”Tulenko myöhemmin uudestaan?”
Haadeksen polvet pehmenivät helpotuksesta. ”Eieiei, kun tänne asti vaivauduit. Kerro.”
”Se tyttönen, Pansy Parkinson, joka ennen seurusteli sankarimme Draco Malfoyn kanssa, on tyytymätön nykytilanteeseen. Hän on alkanut tehdä iratentiaa, sitä nykyaikaista, Acerbus Ahdistuwan patentoimaa paranneltua vihajuomaa lopettaakseen poikien hellät tunteet. Tehtävä on vaarassa.”
Persefone näytti ärtyneeltä. Homma ei oikein edennyt.
”No, sulje hänet kellariin tai jotain! Mitä sinä meitä vaivaat tuollaisella pikkujutulla!”
Hermes kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Afrodite ilmestyi hänen viereensä.
”Mitäs täällä tapahtuu? Lempiväisten riitoja?” hän kysyi.
Persefone lähestyi häntä uhkaavasti kädessään punainen hius.
”Ah, sinä löysit sen… minä ihmettelinkin, minne se oli jäänyt…” Afrodite yritti. Persefone alkoi murista.
”Keskitytäänpä nyt!” Haades sanoi rempseästi. ”Se Pansy, muistattehan?”
”Mitä Pansysta? Kuka hän on?” kysyi Afrodite.
”Draco Malfoyn ihailija, joka yrittää pistää kapuloita rattaisiin”, siipikenkäinen mies vastasi katsellen Afroditea vihjaavasti sanan ’ihailija’ kohdalla.
”No, minä laitan Eroksen asialle”, jumalatar totesi itsetietoisesti. ”Kyllä tyttönen Dracon unohtaa, kunhan saa muuta ajateltavaa. Ei ole ongelmaa, jota minun poikani pyssy ei ratkaisisi.”
Afrodite iski silmää Hermekselle ja katosi vaaleanpunaisen savupilven syvyyksiin. Pian nuolet lentelivät Tylypahkassa, ja Pansy huomasi, että Ginny oli itse asiassa maailman suloisin olento. Ginny puolestaan ymmärsi kaipaavansa kipeästi nimenomaan Pansyn lohdutusta selvitäkseen sydänsuruistaan.
**
TylyahossaMaa suuren tammen ympärillä oli täynnä kuoppia. Iltapäivä alkoi hämärtyä. Ryvettynyt Harry ja huomattavasti siistimpi Draco istuivat maassa puun lähellä ja tarkastelivat hienoa, metallista verkkoa, jonka he olivat lopulta löytäneet. Verkko oli suuri ja kimalteli hiukan satunnaisen auringonsäteen osuessa siihen. Harry oli totta kai tehnyt suurimman osan työstä. Draco saattoi olla rakastunut, mutta hän ei halunnut liata käsiään – ja sitä paitsi, Harry oli ollut niin innokas kaivamaan. Hän hymyili Harrylle, ja tämä vastasi hymyyn. Verkon lisäksi kuopasta numero neljätoista oli paljastunut pronssinen kilpi, jossa oli ’Hefaistos rulaa’ –teksti.
”No niin, näillä tämän pitäisi olla helppoa kauraa”, Harry totesi tyytyväisenä.
Samassa heidän edessään leimahti valo, ja kuvankaunis kultaisella kypärällä, keihäällä ja kilvellä varustautunut jumalatar ilmestyi heidän eteensä.
