nimi: Kuuropiilo
kirjoitettu: 12.5.2007
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: PG-13 / K-11
genre: angst, romance, slash, one-shot
summary: Hänen ihonsa oli kuivuneessa veressä ja minunkin kai, me raahauduimme suihkuun samaan aikaan ja pesimme kurjaa todellisuuttamme pois melkein epätoivoisella raivolla, hullulla nuoruuden vimmalla tai yksinkertaisesti sokeudella. Ja toisemme pois maailmankartalta jos niin voi sanoa.
A/N: Remus angstaa hullua nuoruutta. Yritin varmaan saada otetta kirjoittamiseen ja ficceihin pienen tauon jälkeen tai jotain vastaavaa, ja olen itse asiassa itse ihan tyytyväinen tähän.
*
Kuuropiilo
Viistokujalle oli oikeastaan ainoa toivomus. Se oli siihen aikaan kaiken hulluuden keskipiste, siellä sodittiin eniten ja siellä valuttiin kadunseiniä vasten yhtenä sulana sateena yhdessä kaiken muun kanssa. Kävimme katsomassa sitä kolmen huoneen tunkkaista asuntoa vain kerran ja myöhemmin Sirius sanoi ajatelleensa, ettei koskaan voisi asua sellaisessa.
Veimme tavaramme sinne heti seuraavalla viikolla. Ovi narisi, kun se vedettiin auki ja sitten kiinni meidän perässämme, ja minä ajattelin nyt me sitten olemme tässä niin kuin se ei olisi muka ollut miljoonaan kertaan jo ajateltu. Sirius ei näyttänyt tajuavan. Hän ilmoitti ottavansa sen isomman makuuhuoneen ja minä vein tavarani pienempään. Olohuoneesta ei tapeltu vaan sinne aseteltiin sohvat.
Peter paheksui meitä, vaikkei koskaan sanonut sitä. Se nähtiin väistetyistä katseista, ja lopulta ajattelin, että ehkä se oli se katkerin hinta mikä meidän oli maksettava. Kun minä vuosia myöhemmin istuin Kalmanhanaukiolla ja keskustelin Siriuksen kanssa niin saakelin pilalle menneestä nuoruudestamme, me emme voineet käsittää, milloin menetimme Peterin jos sillä nyt oli päivämäärää. Mutta jos päiviä pitäisi asettaa eikä se olisi turhaa, väittäisin että se alkoi siitä, kun me raahasimme tavaramme samaan asuntoon ja Peterin suupieli kääntyi.
Jamesilla ei kai ollut voimaa vastustaa sitä nuoruuden hulluutta, kipeänkaunista rakkautta tai muuta roskaa; hän oli menossa naimisiin Lilyn kanssa ja hänen energiansa meni kauniin elämän ylläpitämiseen. Sillä sellaisina aikoina ei ole mitään vaikeampaa kuin yrittää olla normaali ihminen, kun tulee kotiin päivälliselle kädet jonkun toisen veressä: joo taas yksi taistelu kulta onko meillä tänään lihakeittoa?
Sirius joi kahvia aamuisin. Minusta se oli ärsyttävää. Minulla oli tapana istuutua hänen viereensä ja mulkoilla häntä ja puhua kahvin haitoista ja sitten keittää itse teetä tai kirjoittaa jotain tai lukea sanomalehti, hän oli aina siihen liian laiska.
Ja myöhemmin oli tapana pälyillä häntä ja miettiä mitä meistä koskaan tulisi jos mitään, ja mitä me olimme, vaikkei sitä ilmi lausuttukaan. Tai seurata hänen uteliaita tummia oi niin elämänjanoisia silmiään, jotka kääntyivät kahvikupin yläpuolella minuun ja tuntuivat kysyvän jotain.
”Mitä sä aiot tehdä tänään?”
”Olen varmaan kotona”, minä sanoin tuhannetta kertaa; niin sanotaan kun ollaan nuoria kunnianhimoisia yhteiskunnan hylkiöitä. ”Ehkä kirjoitan jotain.”
”Sun pitäisi kirjoittaa kirja.”
”Mistä?”
Me raahasimme minun sänkyni hänen huoneeseensa vasta monen kuukauden päästä. Siihen saakka se oli kärvistelyä. Myöhemmin olen arvellut, että ehkä viivytimme sitä Peterin ja Jamesin ja yleisen epäluulon takia; tai ehkä syytimme niitä voidaksemme siirtää totuuden pois itsestämme. Siitä, miten me alusta saakka olimme liian heikkoja ja mukavuudenhaluisia nähdäksemme totuutta.
”Hei Kuutamo”, sanoi Sirius kun me valvoimme kuolemantuoksuista iltaa syyskuussa, istuimme pöydän eri puolilla ja joimme hän kahvia minä teetä.
”Hmm?”
Hän avasi suunsa mutta ei kai sitten osannut sanoakaan mitään, mykkä kala kuivalla maalla, ja teki niin kuin aina: nousi tuolilta niin että se kolahti lattiaa vasten (kolisevia raukkoja molemmat), käveli minun luokseni ja suuteli arpea ylähuulessa.
