Ficin nimi: Taitekohta
Kirjoittaja: jossujb aka jjb
Fandom: BBC:n Sherlock
Genre: jokseenkin angstinen raapalesarja.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Conan Doylelle, modernisoinnista kreditoimme BBC:tä, eikä raha ole vaihtanut omistajaa.
A/N: Uneton ahdistus on kelpo materiaalia valjastettavaksi ficcaamisen veto-oriiksi. Tosin angstissa on noin triplasti vaikeampi pysyä IC:nä, minun mielestäni. Ja jatkamme taas pahasti jälkeenjäänyttä Vuosi raapalehtien -haastettani neljän saman otsikon alle mahtuvan pyräyksen avulla.
Taitekohta
John - heti turman jälkeen:
Siitä viimeistään tiesin Sherlockin olevan vakavasti shokissa, kun hän verta vatsastaan vuolaasti vuotaen nauroi ja yritti nousta istumaan. Ei tehnyt kipeää.
Ambulanssi oli jo tulossa, mutta kokemuksesta osasin sanoa jäljellä olevan vain minuutteja ennen kuin erinomainen vuodon tyrehdyttämiseni olisi yhtä tyhjän kanssa. Rintamalla tuollaiseen ampumahaavaan kuolisi, eikä toivo ole Lontoossakaan suuri.
Koko pitkän ambulanssimatkan pidin puhuin Sherlockille kovaa hoitajien tehdessä parhaansa.
“Kuuntele, älä nukahda nyt, et saa nukkua!” herättelin Sherlockin tajunnan häälyessä rajamailla. Käskin häntä keskittymään minuun, mutta näin miten hänen silmänsä painuivat kerta kerralta raskaammin kiinni. Keskussairaalan edessä kaikki väri oli kasvoilta kadonnut, enkä hetkeäkään epäillyt Sherlockin juuri kuolleen.
*
“Ennuste ei ole toivoton herra…?” aloitti valkotakkinen lääkäri tahdikkaasti puhuen lempeästi hiljaa.
“Watson. John Watson”, vastasin napakasti estäen ääntäni värisemästä.
“Niin, herra Watson, ystävänne ehti valitettavasti vaipua koomaan, eikä ole tilanteen tasaannuttua vielä herännyt. Mutta kriittinen vaara on nyt ohi. Jos elintoiminnot pysyvät tasaisina, voidaan hänet varmasti jo huomenna siirtää teholta. Tiedättekö mahdollisesti sukulaisia joille tulisi ilmoittaa?”
Huolestuneisuuteni tukki kuullunymmärtämiseni niin tehokkaasti, että jouduin pyytämään lääkäriä toistamaan sanansa kahdesti.
“Öh, en ole varma… tunnen Sherlockin veljen, mutten tiedä miten hänet saa kiinni”, mutisin hapuillen kännykkää taskustani. Mycroft soittaa vain tuntemattomasta numerosta.
“Poliisi varmasti osaa auttaa viestin viemisessä”, lääkäri totesi selaten sivusilmällä kansiotaan.
“Poliisi?” kysyin yllättyneenä.
“Ampumatapaukset ilmoitetaan aina automaattisesti poliisille. Turvallisuuden tähden, ymmärtänette.”
“Oh, totta kai”, nyökkäsin. “Tiedänhän minä kun olen itsekin katsokaas… lääkäri… ammatiltani… “
Murruin kesken lauseen. Jouduin vetämään henkeä ja kääntämään katseen toisaalle.
“Anteeksi, olen hiukan…” pahoittelin, mutta mies taputti ottaen osaa.
“Ymmärrän hyvin”, hän sanoi ja tarkensi hiukan antamiaan tietoja vähän teknisemmin termein, olinhan saman alan ammattilainen.
“Voinko minä nähdä hänet?” kysyin päätteeksi osin enimmäkseen pelokkaana. En tiedä miten kestän sen jos hän näyttäisi vieläkin kuolleelta.
“Mahdollisesti myöhemmin, jos tarkkailussa ei ilmene mitään hälyttävää. Voitte odottaa täällä niin kauan kuin haluatte.”
Kiitin ja jäin odotushuoneeseen.
*
Sherlock - lyhyeksi jääneen kooman jälkeen:
Laskin kaksitoista kattopaneelia poikittain ja kahdeksan pitkittäin avattua silmäni potilasvuoteessa voimattomana liikuttamaan kättäkään. En osannut paikantaa säteilevän kivun alkulähdettä, johtuu varmasti elimistööni pumpatuista kipulääkkeistä, mutta muistin kyllä luodin runnoutumisen mahaani.