”Olen Athene, sodankäynnin taidon ja viisauden jumalatar. Tulin neuvomaan teitä, antamaan taktisia vinkkejä ja kertomaan, että olette minun suojeluksessani”, naisen omaksi matala ääni lausui. ”Voldemort on jakanut sielunsa osiin, ja siksi häntä ei voi tappaa pysyvästi – hän on haavoittuva, kuten muutkin, mutta hän pystyy aina palaamaan eloon muiden sielunkappaleidensa turvin. Teidän tehtävänne on ensiksi tappaa hänet ja toiseksi varmistaa, ettei hän pysty välttämään kuolemaa. Me emme ole kiinnostuneita tappomenetelmästä, meidän puolestamme voitte vaikka kutittaa hänet kuoliaaksi. Tapettuanne hänet heilautatte tätä verkkoa laajassa kaaressa, jolloin kaikki Voldemortin sielunpalaset kerääntyvät siihen. Sitten teidän täytyy lausua: ’Kaikkien jumalten nimeen, uhraan tämän verkon Haadekselle.’ Tehtyänne tämän sytytätte verkon palamaan, tavallinen sytytysloitsu riittää, ja Haades pystyy saamaan sen käsiinsä. Katsokaakin, että hautaatte ruumiin ja pistätte sen suuhun kaljuunan, tai Kharon ei päästä tyyppiä virran läpi ja me emme vähään aikaan pääse kiduttamaan häntä. Tuo kilpi puolestaan torjuu kaikki kiroukset, myös avadan, jos uhri käy hankalaksi. Kysyttävää?”
Harry ja Draco vilkaisivat toisiaan.
”Miksemme voi heilauttaa verkkoa saman tien? Eivätkö kaikki sielunpalat kerääntyisi siihen?” Draco tiedusti. Athene katsoi häntä kuin vähäjärkistä.
”Totta kai kerääntyisivät, minusta on muuten vain hauskaa tehdä tästä vähän vaikeampaa ja joutua luottamaan teihin kuolevaisiin.”
”Ai”, Harry sanoi.
”Idiootti! Minä olin sarkastinen.” Athene kääntyi Dracoon päin. ”Sielunpaloja ei noin vain imetä pois ruumiista, sinä ääliö poika. Ihmisen pitää kuolla ensin, jotta hänen sielunsa lähtee... hm... lipettiin ruumiista.
Sitten sen voi vangita. Normaalin ihmisen kuollessa sielua ei tietysti tarvitse mitenkään erityisesti vangita, sillä sielulla ei ole enää mitään, mihin kiinnittyä. Silloin sielu menee Manalaan. Voldemort on kuitenkin työskennellyt kovasti välttääkseen sen kohtalon ja hänen vaivannäkönsä te pyritte mitätöimään.”
Pojantyperykset vain seisoivat vieri vieressä, kädet toistensa harteilla. Jumalatar katsoi heitä kärsimättömästi. ”No? Eikö teidän pitäisi olla tekemässä jotain? Vai vieläkö typeriä kysymyksiä?”
”Hm.. ehkä ’missä Voldemort on?’” Harry ehdotti ja ansaitsi kipakan silmäyksen.
”Varo, Harry Potter, varo miten puhut jumalille. Varo kaksin verroin, miten puhut jumalattarille. Tällä kertaa minä annan armon käydä oikeudesta, koska olen kiireinen, ja vien teidät Voldemortin luo.”
Hujauksessa rakastavaiset olivat synkän talon liepeillä. Draco tunnisti rakennuksen heti, sillä se oli hänen kotinsa. Yläkerran korkeissa ikkunoissa paloi valo.
”Hän ei ole vielä täällä, mutta saapuu pian. Olympos on kanssanne”, Athene lupasi ja katosi.
Päättäväisesti pojat lähtivät kulkemaan kohti taloa käsikoukkua. Matka koristeelliselta takorautaportilta päärakennukselle oli yllättävän pitkä Harryn mielestä, mutta pian he seisoivat oven edessä. Suuri käärmeenmuotoinen ovenkolkutin katseli heitä uteliaasti, ja Harry sihahti sille tervehdyksen. Sitten he astuivat ovesta sisään ja vilkuilivat ympärilleen valmiina näkemään jotain epäilyttävää.
”Mitä tapahtuukin, minä olen kanssasi”, Harry sanoi Dracolle.