Siriuksen suudelmat olivat aina samanlaisia tai ainakin aivan erilaisia kuin kenenkään toisen suudelmat; ne eivät ikinä olleet romanttisia tai suloisia vaan niissä oli aina aavistus kahvia ja karheutta ja moottoriöljyä ja joinain öinä ehkä jopa verta. Minä tarrauduin häneen ja opin sulkemaan silmäni, jotta minun ei olisi tarvinnut nähdä.
Kurja totuus oli sinä yönä kun olimme molemmat liian väsyneitä, aivan liian väsyneitä, tulleet killan kokouksesta ja valmiit kaatumaan kuolleina omille rappusillemme vain päästäksemme taistelemisen hurmoksesta. Hän juotti minulle kahvia. Hänen sormenpäänsä olivat niin terävät että ne melkein repivät rikki kaulani ihon. Yritin niellä, mutta kahvia oli vaikeaa saada alas. Hän mulkoili minua tumma ilme silmissään ja veti sitten minun sänkyni huoneeseensa.
”Ei nyt vielä”, minä sanoin seuratessani häntä, sokea lammas, kuuro susi.
”Mä olen kyllästynyt tähän”, hän sanoi äänellä josta kaikui kuluneiden vuosien syvä basso, karhea ja kipeän todellinen, ”että me vaan leikitään. Helvetti, Kuutamo.” Happea keuhkoihin, viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa itsensä hukkumasta, eikä se onnistunut, ja lopulta: ”Me leikitään jotain saakelin typerää leikkiä, mä en tiedä mitä mutta vihaan sitä, hitto sä pelkäät mua edelleen vaikka ollaan oltu tässä jo niin älyttömän kauan, varmaan vuosia, ja joskus jopa puhuttu. Ja silti sä väistät edelleen katsetta ja kosketusta ja kaikki se turha paska vaan sen takia että satun rakastamaan sua.”
Piilosta talojen raunioissa, hullu aika, liikaa kirvelevää happea, liikaa savua, liian vaikea hahmottaa omia ääriviivojaan. Vaikka hän joskus painoikin sormensa lapaluiden väliin ja piirsi pitkää viivaa aina alaselkääni saakka, minun oli yhä vaikea nähdä kasvojani peilistä. Ja ajan mittaan se kävi yhä vaikeammaksi, kävellä hänen ohitseen tai tunnistaa omat rajansa, ja joskus myöhemmin edes tuntea hengittävänsä.
Kun Sirius vangittiin, minä tajusin kuolleeni; kadottaneeni palan minua ja pian kävi ilmi, että se pala oli ollut varsin oleellinen. Raahasin sänkyni jälleen eri huoneeseen ja mietin, miksi kynnys oli niin korkea ylittää.
Sota-aikana oli tapana roikkua kaksin käsin siinä mitä oli. Se oli niitä iltoja kun täysikuu oli kapenemassa, minä olin raunio pahemmin kuin melkein koskaan ja juuri silloin Viistokujalle hyökättiin. Muistan vain varjot siitä verenpunaisesta taivaasta ja eksyneistä katulaatoista ja verestä käsissäni ja ihollani ja naarmuista ja arvista jotka kasvoivat kiinni sieluun, mutta tarkemmin muistan yön kun Sirius vei minut takaisin pölyiseen asuntoomme sillä niin ystävät tekevät.
Hänen ihonsa oli kuivuneessa veressä ja minunkin kai, me raahauduimme suihkuun samaan aikaan ja pesimme kurjaa todellisuuttamme pois melkein epätoivoisella raivolla, hullulla nuoruuden vimmalla tai yksinkertaisesti sokeudella. Ja toisemme pois maailmankartalta jos niin voi sanoa. Hänen hampaansa upposivat niskaani vain ihan kevyesti, tunnen sen vieläkin, ja aina kädet. Suljin silmäni, kuuntelin sydämenlyöntejä ja hengitystä vaikka molemmat niin selvästi olivat eksyneet.
Ja aamut, pettävänkauniit aamut, sellaiset joina herätään sotkeutuneina ylimääräisiin käsivarsiin ja pitkiin sääriin ja kohoilevaan rintakehään ja kaukaiseen kahvinhajuun. Joskus James tuli hormipulverilla paikalle väärään aikaan mutta sillä ei enää siinä vaiheessa ollut mitään väliä.
Ensimmäinen yritys oli ehkä Tähtitornin huipulla; tai se piste jossa elämä lähti syöksykiitoon kohti tuhoaan, piste jossa istuimme ja upotimme jalkamme kohti tyhjyyttä ja Sirius poltti tupakkaa jota minä tietysti inhosin ja heitti sen pimeyteen ja kumartui minun luokseni. Siinä oli vielä jotain kaunista, nuoruuden tyhmyydessä ja sokeudessa; päätepiste oli ruma alusta loppuun.
Poltin kaikki valokuvat.