En tehnyt virhettä päättelyssäni, rikollinen oli siellä missä piti, milloin piti ja rysän päällä. Logiikka ei minua koskaan petä, eikä tule pettämäänkään… mutta intuitiossa voin sanoa erehtyneeni. En vain ottanut huomioon sitä tosiasiaa etten pelannut shakkia, eikä häviäjä välttämättä antaudu sovinnolla.
Kaiken kukkuraksi John olisi ehtinyt ampua ensin, mutta kun sen perkeleen pistooli osoitti ystävääni kohti hajosi harkintakykyni palasiksi. Siitä hyvästä olisi sietänytkin kuolla. Typeryydestä pitäisi vähintäänkin saada sakot.
*
“Jeesus-Maria-Joosef-hyvä-Luoja!” oli noin ensimmäinen parkaisu jonka kuulin ilmoitettua heränneeni. John puristi kylmää kättäni, mutta en jaksanut puristaa takaisin. En ole koskaan nähnyt kenenkään nauravan ja itkevän samaan aikaan. Varsin hämmentävä näky.
“Mycroft ilmoitti olevansa tulossa. Lentää tietettävästi Amerikasta asti”, John sanoi pyyhkien silmiään äkkiä paitansa hihaan.
“Vai jättää velimies työnsä tällaisen haaverin takia? Sopii toivoa, että joku sota jäi ilman konsultointia sotimatta”, sain pihistyä sarkasmia tavoitellen. John ei näyttänyt huvittuneelta.
“Hän kuulosti kyllä minun korvaani hyvin huolestuneelta.”
“Ainoa mikä Mycroftia huolestuttaa on lekurin lasku”, vastasin kuivasti, vaikka voin myöntää omantuntoni vähän pistäneen. Ei olisi ollut syytä sanoa Mycroftista ihan noin julmasti.
”Olet käsittämättömän tunteeton aasi”, John totesi kieltä purren, purskahtaen sitten äänekkääseen itkuun parkuen käsiinsä aivan hillittömästi.
Koska sattumia ei ole olemassakaan, tupsahti Mycroft juuri sinä sekuntina ovesta sisään kun John suukotteli rystysiäni märiksi, puuskuttaen kuin olisi uinut Atlantin yli (tai noussut portaat).
“Ei, ei tämä käy kaiken maailman rahvaan kanssa julkisessa sairaalassa”, Mycroft säksätti minuun päin vilkaisemattakaan sateenvarjollaan mielipuolisesti huitoen. Lisäksi hän saneli listaa yksityissairaaloista ,vaikkei hänen sihteerinsä ollut edes mukana kirjaamassa kaikkea ylös.
“Rauhoitu, sattuu vielä jotakuta siinä kun hötkyt”, tokaisin, mutta ei veljeni tietysti kuunnellut.
“Sherlock senkin pässi!”, John parahti silmät punaisina verestäen. “Etkö tosiaan ymmärrä että me olemme huolesta sairaita!”
Mycroft pysähtyi ja taisi vasta siinä vaiheessa huomata Johnin olevan paikallakaan.
“John-hyvä, taidat olla liikaa valvonut. Käy juomassa kahvi”, veljeni määräsi ottamatta kieltäytymistä huomioon.
Kahden jäätyämme Mycroft istahti kuin saarnaa valmistellen Johnin tuoliin. Hän ripusti sateenvarjonsa sänkyni päätyyn. Laskin uudestaan kaksitoista kertaa kahdeksan kattopaneelia.
“Ymmärrät toki, että tuo John rakastaa sinua. Voisit tuossa onnettomassa tilassa kärsiessäsi hiukan käyttää sanomisissasi tilanneharkintaa”, Mycroft totesi tapansa mukaan analyyttisesti. Piikikkäästi kysyin miten kahdesti eronneesta, kuusinumeroisia elatustukia maksavasta tapauksesta tulee rakkausasioiden erikoisasiantuntija.
“Kaikilla asioilla ei ole hintaa” hän vastasi kahta piikikkäämmin. Jossakin säryn ja kivun alla huomasin olevani samaa mieltä.
*
A/N: Muuten kirjoitin nämä käytännössä noin tunnissa, paitsi tuon viimeisen raapalleen viimeistä puolikasta hinkkasin yhteensä kuusi tuntia, joten olen ratkaisulleni aivan täysin sokea.
Ainakin siinä on Mycroft. Mycroft ratkaisee kaiken xD