”Draco? Miksi sinä täällä olet? Kuka tuo on?” Narcissan hämmästynyt ääni kuului heidän vasemmalta puoleltaan. Vaaleahiuksinen, Dracon naispuolinen ja vanhempi vastine oli kävellyt eteishalliin. Naisen silmät levisivät, kun hän näki Harryn kasvot kunnolla.
Jos Draco vanhenee yhtä kauniisti, Harry mietti,
minä olen onnellinen. Ja olisinhan minä tietysti onnellinen Dracon kanssa, vaikka hän näyttäisi rumemmalta kuin Goyle.”Äiti!” Draco huudahti. ”Meillä ei ole aikaa.. tai, äh. Olkoon. Saanko esitellä sinulle Harry Potterin. Narcissa, tässä on Harry Potter, Harry, tässä on Narcissa, minun äitini. Harry ja minä olemme rakastavaisia. Voldemort on täällä, tai tulee tänne hetkessä, meidän pitää tappaa hänet ja käyttää tätä verkkoa, me heilutamme sitä, ja hänen sielunsa menee siihen, ja sitten me lausumme taikasanat ja hän kuolee lopullisesti. Hänet pitää haudata kolikko suussaan. Sitten minä saan toivomuksen.”
Dracon puhetulva näytti saavan Narcissan hiljaiseksi.
”Hetkinen. Rakastavaisia? Toivomuksen?”, hän toisti vähän ajan päästä. ”Aloitahan ihan –”
Ennen kuin Narcissa ehti lopettaa lauseensa, vihreästä huoneesta kuului räsähdys. Narcissa vilkaisi poikaansa kasvot kalveten aivan valkoisiksi.
”Se on hän”, Harry kuiskasi.
Kolmikko hiipi vaitonaisena katsomaan, mitä oli tapahtunut. Epäinhimillisen näköinen mies seisoi smaragdinvihreän maton päällä nolon näköisenä. Hän oli tiputtanut maljakon ja katseli sirpaleita punahehkuisin viirusilmin. Sitten hän huomasi, ettei ollut enää yksin, ja hillitsi ilmeensä.
”No niin, Narcissa”, hän sanoi pehmeästi. ”Minä huomaan tulleeni juuri sopivaan aikaan. Sinun poikasi minä oikeastaan halusinkin tavata. Draco, sinä kai tiedät, miksi minä olen tullut tänne.”
Draco nielaisi.
”Sinä olet pettänyt minut, juoninut… voi, minä näen kyllä. Tiedäthän, Pimeyden lordi tietää aina.” Voldemort virnisti vaisulle sanaleikilleen, tunkeutui sitten Dracon mieleen ja huomasi petoksen syvyyden.
”Täytyy kyllä sanoa, että te Malfoyt olette olleet minulle pettymys. Ensin Lucius, sitten vielä tämäkin… rakastua nyt Harry Potteriin… kohta kai sinäkin, Narcissa, teet jotain epämiellyttävää. Nyt minä tapan sinun poikasi, mutta ensin… KIDUTU!” hän karjaisi ja osoitti suoraan Dracoa. Vaaleahiuksinen poika lyyhistyi maahan ja vääntelehti ja huusi. Hänen jäsenensä kouristelivat hallitsemattomasti, kun kipu otti hänet valtaansa.
Harry veti raivoissaan taikasauvansa esiin. Koskaan hän ei ollut ollut niin vihainen, hän tahtoi tappaa rakkaansa kiduttajan tuhat kertaa. Dracoa kidutettiin! Merlin, hän olisi vaikka
keksinyt tappokirouksen, jos sitä ei olisi vielä ollut olemassa. Hän oli kuitenkin liian hidas.
**
VI LUKU
Vihreässä huoneessa”Karkotaseet!” Voldemort rääkäisi osoittaen Harrya samaan aikaan, kun Narcissa huusi: ”Avada kedavra!”
Voldemort näytti yllättyneeltä ja kaatui. Ei mitenkään erityisen hitaasti tai tyylikkäästi, mätkähti vain maahan ja jäi siihen kovin kuolleen näköisenä retkottamaan. Hetken huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Sitten Narcissa liikahti. Hän oli aina ollut kyvykäs noita, ja yksi hänen parhaimmista puolistaan oli ilmiömäinen muisti. Niinpä hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä, vaikka oli kuullut Dracon sekavan selityksen vain kerran.
Päättäväisesti Narcissa heilautti Hefaistoksen tekemää verkkoa, ja se alkoi väristä kummallisesti. Aivan kuin ilmaa olisi virrannut sen sisään, mutta mitään ei näkynyt, eikä tuuli käynyt. Nopein askelin nainen heitti verkon takkaan ja komensi Dracoa sanomaan, mitä kuului sanoa.
”Kaikkien jumalten nimeen, uhraan tämän verkon Haadekselle”, poika totteli äitiään.
Narcissa sytytti verkon palamaan yhdellä sauvanheilautuksella ja huoahti tyytyväisenä.
”Ei se niin vaikeaa ollutkaan”, hän sanoi ja pyyhkäisi karanneen kiharan yhdellä hallitulla liikkeellä takaisin korvansa taakse. ”Nyt me nautimme teekupposen, ja sinä, Draco, kerrot mikset ole koulussa, ja miksi sinä olet alkanut elätellä mielettömiä fantasioita tuosta Potterin pojasta.”
Kotitonttu kiisi ajatusta nopeammin paikalle teetarjottimen kera. Tarjotin oli hopeinen ja kiiltävä, ja sen päällä oli sievästi aseteltuina kolme teekupposta, skonsseja hillon kera, kermaa ja sokeria. Narcissa nyökkäsi tontulle armollisesti ja kehotti sitä hautaamaan Voldemortin takapihalle ”johonkin huomaamattomaan nurkkaan” kaljuuna suussaan. Tonttu vilisti tiehensä vain palatakseen hetken päästä takaisin parin toisen tontun kanssa. Suurella huolella ensimmäinen tonttu avasi Voldemortin suun ja sujautti sinne kiiltävän rahan. Yhdessä tontut veivät ruumiin ulos, osoittamatta koko toimituksen aikana elettäkään hämmästyksestä. Harry ei voinut kuin ihmetellä, miten myös molemmat Malfoyt onnistuivat näyttämään siltä kuin kotitontut hakisivat joka päivä ruumiita pois heidän salongistaan. Toisaalta - mistä Harry tiesi, vaikka ne hakisivatkin.
”Istu, Harry, ole hyvä”, Narcissa sanoi kohteliaasti. Hän halveksui Pottereita, totta kai, mutta hän halusi selvittää asian juuria myöten, eikä Dracon loukkaaminen olisi järkevin tapa aloittaa. Niinpä hän viittasi Harrya auttamaan itseään, nosti tyynesti oman kuppinsa huulilleen ja siemaisi. Tee oli juuri sopivan makeaa.
”Äiti”, Draco sanoi. ”Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua. Me aiomme mennä naimisiin.” Typerääkin typerämpi hymy levisi pojan kalpeille kasvoille. Harry vastasi hymyyn ja kurottui suutelemaan Dracoa. Narcissa oli järkyttynyt. Milloin Draco oli saanut aivovamman? Oliko Pimeyden lordi turmellut hänen mielensä? Kaksikko suuteli toisiaan piittaamatta mistään, piittaamatta Narcissasta, kuin koko maailmassa ei olisi ketään muuta. Narcissa olisi halunnut kirkua, mutta jossain tyynessä mielensä nurkassa hän rekisteröi, miten aikuiselta hänen lapsensa näytti suudellessaan, ja miten Potterin vulgaarit silmälasit olivat hiukan vinossa.
Minuuttien päästä Harry rikkoi suudelman, sillä hän aisti jotain outoa. Aivan oikein, tuttuakin tutumpi yliluonnollinen tuuli virisi kartanon sisällä. Rohkelikko huokaisi.
Haades ilmestyi pianon viereen. Hän seisoi varjoissa mahtavana ja salaperäisenä.
”Draco Malfoy”, Manalan valtias totesi jälleen kerran mahtipontiseen sävyyn.
Miksei hän voi puhua normaalisti, Harry mietti tuskastuneena.
”Olet tehnyt hyvin, olet täyttänyt käskymme. Voldemort on kuollut ja häntä soudetaan parhaillaan Styksin yli. Olet ansainnut palkinnon, jonka lupasin sinulle tehtävän suorittamisesta. Mikä on toivomuksesi?”
Draco meni mietteliään näköiseksi. Mitä hän haluaisi? Valtaa, rahaa? Elinvuosia? Viisautta? Hän ei tiennyt, hän ei ollut oikeastaan ehtinyt miettiä asiaa. Viime aikoina kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, joko hän oli ollut suutelemassa Harryn aivoja rusinaksi tai toimittamassa tärkeää tehtävää. Ja nyt hänen piti yhtäkkiä päättää. Harry puristi hänen kättään. Samassa vastaus oli Dracolle päivänselvä. Hän nuolaisi huultaan.
”Aluksi minä ajattelin valtaa ja sellaista, mutta ne tuntuvat niin.. tyhjiltä. Mitä minä niistä piittaisin? Minä olen täydellisen onnellinen juuri nyt. Siispä toivomukseni on, että minä ja Harry rakastamme toisiamme ikuisesti.”
Haades näytti tyytyväiseltä. ”Ei tuon kummempaa, se on ainakin helppo - ”
”Hetkinen”, Narcissa sanoi. ”Jos saan hiukan keskeyttää, hyvä herra. Mistä tässä on oikein kysymys?”
Jumala katsoi häntä kärsimättömästi. Narcissa hymyili kuuluisaa hymyään, joka vilautti aivan aavistuksen verran hymykuoppaa oikeassa poskessa.
”Anteeksi, en esittäytynyt. Olen Narcissa Malfoy, Dracon äiti. Minä tapoin Voldemortin.”
Haadeksen ilme muuttui ja hänkin muisti käytöstavat.
”Minä puolestani olen Haades, Manalan ruhtinas, mutta minut tunnetaan monilla nimillä – Plutonina, Osiriksena ja Helinä muun muassa. Minä valvon kuolleita Elysionissa ja Tartaroksessa, minä annan heille heidän osansa mukaan. Minä tiedän kaikki salaisuudet, jotka manan majoille on viety.”
Narcissa nousi ylös ja niiasi syvään. ”Olkaa niin hyvä, istuutukaa. Minä lähetän kotitontun hakemaan viiniä.”
Pian Haades istuikin Malfoyn vihreän huoneen sohvalla ja siemaili sopivasti ikääntynyttä punaviiniä kristallilasista, jota Narcissa täytti vähän väliä anteliaasti. Samalla nainen lypsi hänestä tietoja ja saikin kuulla koko episodin.
”Tarkistan, että ymmärsin oikein, jos ette pahastu. Jumalat halusivat Voldemortin kuolevan, joten te pistitte Harry Potterin asialle. Hän kieltäytyi, joten te suostuttelitte minun poikani ottamaan työn vastaan. Hän myöntyi, ja Eros ampui molempia nuolillaan, jotta Harry saataisiin mukaan ja sekä ennustukset että Zeun tahto täyttyisivät.”
”Juuri niin”, Haades sanoi.
”Mutta loppujen lopuksi se olinkin minä, joka tappoi Voldemortin ja keräsi tämän sielunpalat verkkoon.”
”No, me saimme mitä halusimmekin”, Haades sanoi leppoisasti, hiukan viininhuuruisena. ”Ei sen niin väliä, kuka työn teki – yksi ennustus sinne tai tänne. Tuskinpa Zeuskaan viitsii enää suuttua, kun tarina päättyi näin hyvin. Asia on yhdentekevä, tai ainakin meidän kannaltamme, Narcissa. En toki tarkoita vähätellä tekoasi.”
Narcissa huitaisi kädellään anteeksipyynnön syrjään. ”Haades on oikeudenmukaisuudestaan tunnettu jumala. Miksi hän palkitsisi sellaisen, joka ei sitä ansaitse?” hän kysyi suoraan. Taustalla Draco kuului kuiskivan hiljaa, kuinka kauniisti Harryn kirkkaat silmät sointuivatkaan huoneen väreihin, ja toisaalta mikä sääli olikaan, ettei aivan täsmälleen harrynvihreää sävyä ollut missään muualla kuin tämän silmissä.
Haadeksen kulmakarvat kohosivat. ”Totta. Minulla on hiukan kiire, joten jätetään muodollisuudet. Minä palkitsenkin sinut poikasi sijaan, koska sinä täytit toiveeni. Mitä tahtoisit?”
Vastausta ei Narcissan tarvinnut miettiä, koska hän oli tiennyt sen siitä asti kun hänen hupelo poikansa oli tänään ilmoittanut rakastavansa kaikkien kuolonsyöjien kauhua. Hän valitsi sanansa huolella.
”Minä haluan, että minun poikani palaa entiselleen. Että te lopetatte Eroksen nuolten vaikutuksen, mutta ette poista muistoja. Toivomukseni on siis Eroksen nuolten vaikutuksen lopettaminen heti näiden kahden pojan kohdalla.”
Harry ja Draco vinkaisivat, mutta Haades heilautti vastalauseita kuuntelematta taikasauvaansa. Sitten huone välähti dramaattisesti valkeassa valossa, tuuli yltyi ja jumala katosi jälkeä jättämättä. Narcissa katsoi nuorukaisia odottavasti puristaen käsiään huomaamattaan nyrkkiin sylissään.
Draco oli ensimmäinen, joka reagoi. Hän voihkaisi ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Potter, voi Merlin. Kaikista Tylypahkan ihmisistä. Minä en koskaan toivu tästä.”
Harrykin alkoi näyttää sanoinkuvaamattoman nololta ja kiinnostui kovasti kengistään.
Narcissa oli tyytyväinen ja helpottunut. Onneksi hän oli kyennyt ajattelemaan järkevästi. Mitä siitäkin olisi tullut, jos hänen poikansa olisi oikeasti rakastunut Harry Potteriin? Se olisi ollut epäsäätyinen liitto niin monella tapaa kuin liitto voi olla epäsäätyinen. Voldemort saattoi olla kuollut - syystäkin, koska tämä oli uhannut Dracon ja Luciuksen ja, tosiaan, hiukan jopa Narcissan henkeä – mutta jako velhomaailman ylhäisiin ja alhaisiin säilyi. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että paremman velhoaineksen keulakuva oli kuollut juuri Narcissan käden kautta. Paljon oli muuttunut, mutta jotkut asiat eivät muuttuisi koskaan.
”No niin, Harry, juo teesi loppuun. Mikä harmi, ettet voi jäädä”, Narcissa sanoi tehden äänensävyllään tarkoituksensa selväksi.
Harry nyökkäsi hätääntyneesti, kietaisi teen kurkkuunsa mumisten kiitoksen – muustakin kuin teestä - ja käveli eteishalliin, yhä punaisena kuin laskeva aurinko. Draco otti hänet kiinni muutamalla harppauksella.
”Muistakin Potter, on meidän molempien etu, ettei tätä koskaan tapahtunut”, hän sihahti. Harry nyökkäsi ja painoi oven kiinni jäljestään.
**